Yht'äkkiä huomaa, että parista vuodesta on tullut viisi, viidestä kymmenen. Ihan hurjaa. Elämäni on hyvin pitkälti rakentunut ja perustunut koirasymbioottiseksi. En ole ihan varma, onko se edes suomea tai mikään sana, mutta hyvin varhain (n. 19-vuotiaana) minulle vain alkoi tulla koiria, laumaksi asti. Normaali (?) tai tavallinen (?) ihminen ottaa yleensä yhden koiran ja ehkä harrastaa kerran-pari ja koira vain kulkee vierellä elämänvaiheesta toiseen, uskollisena ja pyyteettä.
Muistan tehneeni Yhtyneiden kuvalehtien Lemmikki-lehden testin, jossa kysyttiin, että "sovitko useamman koiran omistajaksi" tjsp - ja kauhukseni testitulos oli, että "tulet vallan hyvin toimeen isonkin lauman kanssa" tjsp ja tämä testitulos alkoi sittemmin määrittää elämääni!
Hyvin pian huomasin, kuinka mielenkiintoista ison lauman kanssa eläminen olikaan.
Kuinka koirat olivat kaikki hyvin persoonallisia, erilaisia, mutta samalla äärimmäisen sopeutuvaisia ja laumautuminen sujui useimmiten kuin itsestään. Vähän oli Jacques Cousteau - fiilis, olo oli kuin tutkimusmatkailijalla. Aina sai olla ihmettelemässä ja oivaltamassa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä armollisempi alan olla itseäni - ja toivottavasti myös muita kohtaan.
Tunnen myös itseni siunatuksi. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tai juuri siksi koen olevani siunattu. Toinen toistaan ihanimmilla koirilla. Myös sanonta mustan ja valkoisen välissä olevista miljoonista harmaan sävyistä alkaa todenteolla hahmottua. Vaikka ihmisyyteen kuuluu muiden tekemisten päivittely, on se lopulta vain oman paikan ja oman ajatusmaailman hahmottamista ja peiliin katsomista. Olemme mestareita sanomaan, että "kuinka minä tekisin" ja silti luultavasti toimisimme aika samoin kuin Koirien 7päivää lehden pääotsikon kulloinenkin koiranomistaja. Elämä koirien kanssa on vain monin verroin rikkaampaa. Ja jokainen koira opettaa AINA meistä itsestämme jotain! Huikeaa.
Me arvotamme - halusimme tai emme - toisiamme suhteessa muihin ja sellainen oman tien löytyminen voi joskus olla monen arvuutuksen takana.
Ihailemme voittajia - ja samalla kadehdimme ja joskus vihaammekin. Jonkun "mekkalointi" ja voiton jälkeinen hehkuttelu nostaa meissä omia piilotettuja tunteita esiin ja pääsemme päivittelemään näin sitä, että "kuinka me olisimme toimineet" vastaavassa tilanteessa. Somea parjataan paljon, mutta se paljastaa meistä joskus yllättäviäkin asioita.
Mitä vanhemmaksi tulen, ja vaikka olen itse olevinaan kovin aktiivinen, sitä enemmän muiden aktiivisuus, kaikki mustavalkokuva- , mikä vihannes olet-, oletko suomalainen vai ruotsalainen sisimmältäsi - haasteet saavat minut parahtamaan, että Älkää jaksako!
Nuoruus on ihanaa aikaa. Kirkasotsaista, joustavaa, fleksiibeliä, riemuisaa, hauskaa ja rentoa. Tappava arki tujauttaa meitä otsaan usein vasta tuossa 40-50 ikävuoden huitteilla. Sitä ennen menemme fresheinä ja voimaantuneina kokemuksesta toiseen ja riemuitsemme yhdessä ystävien kanssa heitä syleillen. Ikääntymiseen kuuluu - valitettavasti - kyynistyminen ja kyllääntyminen. Vähän sama koirien kanssa. Ensimmäinen jänisjahti on JIIHAA, toinen on No hei wau, taas mennään, kolmas jahti on Perkele, taasko pitää lähteä ja neljäs Hitto, ei sitä saa kiinni kuitenkaan!
Koirien kanssa eläminen antaa kuitenkin vuodesta toiseen uutta ja ihanaa, mutta toki siihen antamiseen kuuluu lauman kyseessä ollen aina se UUSI koira.
Uusi koira muokkaa aina (!) lauman uudelleen, sen kanssa ensimmäiset 2-3 vuotta on tutustumista ja yhteen hioutumista - kunnes arki koittaa tässäkin. Uudesta värikkäästä laumanjäsenestä tulee samanlainen kakansyöjä kuin niistä aiemmistakin.
Lopulta me kaikki vain syötämme ja ulkoilutamme koiriamme, väistämme laumamme kanssa miljoonatta kertaa fleksin kanssa pomppivia ja räksyttäviä pikkukoiria, käymme rutiinisti hierojilla, otamme sukulaisia tylsistyttäviä koiravalokuvia, kaivamme lelujen silmiä koiriemme nieluista, siivoamme ripulikakkaa ja pissaa, kaivamme kiviä anturoista, vertaamme koiramme suorituksia aiempien koirien suorituksiin, lenkkeilemme pakkasessa, sateessa ja viimassa ja päivittelemme lenkkipuhelujen lomassa muiden suorituksia ja kuinka "silläkin kävi hirveä munkki". Unohtaen oman viimeviikkoisen munkkirinkilän.
Elämästä tulee vääjäämättä kaihoisaa ja menneiden muistelu täyttää itse kunkin mielen ennen pitkää.
Sanonnasta "ennen kaikki oli paremmin" tulee meille kaikille mantra. Uudet koirat tuovat tullessaan virtaa mutta myös realiteettien tajua. Soitellen sotaan - asenne väistyy ja kriittisyys ja perspektiivit valtaavat mielen. Kuvittelemme nuotittavamme ennalta tuomareiden mieltymykset (menee muuten usein metsään...) ja päättelemme koiriemme maastokisataipumukset ennalta tietämättä edes sitä, että juoksemmeko pellolla vai hiekkakuopalla. Ovaaliradalla taas oli eilen helle, mutta tänään taifuuni. Juokse siinä sitten parempia aikoja.
Jos jotain olen oppinut, niin itselleen - ja muille - pitäisi pystyä olemaan armollinen. Kukaan ei meistä ole jatkuvasti diskreetti ja valovoimainen, tasaisen tahdikas.
Ihanaa Joulunaikaa kaikille blogiani plärääville - kiitos kuluneesta vuodesta teistä ihan jokaiselle!
kuvat: oma lenkkikuva-arkisto vuodelta 2021
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti