Viri vietti eilisen päivän tarjoten ensin koirankeksit kavereilleen. Aamiaisen jälkeen hän tarjosi puristeluut ja itse söi poikansa kanssa dentiksit, kuinka huomaavaista. Sitten tehtiin syntymäpäiväkävely ja lenkin päätteeksi hän sai lempimurekettaan ja lempimaksalaatikkoaan. K-supermarketista tarttui vielä (ostarilta!!) mukaan kukkapuska merkkipäivän kunniaksi.
Muistellaanpa taas hieman menneitä.
Olin ihastellut Virin isää, Leyendas Spongebobsquarepantsia ja kun Scheik's-kenneliin oli tulossa mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa Kipinä oli isänä ja emänä kaunis Carmodey Tattoo, niin se oli menoa sitten.
Alkuun olin valinnut ja toivonut toista pentua, mutta kohtalo päätti toisin. Viri oli kuitenkin itse valintatilanteessa sellainen pentu, että päässä syttyi valo, PLIM, kun sen näin. Valinta oli lopulta selvääkin selvempi.
Millaisen pennun ja koiran sainkaan!
Virillä oli aina kova vauhti tekemisissään. Se oli melko äänekäs pentu ja itseasiassa sen ensimmäiset viikot Kenzolassa pidimme sille unikoulua, sillä Viri heräsi aina 2-3 aikaan yöllä leikkimään. Muistan, kuinka painoin sen päätä tyynyyn ja sanoin, "NYT nukutaan, aa-aa".
Kun joku naapuritaloyhtiön asukas kehtasi kävellä piha-aitaamme liki keskellä yötä, kiiti Viri paikalle haukkumaan kunnon talonvahdin tavoin. Kesäaikaan nukuimme nimittäin pihaovi auki ja Viri kyllä kuuli kaikki siilinrapsaukset ja humalaisten älämölöt. Ääntä lähti tästä voimanpesästä.
Sittemmin Viri kehitti puhelinkammon ja alkoi karkailla piha-aidan yli. Muistan, kuinka väänsin kämppiksen kanssa aidankorotuksista ja kämppis lakonisesti: "Aina se jostain yli menee". No, 160 cm korkuinen aita alkoi pitää Virin pihalla.
Tosiaan, Viri ehdollistui puhelimeen.
Omistin aikoinaan HP-tietokoneen, joka osoittautui maanantaikappaleeksi. Ei se auennut eikä se mennyt kiinni. Soitin lukuisia kertoja HP-tukeen ja lopulta aloin hermostua. Puhelut muuttuivat äänekkäiksi ja taisin siinä puheluiden lomassa potkia hieman huonekalujakin.
Virille tämä oli liikaa ja lopulta kun otin puhelimen käteen, se häippäsi sen sileän tien. Liitoloikalla aidan yli ja sitten rivitaloa kiertämään, että sai rauhoitettua itsensä. Poikaparka. Viri ei tosiaan lähtenyt mihinkään Keravalle vaan se tyytyi rauhoittamaan itseään ympärijuoksulla.
Tästä kiinnostui aikanaan Koiramme-lehtikin ja kävi kuvaamassa pihallemme asetettuja barrikadeja, joilla pyrimme estämään Virin karkaamisen. Kuvaaja oli tyytymätön vähäisiin haravanvarsiin ja niinpä hänen toiveestaan lisäsimme tavaraa sen suosikkihyppynurkkaan. Tästähän sitten ihan keskustelupalstoilla oli vääntöä, että "Ai kamala, mä en suostuisi elämään tommosessa epäsiistissä pihassa".
Onneksi vastaehdollistaminen toimi ja HP:n paska päätyi takaisin kauppaan ja vaihtui toimivaan koneeseen. Puheluihini tuli taas kukkaissävyjä ja Viri rauhoittui.
Viri kuitenkin saattoi ottaa stressiä esim. autoilusta. Silloin auttoi, jos ajoimme vaikka 30 kilometriä ja kurvasimme huoltoaseman pihaan, jonka takana aukesi pelto. Viri irti ja se juoksahteli pellolla muutamat ympyrät ja rauhoittui sen jälkeen loppumatkaksi. Se oli sille oiva stressinpurkukeino myöhemminkin, puheluepisodin jälkeen.
Olen sittemmin ihmetellyt, miten kullakin pennulla tuntuu olevan jokin erityiskohde, johon ne erikoistuvat pikkupentuina.
Kuten nyt vaikka Hulan pihankaivuu ja oksien katkominen. Eräänä varhaisena aamuna Hulahan kaivoi pihalta ylös n. 60 tulppaaninsipulia. Viri sensijaan erikoistui asiapapereihin. Se söi kämppiksen ajokortin ja pankkikortin. Lisäksi se rouskaisi isot lovet passiini. Siinä sitä oli tullimiehille ihmettelemistä.
Juokseminen (lentäminen) on siivittänyt Virin elämää.
Se nauttii siitä selvästi, oli stressiä tai ei. Kun muut koirani keskittyivät kastematojen kaivuuseen (Hula) ja toistensa jahtaamiseen (Hupi ja Luxi) niin Viri juoksi yksinään. Se lähti pelloilla ja hiekkakentillä aina yksin pyörimään ympyrää ja kurvaili ja spiidaili selkeästi iloisena saadessaan purkaa ja ladata akkuja.
Erään kerran muistan kun aamuvarhaisella koirani olivat irti läheisellä ulkoilualueella ja kaikki muut tulivat perässäni puusiltaa pitkin - mutta ehei, ei Viri. Viri lähti ojan reunalta uskomattomaan lentoon ja loikkaan ja suoriutui laskeutumisesta melko mallikkaasti. Kävimme myöhemmin mittaamassa ojan leveyden ja hataran muistikuvani mukaan se oli n. 6-metrinen. Pala kakkua Virille. Toiset hankkii whippeteilleen juoksukirjoja, Virille olisi voinut kyllä hankkia lentolupakirjan.
Viri kasvoi melko kookkaaksi ja pontevaksi.
Mutta äärimmäisen komeaksi. Se oli kehässä aina ryhdikäs ja hyvin edustava mutta kärsi joskus kokonsa ja mittasuhteidensa vuoksi, Eeva Reskon sanoin: "Komea koira ja todella minun makuuni, mutta siinä on vain kaikkea liikaa". Se tuli kuitenkin valioksi kymmenennellä yrityksellä ja sijoittuu siten Kenzolan valioitumiskaaviossa Hupin ja Hulan eteen. (Hupi 18, Hula 14)
Virihän jallitti minua melko kauan uskottelemalla, että sen takajalkoihin ei saa koskea ellei sillä ole Frolic suussa. Kerran sitten vain päätin, että nyt loppuu se Frolicin jauhaminen ja näytin sille ennen kehää taskuni: "Tyhjät ovat" ja menin ja esitin sen ilman kuin vettä vain. Koiristani muuten ainoa, joka sisäisti Stilwellin opit ja oppi istumaan "namikäännöllä".
Virin ääniarkuus.
Kehittyi sille hitaasti, vuosien kuluessa. Mukana oli raketista säikähtäminen ja HP-huudot ja varmastikin alttiutta moiseen. Pian uudet vuodet olivat sille yhtä tuskaa (n. 6-7-vuotiaasta aloin lääkitä Viriä vuoden vaihtuessa), ukkoset samoin ja kaikenlainen ovien paukkuminen ja muu metakka epämieluisaa. Muistan kerran, kun luin kirjaa ikkuna auki. Verho meni siinä tötterölle, kun tuuli niin kovasti. Vieressäni ollut Viri alkoi täristä. Tuulesta? Ikävä kyllä kova tuuli enteili ukkosta, ja Viri ennakoi sen verhojen hulmuamisesta.
Joku voisi ajatella, että Virin elämä on ollut sille kovaa stressiä.
Tätä olen itsekin joskus miettinyt mutta tullut sitten kuitenkin siihen lopputulokseen, että vaikka Viri onkin hieman remmiräyhä ja eroahdistukseen taipuvainen eikä tykkää raketeista eikä ukkosista, huutamisesta ja oven paukkeesta puhumattakaan, niin se on ollut aina kuitenkin iloinen ja positiivinen koira. Sen sydän on puhdasta kultaa ja sykkii lempeyttä, se osaa myös rentoutua ja oppi loistavasti remmiräyhätilanteissa (ennen niitä) ottamaan kontaktia, on hyvin miellyttämishaluinen ja ihanan villin värikäs koira. Kenzolan pojista pinkki. Kaikki sen pannat ja takit ovat hempeää pinkkiä, mikään muu väri ei yksinkertaisesti pue tätä herkkää ja ihanaa koiraa! Viri onkin myös hyvin sympaattinen ja puhutteleva, inside out. Pusii ja hoivaa, pesee muiden poikien korvat ja silmät. Aamuhalaa ja pusii myös minut. Joka aamu.
Olen etuoikeutettu, että olen saanut viettää jo 13 vuotta tämän persoonallisen ja sympaattisen koiran kanssa.
Viri on opettanut minulle paljon peloista, avannut minulle vuosien varrella herkkää sisintään ja näyttänyt mitä luottamus on. Se on vienyt minut joskus mukanaan mustiin ja synkkiin hetkiin, mutta myös kohti valoa ja iloa. Pelottavat asiat on kohtalaisesti selätetty ja positiiviset asiat ovat aina vieneet voiton. Se on olemuksellaan näyttänyt, että myös harmaa arki, perusrutiinit, voivat olla mieltä rauhoittavia ja lämmittäviä asioita. Aina ei tarvitse olla sata lasissa, menossa ja melskeessä.
Olen loputtoman kiitollinen Jarmolle ja ehkäpä myös kohtalolle, että juuri Viri tassutti elämääni.
Viri on tällä hetkellä vanhin whippet, jonka olen koskaan omistanut. Lelu eli kuukautta vaille 13-vuotiaaksi ja Jaki 4 kuukautta vaille 13-vuotiaaksi. Kunpa meillä olisi edessä vielä paljon aikaa yhdessä. Tiedän, että olet vanha ja kärsinyt jo hieman terveyden pettämisestäkin. Kerrothan minulle sitten, kun et enää jaksa. Voit kuiskata sen niin, etteivät muut kuule.
Rakastan sinua, Viri. Olet tärkeä, uskomaton, kaunis. Laitetaanko taas aamiaiseksi lammaspateeta? Luulen, että voisimme tästä eteenpäin juhlia syntymäpäivääsi joka päivä? Ei kerrota siitäkään muille. Etteivät tule kateellisiksi.
kuvituskuvat Kenzolan arkisto paitsi Virin seisotuskuva: © Antti Ruotsalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti