Syyllistämisen ja häpeän aika on ohi.

Sen on oltava.
Nyt on aika puhaltaa yhteen hiileen, nähtävä metsä puilta. Koira on kokonaisuus ja se on nähtävä kokonaisuutena. Röntgentulos ja/tai -kirjain ei voi olla "koko koira", paskasateen uhallakin on uskallettava sanoa, että priimasta poikkeava tulos ei missään nimessä suoraan tarkoita sitä, että koira olisi SAIRAS.

Priimakäsite on sekin moninainen.
Toiselle ärhäkkä ja sähäkkä koira on priimaluonteinen. Sähäkkyyttä tarvitaan radalla ja maastossa etuillessa ja halutessa kärkipaikoille. Toinen haluaa koiransa olevan lupsakka ja leppoisa, "mene sinä ensin, mulle käy kaikki" -henkisesti. Toisellehan tällainen ajattelu on kaukana halutusta. Luonteesta on yhtä monta mielipidettä kuin on koiraa ja kertojaa. Eikä luonne ole koskaan yksiselitteinen. Itselläni on ollut koiria aika laidasta laitaan, rasittavia, äänekkäitä, äänipelkoisia, hermostuneita, vakaita, leppoisia, lapasia - ja kaikkea siltä väliltä.
KAIKKI ovat olleet äärimmäisen rakkaita ja kaikkien kanssa on elämää eletty kulloistenkin jaettujen korttien mukaan. Joidenkin kanssa on menty sieltä mistä aita on matalin ja joidenkin kanssa jouduttu koluamaan karikot ja väännöt - joskus jopa moneen kertaan. Ja kaikkihan on ollut vaivan väärtiä. Kun opit koirastasi, opit myös itsestäsi. Aina. Mieletöntä matkaa ja seikkailua!

On vain nykyään mielestäni kyseenalaista alkaa priimoittaa kaikkea.
Ihan kaikkea. Koira ei saa haista, se ei saa maistua. Se ei saa astua kvartsikiveen eikä se saa olla vaivaksi. Sen pitää olla helppo ja oivaltaa elämän prioriteetit tuossa tuokiossa. Kahdeksanviikkoisena pitää osata pyytää ulos ja hihnassa kävellä vetämättä yhdeksänviikkoisesta lähtien. 

Nyt kun näin ei (tietenkään) ole, niin pahimmillaan syyllistetään isä, emä, kasvattaja, omistaja, kotimaa, suku, geenit, jalostuksen tavoiteohjelma ja suomalaiset röntgenlaitteet.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että pari päivää sitten läikkyi. Ei edes vähän, vaan paljon. Ymmärrän, että koirat ovat monelle INTOHIMO. Koiran käsite on monelle ihanuutta, auvoa ja kaiken sujuvuutta. Mutta kun näin harvoin on. Miten hemmetissä olen onnistunut elämään 56-vuotiaaksi kaikkien koirakarikoiden jälkeen ja tajuamaan ja ymmärtämään, että HARVOIN menee 100% maaliin? Ei ole koiraa, jonka kakka olisi priimaa joka jumalan päivä. Ei ole koiraa, jonka kaikki 300 luuta ja 500 lihasta olisivat priimaa, deluxea, kohdallaan ja ihanan kimmoisia.

Koiralla on googlen mukaan 300 luuta, jotka liittyvät toisiinsa joko nivelillä tai rustoliitoksilla. Lihaksia koiralla on noin 500, joista raajojen toiminnassa on mukana n. 300. Priima-ajattelussa nämäkin toimivat kaikki yhteen ja erikseen 100%:n täydellisesti ja luovat illuusion täydellisyydestä täydellisessä koirassa. 

Ei voi mennä niin, että kasvattaja tutkii sukutaulut läpikotaisin, purjehtii Koiranetissä aamusta iltaan, laskee todennäköisyyksiä, varautuu riskeihin, toivoo parasta ja pelkää pahinta ja saa kanssaharrastajien toimesta käydä läpi syyllistämisen ja häpeän tunteet. Ei voi mennä niin, että lenkität koiraasi 2400 km vuodessa, kisaat ja kilpailet, huollat ja hierotutat ja elämäniloinen, vahva, tasapainoinen koirasi leimataan sairaaksi! Vaikka kuinka ymmärtäisit, että henkilökohtaisissa määrityksissämme on eroja, ei voi olla niin, että oireeton, täysin terve ja tasapainoinen koira tulkitaan sairaaksi jonkun kirjaimen mukaan?

Miten tähän on tultu? Miksi me syyllistämme?
Miksi me tuomitsemme ja näemme yhdistelmän hyvänä VAIN, jos se ja se tutkimus olisi tehty? Miksi joku perusteellinen tutkimus menettää merkityksensä täysin, kun se on 6 kk "yliaikainen"? Miksi toinen tutkimus ei ole mitään, koska se on tehty ehkä "väärällä klinikalla" tai "väärällä laitteella"?  Mitä syyllistäminen kertoo meistä? Syyllistämmekö me toista, koska toisen tekemä saa omat syyllisyyden tunteemme heräämään? Miksi elämme ja vellomme syyllisyydessä, johon haluamme vetää muut mukaan? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Miksi ja milloin meistä tuli ahdasmielisiä? 

Minun mielestä kaiken tämän tiedonkeruun ja tutkimisen keskellä syyllistämisen ja häpeän ajan tulisi olla ohi.
Me kaikki teemme parhaamme. Me toimimme resurssiemme mukaan, painottaen joskus sellaista, joka ei toiselle "näy" tai "avaudu". Hiljattain sain viestiä toiselta puolen maapalloa rotuamme erittäin pitkään kasvattaneelta; "Breeding dogs isn't easy. You do not always get what you want.". Onko mikään yksinkertaista? No miksi sitten kasvatuksen pitäisi?

En puolusta ketään. En omia toimiani, en kenenkään muunkaan.
Mutta vastakkainasettelulla ei pitkälle pötkitä.
 
Olen kuullut kasvattajasta, joka ei halunnut käyttää tiettyä urosta, koska se "oli jättänyt niin paljon kivesvikaisia". Kasvattaja vaihtoi urosta. Syntyi pentue, jossa kaikki urokset olivat kivesvikaisia. Olen kuullut kasvattajasta, joka oli laskenut todennäköisyyslaskennalla, että pentueeseen syntyy kitalakihalkioisia. No, syntyi 0, mutta yksi häntämutka. Aika paljon olisi näitä esimerkkejä, mutta en niitä nyt enempää luettele. Ehkä joku vielä (?) jossain uskoo, että kun on aata, priimaa ja deluxea kaikki mitä voidaan tutkia ja todentaa niin sitten pennut ovat sitä samaa aata ja deluxea. Make a wish. 

Miksi me tuomitsemme?
Meillä lienee myötäsyntyinen tapa ja halu pyrkiä lokeroimaan ja leimaamaan asioita, jotta me paremmin ymmärtäisimme ja käsittäisimme joskus hyvinkin vaikeita teemoja, asioita ja toisten kovin persoonallisia ratkaisuja. Mielemme voi hyvin ja paremmin, kun kaverit ja kaikki muutkin tekevät mieltämme myöden ja semmoisia ratkaisuja, jotka me ymmärrämme ja pystymme sisäistämään. Kun näin ei käy, me menetämme hallinnan, aivomme sakkaavat, mielemme pyörtyy ja tuomitsemalla saatamme parhaassa tapauksessa saada aivojemme sakkauksen hallintaan. Mutta vain parhaassa tapauksessa. Koska pian joku TOINEN tekee aivot niksauttavan pentuesuunnitelman ja olemme jälleen shokissa. 

Monta kasvattajaa, monta mieltä ja skenaariota.
Silti me haluaisimme muidenkin (?) kasvattavan laillamme, yleisesti hyväksytyllä sabluunalla, mieltämme myöden.
Nostan joka kerran hattua "oman tien kulkijoille", rohkeille suunnannäyttäjille. Heille, jotka kulkevat omia polkujaan. Muista välittämättä. Vailla häpeää ja syyllisyyden tunteita. Olkoon se oma kupla tai whatevö, mutta itselleen uskollinen tie. "Haluan käyttää urostasi - koska- ja astuttaa narttuni - koska-". Ainiin, mutta piti kysyä lupa syyllistäjiltä. Heiltä saat terveystutkimusohjeet, astutusohjeet ja kaikki muutkin ohjeet jatkoon. He kyllä tietävät, miten asiat TULISI hoitaa!

Kävin hieman googlettemassa HÄPEÄä:
Häpeä kuuluu ihmisen elämään. Se muistuttaa meitä siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Liiallinen, elämää kahlitseva häpeä rajoittaa elämää, koska se sanelee miten voi elää, toimia ja tuntea. 
SYYLLISYYDEN tunteisiin kuuluu häpeä, tunnontuskat ja katumus. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä. Syyllisyys voi myös muuttua kuormittavaksi tekijäksi elämässä, kaventaen voimavaroja ja lisäten stressiä.

Sanoisin, että koirat, koirankasvatus, niiden omistaminen, terveystutkiminen ja niiden kanssa harrastaminen ja kilpaileminen EI saa tuoda mukanaan HÄPEÄÄ eikä STRESSIÄ.
Kaiken edellä mainitun tulee tuoda mukanaan iloa, onnistumista yhdessä, pelkästään tunnetta "tiedon keruusta", faktaa (esim. ei mairitteleva tulos ei automaattisesti tarkoita -> sairas), perspektiiviin perehtyneisyyttä, kokonaisuuksien hahmottamiskykyä, iloa, valoa ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. 

Älä siis syyllistä. Ymmärrä mieluummin.
KOKONAISTA koiraa, KOKONAISUUKSIA. Äläkä enää koskaan häpeä äläkä syyllistä. Itseasiassa sinun tulisi hävetä sitä, että ylipäätään tunnet häpeää koska suurin osa ei sitä tunne, koskaan. Elämässä pitää vain porskuttaa eteenpäin, nauttia, iloita, elää! Yhdessä ihanan koirasi/koiriesi kanssa se on vielä kaksinverroin/moninverroin mukavampaa!

Klikkasin itseni tänään irti noin kahdeksalta eri koirapalstalta Facebookissa.
Ero ahdistavilta koirapalstoilta loi jo itsessään ihanan illuusion siitä, että sittenkin tiedän, mitä tehdä. Sittenkin minulla ja koirillani on kaikki hyvin. Leikkaan kynnet säännöllisesti, pesen hampaat (edes) silloin tällöin. Lenkkeilen, jahdataan milloin frisbeetä milloin ampiaista. Elämä, arki,  on sittenkin ihmisen ja koiran parasta aikaa. Muista välittämättä, ilman, että "kaverisi sanoo koirasi olevan sairas" kun se ei sitä ole. 

Siispä aion pysyä positiivisuuden kuplassani. 
Whippet on roduista parhain, omistajat samoin, ja liioittelematon ulkomuoto on AINA parasta mitä tiedän. Rodussamme asuu ilo, positiivisuus, tasapaino, voima, vahvuus, kokonaisvaltainen terveys ja elinvoima. 

Syyllistämisen ja häpeän aika on ohi. On vihdoin aika nauttia. Elämästä, koirastasi.