2.5.2016

Nyt on tapahtumarikasta.

Ja nimenomaan rikasta.
Kaikki, mitä koirien kanssa saa ja voi tehdä, on ei vain voimaannuttavaa vaan myös elämää rikastuttavaa.
Ja nimenomaan kaikki.

Tekee mieli hihkua ja hekumoida, juhlia ja huutaa juhuuta, piehtaroida polleana, ylvästellä ylpeänä. 
Viimeisin viikonloppu hakee vertaistaan. Mustikkalassa juostiin yhdistyksemme omat maastokisat ja kisapelloilta kantautui pitkin päivää toinen toistaan huikeampia uutisia. Äänivallit suorastaan paukkuivat.
Lukuisia nappisuorituksia, iloa ja onnea monessa perheessä. Koirat ovat saaneet toteuttaa itseään ja siinä sivussa ovat "juoksaisseet hieman serttejä ja mainetta ja kunniaa". Siinä - siis juoksemisessa - missä ne ovat jokatapauksessa jokainen älyttömän hyviä.

Voihan wau.
Bonnywapit Feefifofum (Hupi ja Bonnywapit Earnabuck) riensi pellolla siihen malliin, että sertillä oli suoritukset kertakaikkiaan palkittava. Tämä oli ei enempää eikä vähempää kuin Helunan VALIOITTAVA sertti, joten neiti Heluna on tätänykyä FI KVA-M!
Huikealle Helunalle taustajoukkoineen isot onnitukset!!

© Tuomas Tuomi

No sitten voihan ViWAU;
Balin piiperoista kaksi oli ensikisassaan. Waumomentteja koettiinkin kaksin kappalein.
Vi'waun Hulabalooathonolulu (Bali ja Vi'waun Udaya) kipitti jalalla sangen koreasti ja kepeästi ja juoksi SERTin arvoisesti! Ihan huikean huisia ja isot onskatukset Manulle taustajoukkoineen!

© Tuomas Tuomi

Mitäpä teki Armi perässä? Vi'waun MiuMau Maui (Bali ja Vi'waun Udaya) kipitti jalalla sangen koreasti ja kepeästi ja juoksi SERTin arvoisesti! M a h t a v a a! Jättionnitukset Armille taustajoukkoineen!

© Mari Kääriäinen

Ja jotkut ovat vielä huolissaan näyttelyjalostuksen vaikutuksista whippetin "ajogeeniin". Siitäs saatte, katkenneita heinänkorsia ja multapaakkuja nenällenne. Ähäkutti.

Meanwhile.
Italiassa Hulan iki-ihana tytär, Anita, Esedra I Know It (Hula x Esedra Endless Night) pyörähti näyttelykehässä ja pokkasi SERTin Veronika Chrpová:lta.


Kehässä pyörähtivät myös Hupin ja Sobresalto Funny Facen tyttäriä, joista Melacrinis Empirica Eevi oli luokassaan toinen ja Melacrinis Eureka Eija neljäs.

Kolme huikeata poikaa. Ja heidän huikeat lapsensa.
Voiko huikeudella olla mitään rajaa? En usko. Kun on huikeaa, niin on huikeaa. Vähempikin huikeus toki riittäisi, mutta huikealla huolenpidolla ja huikeilla omistajilla on tässä toki oma, huikea sijansa. Huomattavan huikeat terveiset ja onnitteluhalit heistä jokaiselle.

Itse isukit tepastivat eilen Tampereen kansainvälisessä ympäristössä.
Mikä oli sinällään HUIKEATA sekin, koska olin poistanut täysin kolmijalkaiselta Balilta lauantaiaamuna (!!) kiven anturasta. Tässä yhteydessä en voi sanoa muuta kuin, että älkää vaipuko koskaan koirinenne epätoivoon. Kaikkea sattuu ja tapahtuu, mutta älkää jääkö tuleen makaamaan. Olisi ollut (liian) helppoa alkaa nillittää, viiltää ranteita ja manailla "huonoa onneaan", perua näyttelyreissu ja kaivaa itselleen potero, johon mennä surkuttelemaan. Sensijaan kävelimme teipit tassuissa (kyllä, kurkkasin kumpaankin tassuun...) kevyen aamulenkin, joka sujui vaivoin jotenkuten. Balin kivihistoria on sen verran tuore, ettei minulla oikein ole faktafaktaa sen kivi anturassa -käytöksestä. No nyt on. Soittelimme Emmin kanssa päivän mittaan ja päätimme "vain iloisina lähteä, tulee mitä tulee". No tulihan sitä.

Maastokisoissa tavataan usein olla iloisia "ehjistä suorituksista".
Niin olen jumankekka minäkin. Edellisenä päivänä minulla oli täysin kolmijalkainen koira ja satunnaisesti ontuileva HupiKIN! (Hupi juoksi joitakin viikkoja sitten kuoppaan ja on ajoittain varonut toista etujalkaansa, hyvin satunnaisesti, mutta kuitenkin) - ja seuraavana päivänä Tampesterin sinisillä matoilla sain iloita kahdesta ehjästä suorituksesta!
Tuomarisetä Tim Finney oli hauska tuttavuus. Ihanan strict ja löysi kyllä osittain obvious virheetkin, mutta ehkä vain osittain? Se mikä oli hetki sitten nounou, olikin ok seuraavan koiran kohdalla? Näitä ei kuitenkaan kannata miettiä sen enempää vaan iloita siitä, mitä on. Juuri nyt. Kaksi kauniisti esiintynyttä koiraa, joista Balille EH:

© Kai Heinonen

ja Hupille ERI/3 ja niin monta kehua sen upeasta kunnosta, että hyvä etten liikuttunut kyyneliin.


Iso kiitos jälleen kerran upealle assistentille Emmille, joka huolehti tällä kertaa kämppiksen auton parkkiinkin. Tuloskuvaus toimi myös moitteettomasti, Emmin avulla. Emmi myös esitti (upeasti) Hupin. Wau, mikä multitalentti neito.

Mitäpä muuta?
Tässä onkin sitten koiraharrastukselta jäljellejäävällä ajalla juostu hammas- ja silmälääkärissä. Silmässäni sattui ehkä verenvuoto (!), mutta onneksi mitä ilmeisimmin laseroidun alueen sisällä. Nuori silmälääkäri ei oikein saanut kiinni tapahtumakuvauksestani; silmääni nimittäin läsähti aivan kuin lokin kakka. Tosin se oli tummanruskea, vähän kuin öljymäinen. Kun liikutin silmää, tämä öljyläikkä levisi rihmamaisesti sinne ja tänne, silmän liikkeiden mukaan. Lääkäri löysi silmästäni pienen, verimäisen pisteen, jonka johdosta joudun kontrolliin 16. päivä.

Hammaslääkäri puhui "iän mukana tuomista ongelmista", hänkin. Hampaat ovat kovassa kulutuksessa, ihmisen koko eliniän. Niinkö? "Ei ihme, että tämä hammas on lohjennut, koska se osuu tuohon toiseen". Jaaha. Kaksi hamppulin lohkeamaa siis paikattiin kerralla.
HUS lähestyi myös kirjeellä. Käsikonsultaatio on Herttoniemen sairaalassa 30. päivä. Mikäs se lastenlaulu olikaan? "Pää, olkapää, peppu"? No mulla se menee näin: "Silmä, hammas ja kädet". Hahah.
Käsiä operoidaan aikaisintaan syksyllä, uskoisin. Käsioperaatio kyllä jännittää, mutta itseäni lainaten, ei pidä jäädä tuleen makaamaan.

Toukokuu on hieman tukkoinen ohjelmaltaan, mutta en valita. Vierivä kivi ei sammaloidu.
Tälle viikkoa on peräti kaksi mätsäriä, illalla olen sihteerin hommissa Kartanolla ja lauantaina Tuusulassa tuomaroimassa. Ensiviikolla saadaan huiskia taloyhtiön talkoissa; tämä se hauska taloyhtiö onkin, vai onko tämä vielä sitä kuherruskuukautta? Nimittäin talon asukas sanoi, että "täällä on niin siistiä, ei talkoissa juuri mitään (tarvitse) tehdä, lähinnä me grillataan". No, eiku rillaamaan sitten!
Toukokuun kaksi viimeistä viikonloppua vietän visusti näyttelyissä, toisena päivänä koiran kanssa kehässä ja toisena päivänä kehäsihteeritöitä tehden. Tämähän on ihan superbia.

Eikä tässä vielä kaikki.
Nissen silmälasiketju järjesti melkoisen yllätyksen. Olin vastannut heidän kilpailuhakuun, jossa etsittiin tulevaan vuorovaikutteiseen monitehokampanjaansa kolmea ehdokasta, palkintona monitehosilmälasit! Meitä oli 900 hakijaa, joista kolme onnellista pääsee testiryhmään ja mukaan mm. Facebook-sivuilla tapahtuvaan mainontaan - ja minä olin yksi kolmesta. Suorastaan mörököllimäisen huippua! Minähän olen abaut viimeinen suomalainen, joka ei "suostu" monitehoja ottamaan ja ratsastan milloin milläkin keppihevosella:
"HYKSin silmälääkärikin sanoi, että ei niillä kaikkia näköalueita näe. Meidän vanha kokenut silmäkirurgikin katselee silmälasien yli, me aina nauretaan sille". "Mutta hän on sanonut, että on ihan tyytyväinen niin, pärjää hyvin yksillä laseilla".
Lisäksi ratsastan sillä ajatuksella, että "likinäköisyyttä ei ihmiseltä viedä koskaan pois", sanoi optikko kerran. "Kyky nähdä lähelle pysyy koko eliniän". Niin, eli tavallaan en tarvitse laseja nähdäkseni lähelle, otan vain lasit pois, niin näen leikata koirieni kynnet ja kaivaa kivet anturoista.
Mutta että NYT se on menoa. Monitehot here I come, ja Nissen Jumbo, olkaa valmiina. Pyörremyrsky saapuu myymäläänne.

Miten elämä onkin niin ihanaa ja antoisaa? Onko se vain sitä, kun sen oikein oivaltaa vai onko minulla ilmiömäinen kyky "vain" ajatella asioista positiivisesti ja imuroida synkät ajatukset pois mieltäni saastuttamasta?

Tapahtumarikkaus on valtava rikkaus. Koiriani käy kiittäminen ihan kaikesta. Ja se, mihin niillä ei ole osaa eikä arpaa - ei sellaista oikeastaan olekaan?
Halikaa koirianne.

Ei kommentteja: