Eittämättä olen. Mutta aihehan pulpahtaa aina hassunhauskasti vuosien karttuessa esiin, entistä hyökyaaltomaisemmin ja puhurimaisemmin.
Kyllä se välillä kurkkua kuristaa, kun faktat lyö tiskiin ja otsaan. Harrastusvuosia on enemmän takana, kuin edessä. Toisaalta nykyaika tarjoaa proteiinipatukkaa, broccolia ja kaikkialla vaanivia hyviä antioksidantteja, joten sitä voisi haaveilla juoksuttavansa koiraansa rata-, maasto- ja näytelmäkinkereissä vielä 86-vuotiaana jos suinkin sielu, polvi ja lihaskunto kestää!
Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut täällä, on uusien harrastajien taivalta herkullista seurata.
Omat muistot pulpahtavat herkästi esiin, esimerkiksi vaikka se, kuinka kiikutin koiriani eläinlääkärille tämän tästä. Se kuuluu kuvaan ja harrastusuran alkutaipaleeseen. Tosin nykypäivänä lähestytään ensin somea, ennen kuin mennään piipaa Eurodensiaan. Ennenmuinoin saatiin poliklinikkamaksu, haavatyynyt, haavaspray ja tikkaus sadalla mummonmarkalla, nyt pahimmillaan koruompeleista tulee maksaa päivystyslisineen useita satoja euroja. Uusissa harrastajissa on tulevaisuus ja heissä me nyt vain näemme itsemme. Ihan samanlaisia oltiin mekin. Hölmöjä, naiiveja, kyseenalaistettiin ja samalla tiedettiin kaikki. Vaativintahan elämässä on taipua katsomaan itseään peilistä - ja koittaa ymmärtää motiivejaan ja tarkoitusperiään. Useinhan ihmiset tajuavat "kaiken" vasta vuosien päästä. Minä kuulun niihin. Samalla kun herkuttelen ja hekumoin uuden rotuumme tulevan porukan "kustannuksella". "Been there, done that". Haluaisin pitää kädestä kaikkia, opastaa loputtomiin ja kulkea rinnalla. Joskus on pakko olla vain läsnä Messengerissä ja laittaa "peukku". Kaikkea ei voi myötäelää, kaikkea ei voi sanoittaa ja avata. Ei pysty.
Olen sitä ikäluokkaa, joka syötti koirilleen perunankuoria, ylijäämäkastiketta ja ylipäätään kaikkea sellaista, joka nykyään on KIELLETTY.
Nykyään koiralle ei voi antaa edes broccolia, koska se VOI vaikuttaa koiran masukkaan negatiivishenkisesti. Olen joskus oman ikäluokkani ihmisten kanssa ihmetellyt, kuinka koirat elivät ~ 30 vuotta sitten "ihan hyvää elämää" ilman kaikkia huolia ja murheita, epäilyjä ja kriittisyyttä. Ne kirmasivat kesät mökeillä, karkailivat, saalistivat ja söivät kakkaa, särkiä ja oksia. Nykyäänhän ei voi antaa koiralleen juurikaan mitään. Ainakaan broccolia, kakkaa, särkiä ja oksia. Suklaasta, peuran silmistä ja kananmunankuorista puhumattakaan. Luitakin vain tiistaisin. Raakaa maanantaisin. Öljyä, magnesiumia, pipetillä d-vitamiinia, solariumia, fysioterapiaa, sähköshokkeja ja ivalolaista manaajaa sen sijaan suositellaan viikoittain.
Aikahan tietysti kultaa muistot, mutta kyllä se kuulkaa ennenvanhaan oli sellaista kiikkustuolimeininkiä.
Koirat olivat koiria ja saivat mellestää ja rellestää ilman naksuttimia ja positiivista vahvistamista. Miten kummassa ne onnistuivat olemaan onnellisia ja elinvoimaisia ilman kaikkea huolta ja murhetta?
Ihan en ole valmis vaipumaan syvälle huolen ja murheen alhoon - onneksi minulla on niin positiivisia ja hauskoja koiriakin, mutta kyllä huolet ovat läsnä. Avaa vain somen ja sieltä "rodun murheet"-ketjun, niin avot! Mutta sinne ei saa mennä uimaan. Eikä sinne saa upota.
Rodussa kuin rodussa onkin tänä päivänä "todistustaakkaa" ja harrastamiseen on tullut voimakas tulostavoitteellisuus. Pelkkä osallistuminen ja entisten ennätysten lyöminen tai niiden ylläpitäminen ei ole enää mitään.
Mitä se todistustaakka sitten on?
Osittain kyseessä on varmaan meistä itse kunkin "itse itseensä ottama velvoite" johon kukaan ei meitä tietenkään pakota eikä velvoita, mutta valitettavasti pahimmillaan koemme, että on PAKKO. Vaikka ei ole. Nykyaika asettaa (somen välityksellä) meidän kaikkien luettavaksi ja käsiteltäväksi joidenkin äänekkäimpien ja ilman filtteriä kirjoittavien sangen mustavalkoisia ja joskus syyllistäviäkin kommentteja, joita me joskus kovin yksinään sulattelemme. Jotkut harrastajista omaavat sovittelevan tyylin, toiset rakentavan ja kolmannet syyllistävän. Tässä maastossa me kaikki soudamme, parhaamme mukaan ja yritämme suoriutua. Meillä kaikilla on rakkaat omat kainaloiset nelijalkaiset puikkonokat joiden kaikkia hassutuksia, nyansseja ja kummallisuuksia palvomme, mutta meidän tulee myös kyetä selittämään miksi koiramme hautaa luun. Varsinkin, jos mahdollisesta jalostuskäytöstä puhutaan. Silloin, kun tulin rotuun, oli hyvä tutkia silmät ja siinäpä se melkein olikin. Kolmessakymmenessä harrastusvuodessa on otettu aimoharppauksia siihen, missä nyt ollaan. Silmät, sydänultra, polvet, kyynärät, lonkat, selkä. Ja tämä kaikki - miinus selkä - mielellään kahden vuoden välein.
Pyrkimys hyvään on kaunis.
Ja siihen tietysti tulee pyrkiä ja panostaa. Jotenkin vain pelkään, että se itse koira unohtuu tässä yhtälössä? Se, joka tykkää juosta, kykenee siihen, on iloinen päivästä toiseen, hyppii, moikkaa tutut ja tuntemattomat, omaa saalisviettiä myös muovisuikaleisiin, omaksuu kopituksen, ryhmäjuoksun, maastojuoksun salat kaikkine nyansseineen; valitsee parhaat ajolinjat, on innokas ja ketterä, syö hyvin, kakkaa tiukkaa tummaa sikaria, sanoinko jo; on iloinen, häntä heiluu, on kotonaan bussissa, autossa, laivassa, Liettuassa, Latviassa, rannalla, metsässä, hotellihuoneessa, syö hyvin, parhaimmillaan nielee kuusi matokuuria kesässä, pusii lapset, halaa ihmiset, on avoin, suora ja rehellinen, ilmentää rotua, tyyppiä ja siihen päälle menoa ja meininkiä.
Pahoin pelkään, että Aat ja Nollat astuu jalostusta määrittäviksi tekijöiksi. Missä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Samalla kun nostan hattua kaikille niille ajatusmaailmaani avartaneille VANHOILLE kasvattajille, jotka pyrkivät ottamaan kaiken huomioon ja näkemään itse Koiran, kaiken keskiössä. Siellä se möllöttää, viiksikarvat värähdellen, peittää paljon maata alleen, omaa tasapainoiset kulmaukset, tasapainoisen luuston ja luonteen. Ajaakin vielä ja ilmentää rodun käyttötarkoitusta.
En kadehdi ketään, vaikka olenhan kateellinen.
Kaikille niille, meille ja teille jotka olette rodun keskiössä. Joudutte painimaan ja punnitsemaan oman koiranne jalostusARVOA kaikkien tutkimusten - ja niiden tulosten jälkeen. Jokainen meistä punnitsee asiat ja arvot omaan viitekehykseensä, omaan arvomaailmaansa. Älköön sitä kukaan koskaan väheksykö tai arvottako omaansa vasten. Olen itse menettänyt yhden ystävän oman ahdasmielisyyteni ja kriittisyyteni takia. Meni vuosia ymmärtää se, että mitä tuomitsin toisessa, tuomitsin itseasiassa itsessäni.
Ehkä haluan myös sanoa, että me kaikki olemme oikeassa.
Olkaa siis uskollisia itsellenne, olkaa kriittisiä mutta myös löysätkää välillä. Kuka meistä on toista enemmän oikeassa, ei kukaan. Me kaikki olemme oikeassa, aina jonkin asian suhteen.
Kaikkein eniten olen vuosien varrella nauttinut ja saanut keskusteluista MUIHIN rotuihin/roturyhmiin ja suosittelen perspektiivin laajennusta, lisäystä ja levennystä kaikille.
Huumori on hyvä pitää matkassa myös. Letkeys, rentous ja löysäranteisuus kaiken kriittisyyden ja paheksunnan keskellä ja lisäksi. Siispä rentoutukaa yhdessä koiranne kanssa. Siihen ei välttämättä tarvita sitä ivalolaista manaajaa eikä edes espoolaista raviaskeljärjestelijää. Voima ja rotu on sinussa ja elinvoima ja rotu on juuri sinun koirassasi!
kuvat oma kuva-albumi ja Eeva Hämäläinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti