Koiramme syntyvät eri vuodenaikoina.
Joku syntyy talvella, toinen keväällä ja kolmas keskikesällä. Syntymäajat vaikuttavat jossain määrin koiriemme luonteisiin - onko keskellä talvea jaksettu hiihtää pitkin maita ja mantuja sosiaalistamassa pentua tai onko Tuomarinkartano sopivasti pennullemme auki.
No ei ollut.
Capri tuli Suomeen 15-viikkoisena.
En ole koskaan nähnyt missään koiran dokumenteissa niin paljon leimoja kun niitä oli isketty Caprin papereihin. En ole aivan varma, onko leimat isketty ihan "tosissaan" vai onko ajateltu, että mitä enemmän leimoja, sen parempi.
Oli leimoja tai ei - hyvin harvoin koira on heti valmis.
Minkään suhteen.
Toisinaan sattuu niin, että käsiin osuu esim. Maui. Maui näki vieheen ja syöksyi oitis perään kiitolaukkaa, tappoi vieheen, vereennytti sen, koska pentulegot lähti ja siirtyi melkolailla lennossa moottorille. Koppeja liki tarvitsi harjoitella lainkaan, koska jätkä oli luonnonlahjakkuus.
Kuitenkin noin yleisesti 98%:sti pentuja pitää ohjeistaa, neuvoa, luotsata, tsempata ja kuulostella.
Tässäpä niitä leimoja. Varmemmaksi vakuudeksi.
Kuulostelu on usein avain kaikkeen.
Aistit pitää olla auki, kanavahaku kohdillaan. Onko alusta-arkuutta, pelottaako lenkkipolulla satunnaisesti paikallaan seisovat koirat/ihmiset, miten suhtautua riviin kottikärryjä.
Pentu voi hyvin äkkiä kehittää jänskätyksen ja sen poiskitkeminen saattaa olla pitkäkestoista. Toisilla on kovempi pää, mieli ja huihai-asenne, toisilla jutut jumittavat.
Caprin ensimmäiset viehetreenit olivat aika legendaariset.
Minulle oli sattunut peräkkäin kaksi helppoa kaveria, Maukka ja Samppa nimiltään. Käsivieheen perässä kerta, kaksi ja moottorille. Samassa koppiin ja sitten oltiinkin jo ratakisoissa. Kovin suoraviivaista. Mutta Caprin kanssa mentiinkin pitkän kaavan mukaan, maltilla ja ajan kanssa. Koiraa kuunnellen ja makustellen. Välillä kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Nimittäin ensimmäiset pari viehetreeniä kaveri lähinnä raapi maata ja haisteli ilmoja. Saattoi jopa kyyhöttää ja pyytää, että "josko kotiin lähdettäisi, koska tämä homma ei ole mua varten".
Oli eräs Osmo, jolle naurahdin, että "kyllä se kotona jugurttipurkkeja jahtaa". Osmo siihen, että "no otapa purkit mukaan ensikerralla".
Vähän ajattelin sen olevan vitsiksi tarkoitettu lausahdus, mutta niin vain löysin itseni solmimasta tyhjiä purkkeja pakettinaruun - ja tekeleen vein seuraaviin treeneihin. No sinnepä se Capri meni, purkkien perään. Kokeiltiinko kerran, kaksi - en enää muista. Sitten mentiin moottorille ja nähtiin sellaista pukkihyppelyä vieheen perään ja heti äidin luokse; "teinkö mä hyvin" tai "oliko vielä jotain muuta"? Toisella vedolla Capri ei enää edes vaivautunut. Vieheinto oli puolinaista.
Koira vedettiin pois radalta ja Kartanon treeneistä.
Mentiin kotiin ja laitettiin mietintämyssy päähän.
Capri osoitti merkkejä siitä, että se ei tykkää muista kuin äidistä. Capri huolestui jos olin lenkillä puolen metrin päässä. Kehässä se oli hiukan huolissaan, jos vaikka mörökölli vie ja vie äidinkin ja molemmat eri paikkoihin.
Aloin laulella. Kehuin ja laulelin. Kovasti kehuinkin. Capri kasvoi ja kehittyi - ja niin kasvoi myös sen luonne ja itsevarmuus. Äidin kanssa oli sittenkin kivaa, koska äiti oli niin kiva ja kehui ja lauloi. Ja otti syliin ja silitti. Ja selitti.
Tuli uusi kesä.
Eräs Caprille Hyvin Tärkeä Henkilö, PT yrityksessä Viehe Tutuksi Oy - muutti lähelle salaisien laitteiden ja muovisuikaleiden kanssa. Pienestä ideasta ja ehkä heitostakin kasvoi suunnitelma. Sain äärettömän hyviä vinkkejä vietin kasvattamiseen - koska TIESINHÄN, että siellä se on, vietti. Se vain nukkuu.
PT teki Caprille muutamat tiiseritreenit, joissa koira oli hihnassa ja viehettä vedettiin sen ohi, mutta koiraa ei päästettykään jahtaamaan, edes vähän. Koska sen haluttiin heräävän ruususen unesta. No sehän heräsi. Treeni treeniltä koira innostui lisää ja lopulta se hyppi jo parkkipaikalla ennen itse treeniä PT:tä vasten, että "suikaleet esiin, mä tiedän, että ne on sulla siellä kassissa"!!!
Jotain takapakkeja tuli - kun ei aina oltu varmoja koiran valmiuksista, mutta koskaan ei (onneksi) tehty mitään peruuttamatonta - vaan tiplun jälkeen tuli aina onnistuminen.
PT antoi tarkan toimintasuunnitelman aina tiplujenkin jälkeen ja niitä noudattamalla PLUS antamalla aikaa aivoille työskennellä ja surruutella tapahtunutta, alettiin lähestyä maalia.
Talvella ajoimme jonnekin lumen saartamaan kolkkaan kokeilemaan yksi kokonainen vieheenveto, mutta se ei ihan mennyt sekään suunnitellusti.
Caprille tuli viehehukka ja se lähti loikkimaan kuusitoistametriseen lumeen takaisin lähtöpaikalle. Viisi viisasta miestä päätti kuitenkin vetää sille lähtöpaikalta pienen tiiserin toiseen suuntaan ja Capri älysi, että tässä voi tehdä pienen lisälaukan ja viisaat miehet sanoivat, että kisoihin vain.
TÄNÄ KESÄNÄ PTkin sanoi, että "voit ilmoittaa ihan hyvin jo kisaan". Lopulta minua taisi jännittää ja arveluttaa koiraa enemmän, sillä olen koko vuoden hillunut mailla ja mannuilla mutta yhteenkään maastokisaan ei oltu vielä päästy...
Kunnes.
Eilen se sitten tapahtui.
Lähdettiin soitellen sotaan ja siitä seurasi silmän kostumista niin PT:ltä kuin allekirjoittaneeltakin. Capri juoksi maastossa neitsytmatkansa, ja hui miten juoksikaan. Minun silmään kevyesti, vaivatta, innolla ja antaumuksella ja otti vielä SERTinkin. Minun yhdeksästä maastossa kisanneesta whippetistäni ensimmäinen, joka nappaa ensikisassaan sertin.
PT kyynelehti lähtöpaikalla. Minä pyyhin vettä silmistä myöhemmin autossa.
Niin siis.
Kuinka pitkä on maltti. Tarvittaessa vuoden, helposti kaksikin. Muistakaa se, te senkin pöljät jotka haluatte kaiken nyt ja heti.
Capri, olet timanttia. Ihanaa, että olet just mun ja ollaan samalla kanavalla. Ja ihanaa, kun ollaan maltettu kaikki kolme. Sinä, minä ja PT.
Kiitos Suvi, kaikesta.
Kuvat omista kuva-arkistoista: Antti Ruotsalo, KaSin kuvatehdas, oma kamera ja kännykkä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti