Olen oikeastaan aika järkyttynyt, jos totta puhutaan. Tiedostan hyvin, että Maui ei ole jääkiekkomaila eikä keilapallo - vaan eläin. Sillä on vietit ja vaistot - ja varmaan turhaumatkin, jolla yritän nyt tätä tapahtunutta selitellä.
Olisipa kisapaikalla terapiateltta.
Kun jotain äimistyttävää tapahtuu, ihminenhän ei millään heti (eikä edes jonkun ajan päästä) ymmärrä tapahtunutta. Asioiden täytyy "sink down" -kuten lainaan taas englannin kielestä sanontaa. Näkee jotain sellaista, jolle ei löydä selitystä, ei syytä. Aivo lakkaa toimimasta. Johdot eivät kytke. Vaikka tuomari tilanteessa tuleekin kertomaan, että "mitä tapahtui" - ei sitäkään ymmärrä saati omaksu! On kuulkaa aika pöljä olo.
Terapiateltta olisi tosiaan tarpeen. Pääsisi ammatti-ihmisen kanssa purkamaan pahan olon. Voin nimittäin kertoa, että sitä riittää.
Tunneskaala on käyty erittäin laajalti läpi.
Yön tunteina ohitin itkuisuusvaiheen, pahimman surun ja mustan ja synkän mielipahan, ja olen nyt siinä vaiheessa, että kurkussa ja mielessä on möykky. Silmät seisoo päässä ja sitä uskottelee itselleen - huonosti nukutun yön jälkeen - että olen nähnyt vain pahaa unta.
Itse kisapaikalla muuten naurattikin. Tapahtunut oli niin absurdia, että se oli jo osittain huvittavaa. Tilanteessa ja tapahtuneessa ei todellakaan ollut mitään "naurettavaa" - mutta ihmisen mieli, se on erikoinen.
Koiran mielestä puhumattakaan.
Miten muuten tätä voisi selittää? Ja yrittää ymmärtää.
Maui käy valitettavan kierroksilla kisapaikalla.
Se menee ikäänkuin transsiin, jossa sen hengityksestä tulee lyhyttä ja nopeaa, sen kieli roikkuu maassa ja sen kroppa on ylivirittynyt. Juoksemaan olisi päästävä heti. Ja mielellään pian.
Eilen kisapellot olivat vierekkäin. Ne oli jaettu pressuin kahtia; kisapellolta toiselle ei nähnyt. Valitettavasti kova ja puuskittainen tuuli teki tehtävänsä ja finaalien aikana pressut jouduttiin poistamaan. Tämä johti siihen, että vetoja vedettiin vuorotellen. Järjestelykennelissä oli kutsuttuna jo lähtö 27 paikalle (me) kun 25 odotti melko pitkään vuoroaan lähtöpaikalla (moottori ei lähtenyt käyntiin), sitten se juoksi ja sitten juoksi 26 - ja sitten me. Tein ehkä (?) virheellisen päätöksen jäädä paikalleni yrittämään rauhoittaa koiraa - sensijaan, että olisin lähtenyt sitä "raahaamaan" lähtöpaikalta poispäin. Koin, ettei siitä olisi ollut mitään apua.
Itse tapahtunut on kovin sekavana päässäni.
Nimittäin kun vihdoin lähtöpaikalle päästiin ja matkaan, kyseessä oli tosi vaativa, ns. siksak-rata. Viehe lähti heti voimakkaasti kaartamaan ja kaverilla meni kurvi pitkäksi. Jostain tuntemattomasta syystä Maui lähti kaverin perään tilanteessa - molemmille siis viehehukka. Luulin tässä vaiheessa, että veto keskeytetään, mutta Maui - jälleen jostain syystä, turhauma/ylikierroksilla olo? - pussasi kaveria; ehkä pienessä päässään ajatellen; "johdit minua harhaan"?
Vieheenvetoa kuitenkin jatkettiin ja pojat pääsivät ehkä sekunnin ihmettelyn (?) jälkeen jyvälle ja kuulema koko loppuveto oli "siistiä ja puhdasta".
edit. Sain tapahtuneesta silminnäkijän havainnon. Kiitos siitä. Selvensi ajatuksia ja näkemääni kummasti. Tässä:
Näin Maukan finaalijuoksun alusta loppuun. Koira hukkasi vieheen. Se pyöri siinä pellolla jonkin aikaa ja etsi pupua. Sitten se näki kaverin ja lähti juoksemaan sitä kohti. Kun kaveri tuli kohdalle/eteen se pukkasi sitä kaveria.
Tämän finaalivedon jälkeen Mauin palautuminen myös kesti tavallista pidempään.
Ehkä kuvaavaa on sekin, että VÄLITTÖMÄSTI juoksun jälkeen, kun meidän tuli odottaa tuomaripalaveria paikoillamme hetki, Maui olisi lähtenyt uudelleen radalle juoksemaan... Sen halu juosta on todella kova.
Niin surullista.
Vaikka tiedänkin - totisesti omasta kokemuksesta - että kaikki on mahdollista ja kaikkea voi kisapaikalla tapahtua - niin käsissäni on innokas ja osaava kaveri; jota mitä en selvästikään osaa auttaa tai ohjata oikein. Se tekee minut todella surulliseksi.
Toki ymmärrän, että jatkossa lähtöpaikalle menemisen suhteen tulee olla tarkempi.
Toivottavasti osaan taimauksen paremmin ja pystyn auttamaan koiraani siten.
Kotiintullessa Maui veti kotiovelle, moikkasi kaverit ja juoksi suoraan keittiöön, Mauimaiseen tapaan vinkumaan ERITTÄIN äänekkäästi; "ruokaa!!".
Mutta mitä oli tehnyt kämppis? Antanut sen jauhelihat muille koirille päivänmittaan. Siinä tuli kiire etsiä muuta muonaa, jota onneksi, pienellä viiveellä, löytyi. Maui hotkaisi suuren iltapalan ja painui muittamutkitta nukkumaan.
Se näyttää niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, kisareissu oli sen mielestä ihan paras, eikä se ymmärrä ollenkaan surusilmäistä emäntäänsä, joka purkaa pahaa oloaan terapeuttiseen blogiinsa.
Sillä itse Mauihan on ihan parasta terapiaa!! Häntä heiluen se odottaa uusia seikkailuja. Aurinkoinen, iloisa ja valoisa Maui. Ihan paras.
Jospa se emäntäkin nyt skarppaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti