- ISOT ONNITTELUT!
On aika hieman muistella menneitä.
Aikoinaan kun Luxi meille tuli, sen ei pitänyt tehdä sitä ensinkään. Luxi on koirahankinnoistani sellainen, että sitä ei jotenkin voinut, ei pystynyt, olla ottamatta. Kun kävin Susanilla kuvaamassa pentuja, tuli Luxi aina viereen, syliin, jalkojen päälle, liki. Ihan kuin se olisi halunnut sanoa painokkaasti jalkaani vasten likistyessään, että "vie minut kotiin, valitsin sinut".
Niin se Luxi sitten matkasi Kenzolaan. Melkoinen persoona olikin heti alkuun. Vikisi ja vinkui tauotta 2-3 viikkoa, meinasin jo Susanille palauttaa. Aina kun oli tylsää, nälkä, halusi ulos, sisään, lenkille, ennen nukkumista, herättyä... kviik kviik, ving ving. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, kuitenkin toimi ja Luxi hiljeni n. kolmessa viikossa huomattuaan, että vinkumisella ei meno parane.
Luxilla ei ollut oikein mahdollisuuksia näyttelykehiin, vaikka se komea ja kaunis koira onkin.
Luxi kasvoi yhdessä yössä - kyllä, illalla nukkumaan mennessä se oli vielä 48 senttinen, mutta aamulla säkä oli 56 cm - valtaisiin mittoihin. Suunnittelin jo satulan hankkimista. Luxi jäi myös hieman kapeaksi, mutta samaa ei voi sanoa sen ajatusmaailmasta. Päästäpä pojat irti, ja kun muu lauma jää pyörimään jalkoihin, sanoo Luxi heipat ja kipittää muihin maisemiin. Se voi seistä pitkän aikaa ISON nurmikentän vieressä olevalla ISOLLA pellolla, aivan pellon ja metsän reunassa ja katsella. Siellä se katselee, kuulostelee ja nuuhkuttelee. Kyllä jostain aina osuu hiihtäjän kakka, kuollut rotta tai lenkkeilijän oksu nenään. Sitä kohti sitten. Piehtarointia ja ehkä myös herkuttelua ja kun vihdoin suostuu takaisin jolkottelemaan, on ilme mitä Luximaisin; "Mitä, minäkö? Mitään en ole tehnyt".
Luxia ei voi myöskään pakottaa yhtään mihinkään. Sille kynsien leikkuu oli ~ 5 vuotta hyvin traumaattista, kunnes keksin alkaa leikata sen kynnet pöydällä. Siellä se rauhoittui seisomaan ja kynsienleikkuu oli sittemmin pala kakkua. Tosin nyt vanhemmiten vanha herra on suostunut myös sylileikkuuseen. Mutta esim. ensimmäistä kertaa Luxilta kiveä anturasta kaivellessa se täräytti anaalirauhaset sananmukaisesti "tiskiin", eli pöydälle, jossa sitä operoitiin. Haiseva vastalause, siis. Luxin kanssa on edettävä asioissa rauhallisesti, selittäen, mutta myös itsevarmasti. Ja kun se seuraavan kerran karkaa sinne pellon reunaan ja löytää kahden hehtaarin alueelta sinne kesän alussa kuukahtaneen käärmeen, pitää jaksaa huutaa sitä kilometrin päähän, kyllä se "yhteys" syntyy kun aikansa huutelee. Kyykärme saa jäädä, kun Luxilla syttyy lamppu päässä; "Hei, äiti on tuolla jo vartin kiljunut ja muu laumakin näyttäisi meikäläistä odottavan". Sitten se vain ravistaa kyykäärmeen jäänteet kaulaltaan ja jolkottelee paikalle muina miehinä.
Luxi on aina rauhallinen, ei hötkyile eikä höntyile, mutta kylmänarka se on.
Vuosia sitten en tiennyt, mitä on whippetin kylmänarkuus, mutta Luxin myötä olen oppinut huomaamaan, että kun hampaat kalisee, turkki on pörhöllä ja koko koira värisee kauttaaltaan - niin kylmähän sillä on. Koiristani se on ainoa, joka ehkä (?) liioittelee tässäkin asiassa.
Kun on ruoka-aika, Hupi laulaa, Bali heittelee leluja, Viri puree niitä (leluja), Huima järsii luuta - ja Luxi vinkuu, korkealta, kovaa ja säälivästi. Sen ruskeat lehmänsilmät saavat pinnalleen erikoiskosteuden kun se katsoo minua pää kallellaan; "Saisinko tänään ruokani ekstratwistillä, voin hakea pellolta sen rotan"?
Oman tien kulkija. Sitä olen Luxista aina sanonut. Koirien Camel-bootsit kuuluisivat tälle veijarille. Ihanaa, että olet olemassa. Ihanaa, että olet minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti