Tietolaari: Koirien laumautumisesta.

Netissä surffatessa törmäsin jälleen mielenkiintoiseen ilmiöön: uuden koiranpennun liittäminen laumaan oli aiheuttanut monenmoisia "ongelmia". Vai ovatko ne sittenkään ongelmia?

Pureudutaanpa aiheeseen.
Joskus pentua tietystä rodusta haaveilevat ihmiset käyvät ensin tutustumassa rotuun jonkun kasvattajan luona. He näkevät aikuisia koiria röyhtäilemässä sohvalla ketarat kohti kattoa, laiskasti haukottelemassa. Makaavatpa ne vielä päällekkäin, limittäin ja lomittain, sulassa sovussa. Onpa ihana ja rauhallinen rotu - he ajattelevat. Juuri sellainen, kuin haluamme. Toki kasvattaja tuo esiin - siinä ihailun keskellä - että pentuna nämä voivat kyllä olla aika villejä. Mutta eihän ihminen sellaista kuule, eikä varmaan osaa kuvitellakaan aikuisia koiria katsoessaan?

En pidä ihmisten ja koirien vertailusta, mutta joskus kyllä mietin, että kun sitä omaa lasta kehutaan sukulaisissa kilpaa lapsen saatua tohtorin hatun päähänsä, niin takana nyt kuitenkin on vaippa-aika, uhmaikä, teiniangstailut, paljon ovien paiskomista ja nuorten sydänsuruja, kenties luvattomia moottoriajoneuvon käyttöönottoja, bussikatoksien potkimista ja rehtorin sättimistä ja jälki-istuntoja. Rakkaudella, oikeaan ohjauksella, kuuntelemisella ja lapsen sisintä arvostaen sekä lasta tukien näistä villikoista kasvaa ihan järkeviä aikuisia. Ihan niitä tohtoreitakin.

Mikä siinä sitten on, että koiranpennun pitää olla fiksu ja filmaattinen, jollei nyt ihan heti, niin ainakin neljän viikon päästä? Älytä ja oivaltaa, että "vanhempi koira on vanhempi" ja jollei sitä oivalla, niin häkitys kutsuu. Lisäksi vanhemman koiran ja pennun tulisi tulla heti toimeen, olla ylimpiä ystäviä?
Kun perheessä aletaan harkita uutta koiraa, entisen kaveriksi, on oltava valmis päivästä yksi TUKEMAAN laumautumista. Laumautumisen tukemiseen ei esimerkiksi kuulu SÄÄLI-sana ollenkaan. Siihen ei myöskään kuulu laumasta erottaminen. Miten voi odottaa, että lauma laumautuu, jos pienestäkin "korkeasta mailasta" (lue = pentu heilauttaa tassua) tuomitaan kaksiminuuttinen?
Se, että aikuinen koira välttelee pentua, katsoo sitä vinoon, vaihtaa huonetta pennun tullessa samaan huoneeseen tai murisee - ei ole VÄÄRIN tai HUONO asia. Se on normaalia. Se, että pentu haastaa aikuista leikkiin haukkumalla, kenties näykkäisemällä, tööttäämällä tai "hyökkimällä", ei ole VÄÄRIN tai HUONO asia. Se on normaalia.

Koirat ovat fiksuja olentoja.
Vaikka olenkin täällä blogissa tuonut esiin myös niiden "yksinkertaisuuden", niin olen silti sitä mieltä, että koirien vietti- ja vaistomaailma on yksinkertaisuudessaan nerokas. Miksi et luottaisi niiden omaan myötäsyntyiseen tapaan "hoitaa asioita"? Pelkäätkö, että vanhempi koirasi on posliinia ja rikkoutuu, kun pentu tööttää sitä ja vastaavasti pentu rikkoutuu, kun vanhempi koira sitä ojentaa?
Mistä tulee käsitys, että vanhempi koira kärsii kun pentu haukkuu sen korvan juuressa? Yhtälailla vanhempi koira voi kärsiä omistajan TV-mausta. Aina vain uusintojen katselua, saman dokumentin kuuntelua illasta toiseen. Yhtälailla - inhimillistäessämme koiriamme - koira mielestämme kärsii, kun kävelimme saman lenkin kolme kertaa peräkkäin, ei mitään vaihtelua. Anteeksi, koirani.
Älä siis tuo omia pelkojasi tai varpailla oloasi koirasi eteen, sen maailmaan. Anna koiran olla koira. Vanhemman vanhempi ja pennun pentu.

Vanhemmat koirat ovat yleensä äärimmäisen fiksuja. Niillä on pitkä elämänkokemus ja näkemys ja ne kyllä osaavat opettaa pennun talon tavoille. Joskus voi "näyttää pahalta" kun vanhempi höykyttää pentua tai pentu vanhempaa, mutta viheliäisintä on puuttua siihen koiran kannalta älyttömällä tavalla; katkaisten normaali tutustuminen, leikki tai yhdessä olon yritys. Ylitulkita käytöstä, tunteellistaa sitä ja sääliä.
Laumaani on vuosien varrella liittynyt useita uusia tulokkaita. Yhteistä näille kaikille laumaan liittämisille on ollut se, että VIE OMAN AIKANSA ennen kuin uusi lauma hitsautuu yhteen. On tullut vanhemmilta koirilta hammasta, pentu on pissinyt alleen, juossut sängyn alle piiloon ja vanhemmat koirat ovat olleet syväjäätä pentua kohtaan parhaimmillaan jopa useita kuukausia. Ovat katsoneet minuun teelautasen kokoisilla silmillään, kuin anoen, "vie tuo pois". Sellaista se on. Minä olen kuitenkin päättänyt tuon uuden tulokkaan ottaa, minä vastaan siitä, että homma lähtee pelittämään.

Miten tässä sitten toimitaan oikein?
Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Kaikki laumautumiset ovat omia "tapahtumiaan" ja jokaisen koiran oma persoona vaikuttaa siihen, miten, missä ajassa ja millä keinoin lauma asettuu. Kuitenkin SINÄ olet se laumasi johtaja hyvässä ja pahassa ja sinun tulee omalla esimerkilläsi - ensinnäkin, OLE RAUHALLINEN - osoittaa kaikin keinoin, että "tässä ei ole mitään hätää". Ja kun sanon hyvässä ja pahassa; niin tarkoitan sitä, että kun laumasi voi hyvin, sinä voit hyvin ja kun sinä olet vahva, määrätietoinen ja järkevä, laumasikin on. Ja kun tilanteita tulee; esim. vanhempi puree pentua (kyllä, verta voi tulla) annat koirien selvittää välinsä keskenään, niihin LUOTTAEN. Toki jos ihan hyrskynmyrskyksi menee, niin puutut tilanteeseen, mutta et nyt ainakaan sylitä kumpaakaan, tai sääli. Etkä eristä!

Luottamus on kaiken a ja o.
Ja sitä ei rakenneta päivässä eikä kahdessa. Et sinä suhteessa koiraasi eikä vanhempi koirasi suhteessa uuteen tulokkaaseen.
Luota siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että jollei koirasi - vanhempi ja/tai pentu - nyt ihan hermoheikkoja ole, niin "kyllä se siitä". Luota siihen, että vanhempi koirasi on fiksu ja vaikka se ei heti pennusta pitäisikään se hyväksyy sen ennenpitkää. Lyhin aika, mitä omassa laumassani on hyväksymiseen mennyt, on ollut n. 4 viikkoa ja pisin aika ehkä noin kolme kuukautta. Luota myös pennun oivalluskykyyn; vaikka se yrittää sitkeästi haastaa aikuista, niin aikuinen kyllä osoittaa sille sen paikan. Siihen ei kannata KEINOTEKOISESTI mennä väliin, että "nyt kyllä tuo pentu on jo vartin hyppinyt aikuisen edessä, nyt loppui" vaan anna hyppiä.
Karkea esimerkki "aikuismaailmasta"; villi uros hyppii koirapuistossa herkullisen labradorinartun selkään vartti toisensa perään. Kieli on ulkona, räkä lentää ja labradori näyttää kärsivän. Kolmannen vartin vierähtäessä labradori vihdoin hermostuu ja rähähtää urokselle. Astuminen päättyy siihen. Vain koirat puhuvat koiraa.
Toki on aikuisia, jotka eivät koskaan sano, ne ovat perusluonteeltaan hyvin pehmeitä, ehkä jopa hieman arkojakin, mutta VÄLITTÄVÄT kuitenkin kokoajan informaatiota pennulle. Me emme tätä kaikkea hienoa kommunikaatiota edes näe. Ja emme varsinkaan silloin, jos puutumme ja eristämme pennun tilanteesta pois. Pennuissa on kovasti eroja niissäkin; yksi heiluu kuin heinämies ja villiintyy vartissa potenssiin sata, toisen oppiessa aikuisen eleistä ja ilmeistä kuin hetkessä. Mutta se hyppivä heinämieskin seestyy. Omassa laumassani on mm. nyt jo aikuinen koira, joka haki murisevan ja hyökkivän aikuisen suusta luun toisensa jälkeen. Tai yritti. Hammasta tuli muistaakseni viidesti. Luotin kuitenkin tässäkin siihen, että perille menee ennemmin tai myöhemmin. Ja menihän se. Tästä häirikköpupsista on kasvanut oikein säyseä ja fiksu aikuinen.

Eristämisellä lauman ongelmia jatketaan.
Jos koiriesi kesken ilmenee nyt tällaista meidän ihmisten sinne keinotekoisesti lisäämää sääliä MEISSÄ aiheuttavaa käytöstä; nähdään vanhempi kärsivänä ja pentu kärsimyksen aiheuttajana (tai päinvastoin), niin eristäessäsi toisen esimerkiksi portin taakse voit olla varma, että laumautuminen ei lähde normaalilla tavalla etenemään. Ongelmat jatkuvat, pitkittyvät ja syvenevät. Pentu ei missään nimessä ymmärrä, että kun se riehuu ja leikkii - mitä pennut normaalisti tekevät - se laitetaan portin taakse "jäähylle". Yritän nähdä sieluni silmin pentusutta riehumassa susileirissä ja kun äidillä, isillä, enolla tai tädillä menee hermo, ne vievät pennun jäähyaitioon. Ei. Ne osoittavat käytöksellään, ilmeillä ja eleillään pennulle sen paikan ja ASEMAN laumassa. Enkä kyllä veisi aikuistakaan pois pennun ulottuvilta portin taakse ajatellen, että "se saa olla rauhassa" kun pentu sisustaa asunnon mattoja uuteen uskoon. Luojahan on luonut koirille neljä jalkaa, joilla kävellä.

Pentu siis oppii aikuiselta.
Ihan kokoajan. Anna oppia!
Joskus siihen menee nuo koirapuistossa kuvaamani kolme varttia, joskus siihen menee viikkoja ja kuukausia. Pääsääntöisesti oppimiseen, laumautumiseen ja ylipäätään fiksuuntumiseen menee AIKAA, itseasiassa koiran koko elämä. Taas se ihmisvertaus; kuka meistä viisikymppisistä ajattelee ja elää kuten 18-vuotiaana teki? Ihminen oppii ja muuttuu läpi elämän, niin koirakin. Vanha koira ei opi uusia temppuja on niin väärin sanottu kuin olla ja voi.
Anna siis pennulle siimaa portittamisen sijaan. Tue aikuista koiraa omalla käytökselläsi. Jälleen esimerkki tähän: koira pelkää ilotulitteita. Koiraa ei silloin säälitä ja oteta sitä syliin ja paijata pahaa oloa pois, vaan ollaan itse rauhallisia ja "normaaleja", toimitaan, eletään ja ollaan vahvoja laumanjohtajaesimerkkejä ja osoitetaan tällä tavoin koiralle ettei todellista hätää ole. Jos koira haluaa vetäytyä - niin kuin ilotulitteita pelkäävä usein tekee - omiin oloihinsa ja kaivautua vaikkapa kylpyammeen alle, sen annetaan tehdä se.
Anna myös aikuiselle koirallesi rakkauden ja tuen liinaa. Tue sitä sanallisesti, elein ja äänenpainoin, omalla olemuksellasi. Vahvista sen oloa ja eloa kaikin mahdollisin tavoin ja anna koirien olla keskenään mahdollisimman paljon, toisiinsa sitoutuen, toisistaan oppia ottaen. Anna niiden riehua, suuttuakin toisilleen. Jos aikuinen puree pentua ja pentu juoksee korkeaa ceetä huutaen sänkysi alle piiloon, jatka television katselua muina miehinä. Pentu kyllä hipsii kotvan kuluttua pois sängyn alta rauhoittavien eleiden kera ja tuskin tekee enää sitä, mitä tätä mahdollista näykkäisyä edeltävässä tilanteessa teki.

Älä hätäile. Sure tai vaivu epätoivoon.
Usko itseesi, vanhempaan koiraasi ja laumatulokkaaseen. Usko siihen tosiasiaan, että koira on laumaeläin ja ne ovat uskomattoman taitavia sopeutujia. Koirat osaavat nähdä, haistaa ja aistia. Ne voivat mennä hetkellisesti lukkoon, mutta kun ne siitä avautuvat, ne avautuvat entistä voimakkaampina ja upeampina. Pentu on pieni pentu sittenkin vain hetken ja älä ylläpidä - jälleen keinotekoisesti - sitä ajatusta, että kun pentu oli pöllö viimeviikolla se on sitä tälläkin viikolla. Älä tuomitse pentua tänään viimeviikkoisesta. Älä elä menneessä - koirasikaan ei tee sitä!
Lauman seuraaminen, kaikkien niiden nyanssien näkeminen, oppiminen ja tajuaminen mitä laumassa tapahtuu vie oman aikansa. Niin sinulta kuin koiraltasikin. Laumadynamiikan avautumisen näkeminen ja siinä osallisena oleminen on kuitenkin itsessään huikea matka! Opi ja nauti siitä murheellistamisen sijaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Ei koirakaan.

Kireitä siimoja - ajattelu ei sovi koiramaailmaan. Anna liinaa ja luottoa - se on hyvän yhteiselon avain.

Luottakaa koiriinne!