25.1.2011

"Leikki on paras tapa oppia" HeSa 16.1.2011


Kirjailija Roman Schatz kirjoitti yllä olevalla otsikolla Helsingin Sanomien "Minä rakastan" -artikkelisarjaan seuraavaa:

"Oppimisen pahin vihollinen on häpeä, se tunne, joka yleensä ihmisen aikuistuessa kehittyy leikkimielisyyden tilalle. Terve aikuinen ei ala tylsässä kokouksessa jokellella huvikseen, ei kokeile ravintolassa, miltä keitto tuntuu sormissa, eikä puhu bussissa itsekseen vaihtaen välillä rooleja. Aikuinen ei leiki, vaan hän ottaa itsensä vakavasti, hän jakaa tekemisiään onnistumisiin ja virheisiin ja kun hän tekee virheitä, häntä hävettää.

Joka maassa nelivuotiaat puhuvat sujuvasti ainakin yhtä kieltä, koskaan kuulematta mistään kieliopista. Lapselle kieli tulee leikkimällä sillä, se kasvaa hänelle kuin tukka ja kynnet. Aikuinen käy neljättä kertaa espanjan alkeiskurssia ja tarvitsee vieläkin englanninkielisen ruokalistan. Aikuisena kielen oppiminen on kuin mäkihypyn aloittaminen keski-ikäisenä. Sitä miettii vain kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen.

Rakastan leikkimistä ja yritän ottaa sen aikuisen vakavasti."


--------------------
Anita:
Olen usein miettinyt omalta kohdaltani katsoen juurikin kielen oppimista. Lukioaikana opettajan palauttaessa ruotsinkielen kokeita (aine + kielioppiosio) hän pyysi minua jäämään luokkaan tunnin jälkeen. Hän halusi selityksen sille, että kuinka "kirjoittamani aine voi olla kahdeksikon tasoa; verraten sujuvaa ruotsia" ja "kielioppiosioni nelosen luokkaa". Kertoessani taustastani, ts. siitä, että olen kuullut puhuttavan ruotsia koko lapsuusaikani, "selitti" asian.

Opiskelin aikuisiässä myös italiaa ja ensimmäiset pari kurssia sujuivat helpohkosti, kunnes kolmannelta kurssilta jäin lopulta pois, koska "muuta seuraavat lauseet relatiivilauseiksi" -jäi mysteeriksi ja kokeen vastausrivit tyhjiksi.

Uskon, että meitä on monia muitakin korvakuulolta oppivia aikuisia, joita turha ablatiivin inessiiviin "jag vill ha en pizza" -lauseen muuttaminen saa vaikeroimaan. Ikäänkuin kaikki ihmiset oppisivat "kaavan kautta"; moni oppii myös muilla aisteillaan; näkien, kokien ja kuullen. Haluaisin osata jotenkuten puhumiani kieliä huomattavasti paremmin (englanti ja ruotsi) mutta kielien opiskelu oli pluskvamperfektien ja infinitiivien sekamelskaa, prepositioiden ja akkusatiivien sotkiessa "varsinaisia kieliopintojani".

Tästä päästäänkin sujuvasti koiriin.

Kuinka monella koiranomistajalla on kaavamainen käsitys koiran käyttäytymisestä? Kuinka moni koiranomistaja toppuuttelee koiriaan? Kuinka moni aloittaa jo pienen pennun "kieltämisen, rauhoittelun ja moittimisen"? Se, mikä on minulle "hupaisaa katseltavaa" ja pennulle itselleen "ominaista riehuntaa" on toiselle kauhio ja tilanne, johon pitää puuttua? Jota ei "kestä katsoa"?
Mokaaminen ja säheltäminen kuuluu ihmiselämään (aikuisenakin!!) ja ehdottomasti myös koiralle; pennulle, juniori-ikäiselle ja vielä aikuisikään ehtineellekin! Jos ihminen itse on estynyt ja ajattelutavaltaan "stereotyyppinen ja putkinäköinen", kasvattaako hän myös koiransa stereotyyppisesti ja putkinäköiseen ajatteluun? Onko luovan ja boheemin ihmisen koira myös tavoiltaan letkeämpi ja hieman sellainen pellossa kasvanut? Onko koira aina "omistajansa näköinen ja oloinen"?!

Joskus tuntuu todella ikävältä katsella koirakkoa, jossa koira on nimenomaan verraten nuorehko ja omistaja vaatii siltä lähes täydellistä käyttäymistä. Ehkä jopa täysin luonteenvastaista käytöstä. Pahimmillaan koiran luontainen uteliaisuus tukahdutetaan ja sen vaistojenvarainen käytös estetään. Toki taustalla on tietämättömyyttäkin, mutta varmasti koiran koulutus kulkee käsikädessä omistajan omien ajatusmallien mukaan.

Koiran tulisi antaa olla koira. Lapsellinen, säheltävä, hoopo ja sekoilevakin. Omassa laumassani minua viehättää juurikin lapsellisin koirani, joka "sentään" on jo 6-vuotias. On ihanaa nähdä, kuinka se on säilyttänyt lapsekkuutensa ja ilonsa.

Olin vuosia sitten lenkillä erään silloisen naapurini kanssa. Näimme lenkillä kalastajan, ja emme saaneet "selvää" hänen kalastustavastaan. Huudahdin kalamiehelle oitis; "hei, mitä toi kalastus on"? Ja silloin ystäväni löi minua olkapäähän naama punehtuen, ja lähti kävelemään sivummalle. Häntä hävetti. Mies oli perhokalastaja ja vastaili pitkään uteliaisiin kysymyksiini.

On olemassa sanonta "Hopea ei ole häpeä" mutta minusta uteliaisuuskaan ei ole sitä. Sehän on kiinnostusta ympäristöä, sen muita ihmisiä ja heidän tapojaan ja ajatuksiaan kohtaan. Ei tarvitse olla kerrostalokyttääjä tai Seiskan toimittaja kysyäkseen, kaikkea ei tarvitse lukea mediasta tai Googletella hiljaa kotona. Monet ihmiset sitäpaitsi pitävät utelusta ja siitä, että he saavat kertoa heille rakkaista harrastuksista ja asioista!

Äitini onkin kertonut, että ensimmäisiä oppimiani sanoja oli "miksi".
Olisinpa (vielä)enemmän lapsellisen koirani kaltainen!

Ei kommentteja: