Onpas ollutkin kerrassaan mielenkiintoinen vuosi. Kevään korvalla, maaliskuussa, alzheimeria sairastava äitini pääsi vihdoin haluamaansa palvelutaloon.
Sittemmin tapaamisemme ovatkin olleet palvelutalon pihapiirissä tapahtuneita, lyhyitä, joskin sympaattisia kakunsyöntihetkiä. Vietän nyt vuosiin ensimmäistä joulua ilman äitiäni, viime jouluna vielä istuimme yhteisessä joulupöydässä. Kiikutin kuitenkin äidilleni kahdessa erässä kukkia, suklaata ja lahjoja. Myös hänen hoitajilleen. Toivottavasti niistä on hänelle ja hoitajille iloa - aina ajattelen tavaraa viedessäni, että "pian nähdään"!
En ole mikään jouluihminen.
Joulu on minulle päivä muiden joukossa, toki maukkaampi. Tänäkin jouluna graavasin lohen ja ostin kunnon puntin tilliä kyytipojaksi. Lähikaupasta löysin jälkiruoaksi "terveellisen" pussin kuivattuja hedelmiä; papaijaa, ananasta ja kookosta. Maistuvat erityisen hyviltä Finnairin kipoista, jotka ansaitsin taannoin vapaaehtoistyökeikaltani. Herkullisia, mutta niin syntisen sokerisia. Pussista puuttuu nykyajan muodikas label "ei lisättyä sokeria". Tuota kaiken pahuuden alkua.
No, sisustin hieman kotiakin kynttilöin ja kukin. Jotain iloa silmällekin.
Viikolla kävimme Huiman kanssa kortisonitarkistuksessa.
Pienen pieni Puimio on syönyt kortisonia nyt 8 vuotta. Pelästyin, kun yhtäkkiä havaitsin Huiman laihtuneen. Vuosi sitten painoa olikin ollut 16 kiloa, nyt 14,8. En ole aivan varma, mistä oli kyse, sillä verikokeet näyttivät kaikki hyviltä, lihaskunto ja yleinen olemus sai runsaasti kehuja, pumppu hakkasi vahvasti ja terveesti, ilman sivuääniä. Perusteellisen senioritarkistuksen jälkeen saimmekin kehotteen vain yksinkertaisesti "lisätä ruokaa". Tästäkös Huima iloitsee!
Reitissä on yksi pieni mutta, se vaatii kämppiksen Avensiksen Hakunilantien Vaaralan päähän meitä noutamaan, sillä Hakunilantie on miinoitettu terävällä hiekoitushiekalla aivan koko kadun leveydeltä. Lähdepuistontie taas oli siitä IHANA pätkä, että liikenne on olematonta, joten saatoimme kävellä ajotiellä KOKO tien pituuden. Kävelytie kun oli miinoitettu terävällä hiekalla kauttaaltaan. Plusasteita oli neljä.
Pimeään vuodenaikaan osuu myös toinen lehdistökatsaus oikein hyvin. Nimittäin Iltalehden haastattelu Jari Koposesta.
- Kun olin vauva, ukki ei antanut äitini pitää minua ollenkaan äidin sylissä. Vauvaa piti ukin mukaan karaista, jotta julma elämä ei pääse murskaamaan. Vauvana huusin siis tyhjyyteen.
Jutussa puhutaan "hienosti" tunnehaavoista;
- Tunnehaavoja syntyy joka kerta, kun koemme, että tulemme ohitetuiksi, vähätellyiksi, mitätöidyiksi tai muulla tavalla hylätyiksi.
© Anssi Ketomäki
Minulle koirat ovat silläkin tavalla erittäin merkityksellisiä, että ne ovat koko maailmani. Haen kaiken elämäniloni ja -haluni niistä ja ne merkitsevät minulle siten "aivan kaikkea". Joskus olen ohimennen haaveillut, että "joku ihminen jossain" olisi yhtä merkityksellinen, mutta onnistun aina pettymään. Ja tietenkin omiin odotuksiini.
Koirien kanssa elämä on sittenkin paljon helpompaa ja mielekkäämpää vaikka ei sekään ongelmatonta ole. Siinä missä "koulutan koiriani, ne kouluttavat minua" - ja aina löytyy, jokaisen koiran myötä, uusia sävyjä ja uusia pohdinnan paikkoja. Minä vien koiriani - onkin oikeastaan muodossa "koirani vievät minua". Se tekee nöyräksi. Sillä kun "annan iloa koirilleni - saan itse moninverroin". Koirani haastaessa minua, oivallus kantaa meitä yhdessä.
© Anssi Ketomäki
Takaisin Koposen koskettavaan haastatteluun:
- Naiset ovat tottuneet kannattelemaan parisuhdetta ja perhettä niin, että miehet uskovat kaiken olevan hyvin.
Miten totta. Oma äitini kannatteli koko perhettämme ja minä menin siihen oppiin mukaan, kainalosauvaksi. Kiltteys on kuin aikapommi. Kunpa minut olisi kasvatettu myös pitämään puoleni. Koponen kertoo haastattelussa, että "ei ollut aikaa pysähtyä". Koen samoin. Minua ajaa jokin äänetön pakko pysymään kokoajan liikkeessä. Siksi kävelinkin nuoruudessani varmaan miljoona kertaa onneni ohi, koska oli aina niin "kiire". Minne, sitä en tiedä itsekään. On hurjaa haluta suojella itseään, mutta myös tietoisesti toista.
Koirani ovat, onneksi, auttaneet minua paljon. Olen löytänyt itsestäni myös satunnaisesti asioita ja puolia, joista pidän - negatiivisten puolien vastapainoksi.
Koponen kuvaa hyvin haastattelussaan: "Minuun oli lapsuudesta asti jäänyt niin kova perushaava, varpaillaan olo".
- Oman arvottomuuden kokemukseni takia lapseni eivät nähneet rakkaudellista isää, vaan isän, joka ponnisteli, epäonnistui ja jatkoi ponnistelujaan, ymmärtämättä toisin.
Miten traagista elämä onkaan, pohdin. Me kaikki teemme parhaamme ja silti teemme ja sanomme asioita, joille emme löydä itsekään "selityksiä".
Usein tilanteet, ihmiset ja tapahtumat vievät meitä vain mennessään ja sitten huomaammekin hölmöilleemme huolella. Onkin äärimmäisen vaativaa ja itsellekin haastavaa selittää jotain sellaista, jota ei itsekään (omassa käytöksessään) ymmärrä. Vielä traagisempaa siitä kaikesta tekee se, kun luulee pyrkineensä hyvään ja saa aikaan vain kaaosta ja väärinkäsityksiä. Elämä ei totisesti päästä meitä helpolla.
Liekö meillä jokaisella elämässään Koposen kuvaama ukki, joka oli raju sekä itseään että toisiaan kohtaan:
- Ukki hoki, että hampaita pitää purra niin kovaa yhteen, että veri tirskuu ikenistä. Hän oli Management by perkele -tyyppi.
Iltalehden haastattelun oli tehnyt toimittaja Susanne Strömberg.
© Anssi Ketomäki
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan uivani syvissä vesissä mietteineni.
Onneksi minulla on koirani, jotka ovat kuin elämän kellukkeita. Vievät ulos, pitävät pinnalla, pysyvät vieressä ja imaisevat harrasteisiin. Siinä missä mennyt elämä, koetut tilanteet ja eletyt ihmissuhteet kouraisevat ja kuristavat, saavat koirani onneksi riuhtaistua nykyaikaan ja -hetkeen. Siinä missä eletty elämä piinaa ja kahlitsee ja kyykyttää - koirat onneksi ottavat otteeseensa ja se ote on pehmeä, sympaattinen, myötäelävä ja rakastava. Karvainenkin. Joka ei ole tuntenut ja kokenut koiran pyyteetöntä rakkautta on jäänyt paljosta paitsi.
Siinä missä me "koulutamme koiraamme"; ne opettavat meitä.
Uskomatonta, kuinka paljon tuon nelijalkaisen aerodynaamisen sielunkumppanin kautta voi kokea ja elää herkemmin, syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Anna siis whippetin valloittaa elämäsi ja sielusi - olkaa yhdessä sydän ja sielu auki! Vaikka ihminen ei ole koskaan valmis, whippetin kanssa eläessä olemme ainakin "valmiimpia" ja yhtä!
Ihanaa Joulua kaikille teille ihanille!
Muhevaksi lopuksi: kurkkasin 7 päivää etuajassa tämän vuoden kilometreihin. 2019 käppäilimme 2135,1 kilometriä. Tänään, 24.12.2020 lukema on 2354,3 - kiitos poikieni, marssimme kohti uutta ennätystä!
Lenkkeily ja harrastaminen whippetin kanssa on PARASTA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti