Melko pian minulla vaisto sanoi - miten senkin selittää, en kyllä edes osaa - että mene Kartanolle, mene suoraan Kartanolle kulkematta lähtöruudun kautta.
Lähdettiin sitten sosiaalistamaan poikaa, kahden kesken, katselemaan isoja vinttareita, venakkoja ja irliksiä, muidenmuassa. Siinä ihmetellessä päätettiin lähteä myös käsivetoviehettä kokeilemaan.
Sitä vempainta, jota on kokeiltu niin monta kertaa aikaisemminkin.
Joku koiristani on lähtenyt moikkaamaan vieheen vierellä seisoksivia, joku taas on katsonut taivaalla lentäviä lokkeja. Joku on vetänyt juuri ennen vieheenvetäjää uukkarin ja juossut kipinkapin takaisin lähtöpaikalle. Kaikenlaisia variaatioita, kaikenlaisia koiria.
No mutta Maukkel.
Sepä sitten meni ja ampaisi vieheen perään niin, että olisi sitä aina tehnyt. Vieheenkin tappoi sellaisella intensiteetillä, että pieni pentuhammaskin suusta lähti ja viehe vereentyi. Siinä tuli heti Täti Lähettäjä kysyneeksi, että "mistäs se tämä on? Suoraan moottorille vain".
Mepä sinne.
Maukkel tuumasi moottorista, että ei jännitä yhtään. Saisinko pidemmän vedon - tai ainakin useamman. Mutta varoen tietysti edettiin, kaveri taisi tässä vaiheessa olla viiden kuukauden.
Kesä 2017 ei ollut yhtään kuuma eikä helteinen kuten nyt kuluva.
Aina jossain välissä suhattiin kuitenkin muutamasti Kartanolle ja Hyvinkäällekin. Maui se pisteli menemään kuin vanha tekijä. Tämä tässä onkin ollut hieman oudohkoa ja peräti hauskaa, kun näytät, että "tässä on koppi, tästä mennään läpi näin ja sitten seistään paikallaan kun on veräjä ja takaovi kiinni" niin Maui tuumii; "no eihän tässä mitään epäselvää ole. Saisinko vieheen VEDON, kiitos".
Jotenkin se treenaaminen oli sellaista itsestäänselvyyksien osoittamista ja tekemistä.
Joka kerran olin kuitenkin vähän puulla päähän lyöty ja pökkelöitynyt, että "tässä me nyt vaan ollaan ja mennään". Maui ehdollistui alta aikayksikön lähtökoppeihinkin niin, että seistiin Hyvinkäällä kuuntelemassa treeniohjeita ja Maukkel veti sitkeästi ja päämäärätietoisesti heti parkkipaikalta tullessa kohti koppeja. Seisoi siinä, vaikkei viehettäkään ollut ei kuulunut, että "tästä mentiin viimeksi, siis nytkin ja voisinko saada vieheen, kiitos".
Kartanolla treenatessa kävi niin kerran jos toisenkin, että en meinannut saada Mauia rata-alueelta pois, ja kun sain, niin en meinannut saada sitä parkkipaikalla autoon. Kotiintullessa oli sisustanut takapaksin peitteet uusiksi harmistuksesta, kun sai juosta vain suoran tai kaarteen. Saattoi ihan huutaakin siellä takapaksissa ja minä menin halpaankin, että "nyt sattuu" ja on "lihas kireänä". Vielä mitä. Halusi vain uudelleen ajaa.
Sitten tuli sitä älämölöä.
Missäs muualla, kuin Facebookissa. Mm. aina Amerikasta asti tuumattiin, että "ravihevosia aletaan treenata vasta 2-vuotiaina" - seuraavaksi oli pelkona, että "lapsikoiran luusto lakkaa kasvamasta oikein ja sen jänteet ja nivelet kasvaa vonksin". Voin kertoa, että olin hetkellisesti shokkitilassa ja minun piti muutamasti mennä peilin eteen keskustelemaan itseni kanssa, että "kuinka monta whippetiä sinulla on ollut" ja "kuinka montaa olet pentutreenannut Kartanolla pilke silmäkulmassa, lapsikoiran ehdoilla" - koska yhtäkkiä minusta tuntui, että kidutan koiraani. Oikein äimistyin ja sydämistyin, kun "koin tekeväni ihan pienesti vain" ja sitten suuri yleisö oli sitä mieltä, että "kamalasti, kovaa ja liikaa". Piti katsoa kalenterista välillä, että tälle kuuta mennään nyt suoranpätkää ottamaan toista kertaa. Ensi kuussa on sovittuna ja katsottuna yksi treenisessio.
On se.
Tämä juoksuharrastuskin semmoista, että teet niin tai näin, niin aina on joku sitä mieltä, että teet väärinpäin.
Siinä pitää vaan sitä omaa vaistoa kuunnella ja uskoa omaan tekemiseen ja näkemiseen. Helpommin sanottu, kuin tehty, kyllä. Ja pelottavaa ajatella Teitä Uusia Harrastajia - millaiseen mielipiteiden viidakkoon joudutte ja perustelemaan ja tekemään treenianomuksia kolmin kappalein Suurelle Harrastusneuvostolle.
Oma koira on nähtävä, sitä on pystyttävä kuulostelemaan ja näkemään arjessa, treenissä, kisapaikalla.
Miltä se näyttää, miten se vetää, jaksaa ja hengittää. Kaikki tulee aikanaan. Kokemus, näkemys ja menestys.
Tänään juuri juttelin rataharrastuksen parissa huippu-uraa tehneen ihmisen kanssa.
Oli mahtavaa voida nyökytellä ja läpsytellä ylävitosia puhelimitse siinä mielessä, että KAIKKI ON GEENEISSÄ. Minulle on kuittailtu - positiivisessa mielessä, tosin, (tai niin olen sen ottanut, LOL) siitä, että marssin laumani kanssa niin paljon asvaltilla ja olen jossain määrin profiloitunut jopa "ostarilenkkeilijäksi". Tämä on minusta yksinomaan hauskaa - joten älkää käsittäkö sitä väärin. Sportsträkkeri nakuttaa ja viimevuosien lenkkilukemat menevät meillä (alkaen vuodesta 2011) 1908,5, 1917,3, 1803,0, 1816,3, 2004,1, 2067,9, 2052,8. Mittaan siis ihan jokaikisen lenkin. Ai miksi? No, siitä on vaan tullut tapa.
Samainen ihminen totesi - siihen ei edes kasvattajakurssia tarvita kertomaan -
että yhdistäessä huippunopeita geenejä keskenään voi saada pentueen, jossa on yhteensä 8 pentua. Niistä 4 on tykkejä, 3 keskinkertaista ja yksi hidas kuin faan. Miten se geenilotto on niitä nopeusgeenejä sitten arponut - ettei vaan kukaan luule, että "geenit menevät tasan kaikille, samassa suhteessa"?!
Minulta on muutama ihminen kysynyt Maukkelin taustoista, että onko siellä tykkejä takana - ja minkä verran. Sehän tässä lystikästä onkin, että en yhtään tiedä. Englannissa jalostus perustuu jokotai, on juoksijoita kasvattavia ja on näyttelylinjaisia kasvattavia. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, ei Englannissa oikein keskitytä kumpaankin. Mauin emä on "kuulema nopea" mutta siitä ei löydy mitään faktafaktaa esim. ratakellotuksen muodossa.
Nohh. Jossain vaiheessa kävimme kokeilemassa sen yhden maastostartinkin, Mauin ollessa n. 9 kk ikäinen. Voi veikkonen, kun sinne pisteli, tikkasi ja törähti hän. Lapa maassa meni ajoittain, kääntyili ja kiihdytteli. Eihän siinä sitten oikein voinut muuta kuin heti 2018 alussa pistää maastoon menemään. 405 pistettä oli ensisaldo ja viitteet tulevaan olemassa. Kaksi seuraavaa kisaa toi kaksi sertiä. Tätä kirjoittaessa on vielä 3 kisaa edessä tälle vuotta.
Kun ratasuoritteet saatiin koejuoksujen muodossa plakkariin - kiitos muuten tuhannesti Fredi, Koko, Kimi ja Ronja treenijeesistä!!! - olikin heti tarjolla ratakisa, jonka siis Maui tänään pisteli menemään. Voi hyväntähden sentään. Kaveri kellotti 280 m treenissä 27.6. 19,86 s ja tänään lähti mukavasti muutamat sadasosat ja uusi PB on 19,59 s.
Että semmoinen näyttelykoira.
Johan on ihan legendaa sekin, että Maui lähti kesän alussa "kokeilemaan matkailua Balin siivellä ja ohjauksessa" Liettuaan ja nappasi erkkarista junnusertin ja INT-kehistä 2 NUO-luokkaserttiä lisää. Semmoinen treenireissu.
Jouduttiin sitten varaamaan uusi matka ja pyytämään tuomaria antamaan ystävällisesti yhden junnusertin lisää - niin poika pääsi clousaamaan kolme LT-titteliä kerralla.
Nyt ollaan suu soukalla, mennään kisa ja event kerrallaan ja juostaan kauden loput maastot joko "omalla tasolla" tai pannaan paremmaksi.
Radalle ehdimme tälle kautta ehkä kertaalleen vielä ja juoksemme joko omalla tasolla tai pistämme paremmaksi. Näytelmät ovat pikkaisen taka-alalla tällä hetkellä, kun kaikkialle ei ehdi eikä ehkä resurssitkaan riitä. Niissäkin liikumme omalla tasolla tai pistämme paremmaksi.
Miten tällaiseen tilaan pääsee?
Ettei aina hae voittoa, odota enemmän kuin realiteetit lupaavat?
Tiedostaminen on kova juttu ja se iskee joskus kuin kova läiskäys yläselkään tai kuin kylmä vesisuihku keskelle otsaa. Ihan parasta on, kun mitään ei odota. Ei lähde siitä, että käsissä on World Winner, Vuoden maastojuoksija tai Ratatykki. Ottaa vastaan vain kaiken sen, mitä tarjotaan ja mitä on saatavilla. Makustelee sitä ja/tai niitä tuloksia ja ihmettelee. Menee koira edellä, eläimen ehdoilla, toivoo parasta, hymyilee ja on iloinen yhdessä koiran kanssa.
Positiivisuus on perseestä.
Eikä ole.
Positiivisuus on just hyvästä. Hymyilee ikävät sattumukset ja koettelemukset pois, keskittyy hyvään ja iloon harrastamisessa. On rohkea, luottavainen, antaa koiran olla ja elää juuri sellaisena, kuin se on. Ilman ennakkoasetelmia ja odotuksia. Seuraa just sitä omaa vaistoa, vie koiran vaiston varassa sinne, minne kuuluu ja vaisto vihjaa. Sanoinko jo; koiran ehdoilla.
Pitäkää lystiä. Yhdessä koiran kanssa se on kaksinverroin mukavampaa.
kuvat: © Kaija Montonen ja Antti Ruotsalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti