Siivoamme tietokonetta - Kuvaparit!

Tässä kuvien kanssa touhutessa osui jokunen kuvapari -ennen ja jälkeen- screenille. Laitetaan ne tännekin; kas näin:

8.4.2011

 28.10.2011

 10.6.2011

 31.12.2011

 17.10.2011

25.10.2011

 18.11.2010

18.11.2011

Lenkillä 31.12.2011 - ja muita Uuden Vuoden kuvatuksia.

Vuoden viimeisenä päivänä käpyteltiin kevyet 3 km; aamusella puskettiin ensimmäiseksi Länsimäen koirapuistoon kipittelemään.
Näissä tunnelmissa vuoden viimeinen päivä Kenzolassa:

Aamuinen koirapuistoilu on takana ja taas mentiin!

Hakunilan ostoskeskuksessa soittaa viulua joulupukkipukuinen nainen.

 Linnut liitelevät ostarin yllä.

Talvinen kukka-asetelma.

 Viri kuulostelee oravahavaintoa.

Voisiko firman nimetä enää osuvammin?

 Hula kuulostelee raketteja.

 Hupi antaa bäkuppia Virille.

Viri jopa rentoutuu näin, kiitos Alproxin.


Näiden kuvien myötä oikein hyvää uutta vuotta kaikille Kenzolan blogin lukijoille!

Vuoden 2011 lenkit!

On nyt tepasteltu. Toukokuussa lenkkejä vauhdittamaan saapui myLOGGER, joka onkin ollut kelpo lenkin mittausväline.
Pikkaisen piirtelee omiaan, kun mennään leveiden siltojen ali, mutta jo jonkin aikaa olen sammuttanut laitteen ennen sillan alle menoa ja avannut jälleen sillan ali tultua. Kuitenkin hyvin tarkkaa dataa piirtää ja sai Kenzolan tämän vuoden lenkit ihan uusiin sfääreihin, wautsi ja kiitos pojat lenkkiseurasta!
1908,5 km käveltiin vuoden aikana, joka on 644,5 km enemmän (!!!!) kuin viime vuonna.
Aiemmin on ollut vain joitain kuukausia yli sadan kilometrin, mutta nyt jäi vain yksi kuukausi ALLE sadan; helmikuu; 85 km.
Muutoin mentiin näin:
Tammikuu 113 km, maaliskuu 121 km, huhtikuu 133 km, toukokuu 181 km, kesäkuu 283,3 km (!!!), heinäkuu 186,3 km, elokuu 172,1 km, syyskuu 169,7 km, lokakuu 162,4 km, marraskuu 176, 2 ja joulukuu 125,4 km.
Kun 1908,5 jaetaan kahdellatoista saadaan kk-käppäilyksi keskimäärin 159 km. Ja kun 1908,5 jaetaan 365:llä saadaan keskimääräiseksi päiväkäppäilymääräksi 5,22 km. Ei paha.
Näillä mennään ja jatketaan!
Kiitos Kenzolan pojille seurasta & supportista pitkillä lenkeillä ja ISO kiitos kuuluu myös Parkkosen Jutalle, joka on ollut monilla, monilla pitkillä lenkeillämme "mukana"!

Christmas at Kenzola!

Hupin aattohetki.

 Tunnelmakuva aatolta.

Huiman ja Silja-äitini yhteinen hellittelyhetki.

Terassin siniset valot.

Oksissa on valot! 21.12.2011

Olipa kauniin tunnelmallinen aamu 21.12. Canon SX20IS kätösiin ja tällaisia tunnelmakuvia tallentui:

Vaihteeksi valoa!

Sadepisarat heijastavat upeasti valoa; oksilla on kuin tuhansia pieniä ledlamppuja!

Sinistä taivasta pitkästä aikaa sateiden välissä.

Siivoamme tietokonetta - kuvia 16.12.2011

Uusi vuosi aiheuttaa mm. temmokkaan 1geen siivouksen. Vuoden 2011 kuvat siirretään omiin faileihin ja samalla otetaan vähän dataa ylös kansioista.
Siinä samassa löytyi sitten koneelta yhtä ja toista, joten tässä kuvapläjäys joulukuun 16. päivältä:

Huima ottaa rennosti "pesässään".

Huima ja Luxi läheisissä tunnelmissa.

 Hula is in the house!

 Hupi osaa ottaa rennosti.

 Kuin myös Luxi.

 Tunnelmakuva olkkarista.

Virin mielestä "tää on niin nähty".

 Kuten kuvasta näkyy.

 Viri tuutii.

Pehmokoirat VOI myös naulata seinälle.

Sommitelma.

Ai mikä se on se Kenzolan lempisarja? No Emmerdale, tietenkin!

Mitä se on se barwaxani?

Osui surffaillessa niin kuvaava kuva eteen, että piti kopioida se tänne.
Alkuperäisen löysin Stripduke-
blogista.a.
Tämä joulutarinahan menee niin, että vuosia sitten whippetkehän vieressä jossain kesäisessä näyttelyssä oli saksanpaimenkoirakehä. Aikani sitä seurasin ja totesin, että "myös muutama whippet näyttäisi menevän barwaxania".
Sittemmin jossain toisessa näyttelyssä törmäsin Barwaxan kennelin väkeen, ja menin (tietenkin) kertomaan heille, että olen lanseerannut omaan rotuumme "barwaxanin". Taisin ihan kysyä lupaakin moisen termin käyttöön; ettei se vaan ole rekisteröity tavaramerkki?
Barwaxan-väki taitaa naureskella vielä tänäkin päivänä tähän jo muutamien whippetihmisten omaksumaan tapaan kuvata koiransa juoksutyyliä.
Sinänsä saksanpaimenkoirien tapa liikkua kehässä lienee käsitykseni mukaan koiralle opetettava/opetettavissa oleva ravityyli. Kun koira menee barwaxania se siis juoksee edellä, ja sanalla ei niinkään kuvata lennokkuutta tai vauhtia, vaan nimenomaan sitä, että koira pyrkii itse (whippeteille tätä tuskin opetetaan?) menemään eteen, sen minkä hihna antaa myöden ja handleri pysyy perässä. Olen nähnyt vain muutaman whippetin tekevän tätä kehässä ja meno on kyllä sangen näyttävää. Tapa juosta edellä onkin selvästi joillain koirilla myötäsyntyistä ja jo sinällään näyttävä tapa liikkua; irti handlerista.
a.
Tässä isovillakoira Jaseth Satisfaction antaa näytteen siitä, mitä minä tarkoitan "baarwaxanilla".
Kuva: Browndog photography

Kenzolan lehdistökatsaus - luettu pino Vantaan Laureja.

... ja uusin Koiramme-lehti.
Jossa oli alempaan blogipostaukseen osuva tekstinpätkä Nuorisopalstalla, kirjoittajana Laura Pietiläinen:
- Kokemuksesta tiedän, kuinka ottaa päähän, kun menestystä ei tule. Ainakin silloin, kun koira on kympin kunnossa ja esiintyminen hipoo täydellisyyttä. Silti, myös niinä pettymyksen hetkinä tuomaria pitäisi kunnioittaa tekemästään työstä.
Siinä on nuori kirjoittaja kyllä asian ytimessä.
a.
Sitten Vantaan Lauri-lehtiin, joissa on usein ajattelemisen aihetta!
Toimittaja Kaisa Halonen on haastatellut numerossa 31 Hakunilan seurakunnan kirkkoherraa Hans Tuomista. Seuraavassa muokkaan hieman hänen sitaattiaan:
- Toimiiko yhdistys niin, että sen viestit nousevat ongelmista ja keskinäisistä riidoista, vai niin, että saamme julki sen hyvän, mitä teemme? Ehkä vielä tärkeämpää on, että teemme työmme niin, että ihmiset tuntevat, että heidät kohdataan ja heitä palvellaan.
a.
Lauri numero 28, takakannen sitaatti:
- Suurelta osaltaan elämän tarkoitus toteutuu päämääriin pyrkimällä toisten ihmisten kanssa toimien. Kannattaa kysyä, kenen unelmaa toteutan. Onko se omani vai toisen?
Työnohjaaja Leena Pystynen Fikkari-lehdessä 3/2011
a.
Lauri numero 26, Ulla-Maija Vilmin juttu otsikolla Kohti minuutta. Haastateltavana psykologi ja psykologian tohtori Kauko Haarakangas.
- Arkielämässä itse kukin valitsee puhekumppaneikseen mieluummin mukavilta, helpoilta ja tutuilta tuntuvia, vähemmän haastavia ihmisiä. Samantapaiset elämäntilanteet ja mielipiteet yhdistävät eivätkä aiheuta ongelmia tai vie energiaa. Omaa minuuttaan tai maailmassa olemisen tapaansa kehittäessään ihminen voi myös yrittää avartaa omia rajojaan.
- Itseään voi kehittää tapaamalla erilaisia, eri-ikäisiä ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä.
- Emme pääse siitä, että ihmisen keho, mieli ja ympäristö käyvät jatkuvaa keskinäistä vuoropuhelua. On hyvä yrittää säilyttää uteliaisuutensa ja toimia niin, ettei kovin hirveästi loukkaisi toisia.
a.
Lauri numero 34, otsakkeen Vartin retriitti -alla toimittaja Lauri Maarala kirjoittaa:
- Maailma on niin monimutkainen ja tapahtumien yhteydet niin moninaiset, ettei ihminen voi niitä koskaan käsittää ja hallita. Aina on sijaa yllätyksille, aina asioita, joita ei voi käsittää. Paha ei saa aina palkkaansa eikä hyvyydestä palkita. Viaton saa kärsiä.
a.
Lauri numero 35, toimittaja Nina Riutta on koonnut takasivun ja toimittanut tekstin otsakkeella "Mitä meistä ajatellaan". Yhdysvalloista kotoisin oleva Phil Schwarzman on asunut Suomessa niin kauan, että tietää suomalaisten olevan sairaalloisen kiinnostuneita siitä, mitä muut heistä ajattelevat." (oma huomautukseni; tämä nyt ei ole suurensuuri yllätys, mutta em. yhdysvaltalainen on kirjoittanut aiheesta jopa kirjan.) 

Samalla sivulla on elämäntaidon kouluttaja Marika Borgin sitaatti hänen blogistaan 17.10.:
- Kiitollisuus on ihan ällistyttävän tehokas lääke vailla mitään sivuvaikutuksia. Kiitollisuus mm. kohentaa terveyttä, antaa lisää energiaa ja helpottaa ihmissuhteita.
Mikko Salmi kirjoittaa Vartin retriitissä:
- Minulle rakkaimmaksi muodostunut ajatus löytyy Alkemisti-kirjasta: Hyväksymme totuuden vasta sitten, kun olemme ensin sen kieltäneet koko sydämestämme.
a.
Lauri numero 36, koirapäiväkodin ohjaaja Susanna Visapään sitaatti Anna-lehdestä 42/2011:
- Rauhoittuminen on iso vaatimus koirille näinä hektisinä aikoina. Koirien stressi ja rauhattomuus ovat yleistyneet samassa mitassa kuin ihmistenkin.

Päätän mielenkiintoisen lehdistökatsaukseni tähän.
Kuvituskuva: oma Miscellaneous-kansio 1g:ssä.
Löytyi vielä yksi osuva englanninkielinen sitaatti: Don´t attack the messenger. Attack his friends, instead.

Harrastajamietteitä. Osa 47.

Kuinka sattuikaan oma ikä otsikkoon...
Onpas taas ollut mielenkiintoisia mietteitä liikenteessä. Sen verran pyöri ajatukset päässä, että piti tulla vielä öiseen aikaan koneelle, josko oma blogi auttaisi ajatuksien jäsentelyssä ja levoton mieli asettuisi.
a.
Monen harrastajan kanssa on tullut viimeaikoina puheeksi näyttely- ja harrastusväsymys. Pohdittaessa syitä ja johdannaisia moiseen, ei ihan selvää vastausta ole saanut kulloiseltakin keskustelukumppanilta. Ähinää, puhinaa ja vääntelyä -ja sitä väsymystä "kaikkeen" ovat mutisseet ja toistelleet.
Jo useita kuukausia sitten alitajuntaan hiipi myllertämään eräältä keskustelupalstalta puheet siitä, että "Kyllä minä ainakin menen maastoihin voittamaan. Se on paskapuhetta se, että sinne mennään vain koiran kanssa pitämään hauskaa".
a.
Nyt kuohuu Messukeskuksen jälkimainingit. Lauantain tuomari "oli ihan surkea" ja "ulkolaisetkin vieraat naureskelivat". Kennelliittoa pidetään suorastaan säälittävänä instanssina, kun se laittaa "tuomarin harjoittelemaan suurimpaan suomalaiseen näyttelyyn".
Olen yrittänyt vastaihmetellä, että "kuinka harrastajat sitten niin sankoin joukoin tulevat tällaiselle surkealle tuomarille"? 1990-luvun alussa oli Messukeskuksessa basenjituomari, jota ei pidetty "minkäänmoisena" ja viidakkorumpu päristi kaikki harrastajat läpi ja ko. tuomarille ei ilmoitettu koiran koiraa.
Nyt lauantaina kilpaili 75 whippetiä. Onko näiden kaikkien koirien omistajat sitten myös idiootteja? Jästipäitä ja hölmöjä ilmoittaessaan näinkin monta koiraa "harjoittelijatasoiselle" tuomarille, joka "ei tiedä whippetistä yhtään mitään"? Ihan hurjaa tekstiä. "No, olihan kyseessä kuitenkin tittelinäyttely", ahaa, eli tittelin ko. tuomarilta saaneet voinevat sitten palauttaa tittelit Kennelliitolle, koska tuomari oli luokaton puusilmä.
Tähänkö on tultu?
a.
Olen jo jonkin aikaa hokenut itse harrastajapiireissä kyllästyneeni ainaiseen pahoitteluun, anteeksipyytelyyn ja selittelyyn kun joku glooria kohdalle kolahtaa. Jos oma tai kaverin koira voittaa tai oman koiran jälkeläinen, asiaa kuuluu kuuluvasti pahoitella -ettei muille tule paha mieli- ja voitosta nauttiminen on ankarasti kielletty.
Menekin olemaan iloinen, kun oma/tuttu/kaverin koira menestyy ja saat kuulla tuomarin olleen sokea harjoittelijaidiootti. Joku voisi sanoa, että tämä on aina ollut tällaista, mutta ei se ole. Itsellä on kuitenkin harrastajavuosia takana ~ 27 ja vuosien takainen oman koiran pokkaama valioitumissertti kuitattiin viereiseltä pallilta; "Kyllä sä sitä tahkositkin". Tämä on pientä tämänpäiväiseen verrattuna.
a.
Nyt kun ulkolaisetkin vieraat naureskelivat, kuuluu hävetä kuuluvasti ja näyttävästi ja pyydellä seuraavat 10 vuotta anteeksi ja toivoa, että ulkolaiset vieraat vielä astuisivat idioottien tuomaroimiin kehiimme. Eräänkin luokan kun voitti "Anteeksi nyt vain, mutta kamala koira. Se liikkui paskasti, sillä ei ollut reiden leveyttä ja kehässä oli parempiakin". Ja ulkolaisetkin naureskelivat.
a.
Tänä päivänä järjestään myös maastokisat ovat sokeiden tuomarien temmellyskenttiä. Radat on paskoja, buffa on perseestä ja voitto ei tosiaankaan kuulunut sille koiralle mille se meni. Keskustelupalstalla voidaan suomia kymmeniä sivuja puuttuneita grillimakkaroita jonkun välillä eksyessä iloitsemaan oman/kaverin koiran menestyksestä. "Menetkös siitä avautumasta. Täällä puhutaan nyt kyrsän puutteesta!"
Sikäli mikäli oikein muistan, tuomareita ja järjestelyjä on ruodittu ja suomittu vuosikaudet. Koska oma koira ei voittanut, tuomari oli surkea ja jos oma koira voitti, niin sen pitikin voittaa ja tuomarihan oli loistava. Vuosikaudet olen saanut selittää aloitteleville harrastajille, että "Kyllä, on rotumääritelmä, mutta jokainen tuomari soveltaa sitä mieltymyksiensä mukaan" ja "Maastoradat ovat erilaisia ja hyväkin koira kompuroi joskus". Mutta nyt tuntuu vuosien harrastuskireys olevan huipussaan!
a.
Ihmiset ovat totisesti tulleet vaativiksi ja ymmärrystä ei ole kuin omalle näkemykselle rodusta. Polttoainehintojen, näyttelymaksujen ja kilpailumaksujen noustessa nousee (näköjään) myös vaatimustaso. Harrastajat haikailevat 100 markan näyttelyihin. 50 euroa on 300 vanhaa markkaa (!!) ja pienen muovinauhan pokkaaminen tuo pahan mielen viikoiksi. Aiemmin (??) mentiin vain kohti uusia seikkailuja, kehiä ja kilpailuja, mutta nyt on saatava HETI haluttu vastine; voitto, korkea luokkasijoitus tai ainakin tuomarimielipide joka on mahdollisimman lähellä omaa.
a.
Tuntuu myös, ettei oman/kaverin koiran kanssa tohdi kohta liikkua/harrastaa/kilpailla, jollei se täytä vaativien kehän laidalla/kilpailupaikalla olevien muiden kilpailijoiden standardeja.
Itselleni tuntuu kovin vieraalta ajatus, että lähtisin ulkomaille kilpailemaan ja naureskelisin kilpailupaikalla heidän tuomarilleen tai järjestelyilleen. Vaikka omia harrastusvuosia on paljon takana ja kaikenlaista on tullut nähdyksi ja kuulluksi, niin pitääkö tässä alkaa vielä jännittää ja pelätä muiden kanssakilpailijoiden reaktioita mennessään kilpailupaikalle? Taas tuntuu, että "Tulit sitten ponin kanssa kehään" tai "Kilpaileeko toi sun greyn poikanen whippeteissä" -tyyliset kommentit ovat suorastaan kesyjä verrattuna nykypäivään. Sinua voidaan katsoa säälivästi, kuiskutella ja aina joku totuuden torvi tulee sanomaan suorat sanat; "Onko toi sen laatikkokoiran jälkeläinen, buahahhaa". "Järkyttävät takakulmat" tai "Onpa olematon". Pitääkö tässä alkaa ottaa korvatulppia kilpailupaikalle mukaan? Pitääkö alkaa anoa lupaa yleensäkin saadakseen tulla paikalle? Ettei vain kanssakilpailijat järkyty koirastasi, jonka etuosa laskee suoraan alaleuasta maahan ja reidet on kynänpaksuiset? Lisäksi jos saat ennen kilpailua kuulla, että paikalla on ulkomaalaisia, ole hyvä ihminen kiltti ja jää kotiin, ettei ulkolaiset vieraat saa astmakohtausta nauraessaan surkealle koiranraasullesi.
a.
Vuosikaudet olen ajatellut, että yksi kilpailemisen ehdoton suola on se, että makuja on erilaisia, ja aina (onneksi) samat koirat eivät voita. Vaihteluhan virkistää. Ehei, jos Siltä Koiralta Jonka Piti Voittaa viedään ennalta odotettu ja toivottu voitto, on jälleen anteeksipyytämisen paikka. Otat sitä puusilmätuomaria kädestä kiinni ja menette yhdessä pyytämään anteeksi Siltä Koiralta Jonka Piti Voittaa ja ohjaat samalla idiootin puusilmätuomarin uusintakollegioon.
a.
Ongelmaksihan muodostuu se, että tuomareina on -ja tuomareiksi päästetään- sellaisia, joiden oma rotu on mahdollisimman kaukana omastasi. He voivat olla terrierituomareita ja he ovat jopa saattaneet saada oman rotusi oikeudet ns. lahjaksi. Onpa kehissä arvostellut ihan liki Timbuktusta asti oleviakin, joiden kotimaassa ei edes ole omaa rotuasi. Yhdenyhtä yksilöä. Mitä ihmettä ajattelit, kuin menit ilmoittamaan koirasi sellaiselle? Jos koirasi voittaa kazakstanilaisella ajokoiratuomarilla, tulee sinun nyt pyytää voittoasi anteeksi seuraavat kymmenen vuotta. Vähintään. Tai sitten et pyydä, mutta sinulle ja koirallesi naureskellaan vähintään tuo sama aika. Ulkomaita myöden.
Sinua ja koiraasi voi seurata leima sen lopun elämän; "se on valioitunut allroundereilla, jotka eivät edes tiedä, mikä rotu whippet on". Ja muista, ulkolaiset nauravat sinulle.
a.
Eräs harrastaja sanoi koirien olevan tänäpäivänä "hajuttomia ja mauttomia". Kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden takaiset wau-fiilikset loistavat poissaolollaan. Sikäli mikäli itse oikein muistan, wau-koirat ovat olleet kautta aikain vähissä. Virheetöntä koiraa ei ole, mutta tuomarin on oltava virheetön arvostelussaan. Tai ulkolaiset nauravat. Tuomarityöskentely on kompromissien tekoa, mutta tänä päivänä kompromisseja ei yksinkertaisesti enää sallita. Voittajan on oltava laajalti hyväksytty ja sen virheprosentin tulee olla nolla.
Kautta aikain tuomarit ovat olleet harrastajien hampaissa mutta nyt tapahtui katastrofi. Messukeskuksen suuressa päänäyttelyssä arvosteli liki harjoittelijaksi verrattavissa oleva rodusta mitään tietämätön puusilmä, joka naurattaa ulkolaisia varmaan vielä useiden vuosien päästä. Suomalaiset whippetharrastajat häpeävät ja pahoittelevat Kennelliiton tekosia ja ihmettelevät varmaan itsekin, kuinka menivät maksamaan maltaita harjoittelijatuomarin työskentelystä. Liekö joku miettii jopa tittelin ja serttien palautusta Kennelliittoon, koska häpeän määrä on niin suuri.
a.
Saamani harrastajapalaute panee mielen matalaksi ja kehoittaa tulevaisuudessa googlettamaan jokaisen tuomarin nimen ja kokemuksen. Maastokilpaileminen kaikkine grillimakkaran puutteineen ja pitkine päivineen houkuttaa sittenkin (yhä) enemmän...
Aiemmin on riittänyt, että tuntee oman koiransa. Sen virheet ja hyvät puolet. Esittää sen mahdollisimman hyvin ja katsoo, mihin se riittää. Nyt jos näkee keskustelupalstalla tai blogissa kuvia, saa ensimmäisenä lukea kuvaajan pahoittelut "kuvan laadusta".
Tulevaisuudessa myös näyttelyarvostelut tulee kirjata seuraavasti:
"Tänään meille tuli jättipotti. "Reksa" oli 60 koiran kehässä ROP ja vielä hienosti RYP-4, josta pyydän anteeksi kaikilta kanssakilpailijoilta. EH:ta haettiin, mutta tuomari oli spinone-kasvattaja, eikä tajunnut rodusta mitään. Hän kehui Reksan selkälinjaa ja lihaksia, mutta surkeathan ne on. Selkä on sillä ihan kuopalla, koska lapset taputtelevat sitä lenkillä niin kovin. Lihaksetkin on ihan paskat verrattuna vuoden takaiseen. Ei olla päästy lenkille, kun ensin multa katkesi jalka ja sitten Reksalta hajosi gracilis-lihas. Yritin kehässä sanoa tästä tuomarille, mutta se ei puhunut kuin kiinaa, joten anteeksi. Yritin sertinkin antaa sille toiseksi tulleelle, mutta kehäsihteeri kielsi antamasta.
Ryhmässä oli tuomari, joka oli ollut juuri alpeilla hiihtämässä ja sillä oli joku lumisokeus silmissä. Yritettiin lähteä siitä kokoomakehästä poiskin, kun tuomaria talutettiin paikalle. Kehäsihteeri kielsi lähtemästä. Yritin vielä käydä toimistolla vetoamassa siihen, että Reksa oli ilmoitettu väärään luokkaan, mutta ei ne hyväksyneet vetoomusta. Ihan oikeassa luokassa se oli. Ryhmäkehän aikana paikalla olleet ulkomaalaiset nauroi meille ja heitti mädillä tomaateilla ja kananmunilla, olen pahoillani, että tuomari meidät sijoitti. Kävin sitten heiltäkin pyytämässä anteeksi ja tarjosin saamiani ruusukkeita heille. Sanoivat, että eivät koskaan enää tule Suomeen, koska täällä on niin pimeätä ja pimeitä tuomareita."

Katselemme kuvia yhdessä whippetin kanssa. Osa 2 - Ei nimi miestä (koiraa) pahenna.

Muistatteko aikaisemman postaukseni koskien kuvien katselua yhdessä whippetin kanssa? Ai ette. No ei se mitään. Tässä linkki aikaisempaan kuvakatseluun KLIK.


Tämän postauksen kanssa lienee syytä olla hieman varovaisempi. Koirasi saattaa olla herkkänahkainen ja se ei välttämättä ymmärrä eikä halua tietääkään kutsumanimensä syvimpiä saloja huutelu- ja kutsumanimen merkityksestä puhumattakaan.

Olen tunnetusti nimifriikki ja minua ilahduttaa aina suuressa määrin koirien persoonalliset ristimä- ja kutsumanimet. Kutsumanimillä on myös suorastaan herkullisia "tarinoita" ja nimeämispolkuja, kyllä ihmisen mieli on vilkas ja värikäs.

Koiran on hyvä tietää, ei nimi miestä pahenna -sanonta (selitä se koirallesi) ja sen ei tule loukkaantua seuraavasta.

Voit katsoa kuvia yhdessä koirasi kanssa, mutta kerro samalla, että myös kaksijalkaisten maailmassa on yhtä erikoisia nimipolkuja. Vaikkapa allekirjoittaneen; Anita -> Ansku -> Bansku -> Banaani.
 

Hula vääntyi nuorena poikana muotoon Hyttynen. Hämähäkiksikin poikaa kutsuttiin, sen laihahkoon olemukseen liittyen.


Sittemmin Hyttysestä tuli Hytti, pian se olikin jo Pytti ja luonnollinen jatkumohan oli Pannu ja siitä pidempi versio Pyttipannu.

Oolannin pyttipannu on kyllä hyvää!  

Parkkosen Jutta ihmettelemään koiristani käyttämiäni kutsumanimiä. Kieltämättä sitä voi kuulostaa hieman (?) erikoiselta kertoessaan koiristaan; "Puupilli ja Pyttipannu juoksivat tänään kilpaa".
No, piankos Leevi-poika vääntyi Lebedeviksi, Letuksi ja lopulta Lettupannuksi!

Kyllä olisi Pyttipannulla ja Lettupannulla tarina poikineen yhdessä leirinuotion ääressä! 

Hupista tuli pian Pupi. Yksi pakkomielteistäni on peettää kaikki koirieni nimet. Jamo -> Pamppuli, Luxi -> Puksi jne. luepa vain postausta eteenpäin.
No, Pupi muokkaantui suussa pian Puupiksi ja kohta se oli Pupilli ja lopulta Puupilli.

No miten kävi Huiman?
Kuva kertoo.
Huimasta tuli ensin "vain" Puima, mutta pian se olikin jo Puimakone.

Viri oli jo hieman työläämpi nimi työstää suuhun sopivaksi. Piri kun ei ole niin "leppoisamerkityksellinen" väännös alkuperäisestä kutsumanimestä, kuin vaikkapa huoleton Pyttipannu. Piristä voit lukea tästä: KLIK. Ei hyvä.
Viri siis väännätettiin muotoon Pirre.
Kyllähän tuossa hieman samaa näköä onkin, kun kuvaa vieressä katselee?
 
Ai muistuttaako Hula sitten Oolannin pyttipannua ja Huima puimakonetta. No ei tietenkään. En kai minäkään ole banaanin näköinen?


Kuvahaussa auttoi Google.

Ensilumi. Tai räntä.

Sateli Vantaan Hakunilaan maanantaina, 5.12.2011. Sittemmin on ollut enempi ja vähempi plussaa ja mojovia tuulia tuttuun tapaan (huom. lenkillä AINA vastatuuli) ja räntää on tullut myös lisää.
Tässä viimemaanantaisia räntäkuvatuksia:
a.

Siinä sitä nyt on. Valkoista tuotetta.

 Kastelukannukin on vielä asemissa.

Huima-vaava ensitepastelulla ensirännässä.

Tämähän on VALTAVAN mielenkiintoista. Ihan eri hajut kuin eilen.

Piha on tutkittava joka suunnasta.