Kieltämättä olen vanhankansan ihmisenä ollut matkan varrella muutamaan otteeseen hämilläni. Hämillään olo on tuottanut koko joukon voimakkaita tuntemuksia ja äimistyksiä, mitä voikin tässä omassa blogissa lähteä puimaan estoitta.
Jossain vaiheessa tuntui, että Suomi oli täynnä Roger Hewittejä ja Kiefer Heatherlandeja, joita puski Englannista, Skotlannista ja Färsaarilta opettamaan piskuiseen Suomeen "dog handlingia".
Minulla oli jopa ilo kuulla erään ystävän kyseiseen handlauskoulutukseen menevän ja pääsin haastattelemaan häntä hetimiten koulutuksen jälkeen:
Minä: Mistä siellä oli oikein kysymys?
Nti Koira Hanskaan: No se on vaikea selittää.
Minä: Siis mitä siellä tehtiin?
Nti Koira Sojottamaan super positiooniin: No siellä juostiin ja juostiin, mä olin ihan poikki.
Minä: Siis mitä, te vaan juoksitte?
Nti Koirani tuijottaa namiin vaivatta: Se oli älyttömän iso halli. Se opettaja oli tosi flirtti, aivan ihana tyyppi. Me mentiin ja mentiin. Koiran pitää mennä meidän kanssa. Meidän pitää näyttää koiralle, että me mennään.
Minä: Siis oliko siinä mitä muuta kun tota juoksua?
Nti Koiran kanssa mentiin eikä meinattu: No oli siinä, mutta me juostiin niin valtavasti. En mä osaa selittää.
Jos jotain, niin handlausta ja kontaktia saattanee olla ehkä vaikeinta "opettaa".
Olin hiljattain erään menestyksekkään handlerin kurssilla, tosin itse istuen sivussa, kun taitava juniori vei koiraani. Opettajan oppia oli vaikea ainakin siellä sivussa kuulla, koska paikalla olevat koirat haukkuivat melkoisesti. Opettajan main goal oli ilmentää kurssilaisille, että "koira on parhaimmillaan tuijottaessaan namia, vapaasti seisottaen". Kuitenkin paikalla oli siis oma koirani, joka ei ole suinkaan sataprosenttisen namiorientoitunut. Silloin, kun oma koirani tuijottaa namiin ns. free stacking, sen takajalat saattavat olla täysin rungon alla ja perä samoin. Kouluttaja otti muutamia koiria privaattioppiin ja en ihmettele yhtään, ettei oma koirani osunut tähän arvontaan.
Miten lähdet tosiaankin opettamaan namikontaktia koiralle ja koirakolle, joka ei ole tottunut sitä käyttämään ja koira ei reagoi namiin?
Siinäpä kysymys. Lisäksi tulemme lempiaiheeseeni, eli oikea-aikaiseen palkkaukseen. Istuin aikoinaan Tommy Wirenin kurssilla kuulemassa, että "Ota omistajan koira mukaan oikea-aikaisen palkkauksen kurssille, ja kurssi kestää kuusi viikonloppua. Sitten kun opettelemme sitä (oikea-aikaista palkkausta) kanojen kanssa, selviämme yhdessä viikonlopussa".
Istuin kyseisellä kurssilla ehkä n. 10 vuotta sitten, ja minulle on edelleen mysteeri (sitä ei selitetty millään tavoin) miksi ja miten juuri kanat opettavat OIKEA-AIKAISEN palkkauksen kuusi kertaa nopeammin?
Kuitenkin hyvin selvää oli se, että "jos sata koiraa tarvitsee oppia jossain tietyssä ongelmassa, ja niille pyritään sitä antamaan tavalla x; kahdelle oppi menee perille kuin humps vain ja 98 tarvitsee räätälöidympää oppia".
No, tämä lienee yksi kompastuskivistä useammallakin koiranomistajalla, sillä hiljan saimme lukea erään ulkomuototuomarin, joka on myös ansioitunut valokuvaaja, harmittelevan "jatkuvaa naminsyöttämistä" koirille näyttelyissä.
Sepä. Namia nakataan olan takaa, vauhdissa, pöydällä, lattialla ja kuvaustilanteessa. Eittämättä sitä annetaan "varmuudeksi", törötyksen parannukseen, kontaktin luomiseen/ylläpitämiseen, vahingossa, ilman ajatusta, vakuudeksi, varmennukseksi, kun ei ole muutakaan tekemistä, luullaan, että NYT on oikea hetki ja sitä PITÄÄ antaa, kun koira haluaa, ja koska halutaan vahvistaa omaa/koiran käytöstä.
Todellisuudessa ongelmat ovat paljon syvemmällä.
Niin kuin aina. Veli pärjää paljon paremmin ja sisko esiintyy hienommin. Siskon hihna on hienompi ja veljen esittäjällä on puku. Siskon handlerilla on hihoista joustava jakku ja veljen koiralla on timanttipanta.
Taustalla on kuin onkin jakkupukuja ja silkkisolmioita ja todellisuudesssa voiton tavoittelusta tulee niin suuri issue, että "Rontin" kanssa on käyty skotlantilaisen Hewitt Hemingwayn esittämiskurssilla juoksemassa maneesia ympäri ja Wirenin luona on käyty syöttämässä kanoja viikonlopun verran, jotta oikea-aikaisuudesta saadaan kiinni. Resco on erittäin last season, ja nyt mennään punotulla hihnalla, jossa on koiran karvojen väriin sointuvia dimangeja.
Harvoin kuitenkaan esittäjä/omistaja osaa kuvailla koiransa esittämiseen liittyviä "ongelmia" kovin syvälleluotaavasti. Enemmän tuntuu, että "tuomari on sokea" ja "takanatuleva juoksi meidän päälle" ja Rontti oli "pahalla tuulella, koska jouduimme heräämään niin aikaisin". Joskus jopa "pöytä oli liian pieni" ja "Rontin kynsi oli kipeä".
Hermostuminen, jännitys, pärjäämisen ja näyttämisen halu näyttäytyvät koiranäyttelyn kehässä parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Koiran oma mieli ja luonne tuntuu olevan monelle mysteeri ja satunnaista "hyppelehtimistä" lähdetään herkästi korjaamaan vesiterapialla ja sähköimpulsseilla.
Kehän reunalla saattaa olla juoksuaikainen narttu, tärppipäivillä, mutta ensisijaisesti apua koiran "pompsahteluun" haetaan aina fysioterapiasta ja asentokorjaukseen perehtyneeltä nivelkorjaajalta.
Koira opetetaan barwaxanille (juoksemaan näyttävästi esittäjän edellä) ja esittäjä pukeutuu sen mukaan, että koiran siluetti on edukseen esittäjän jalkojen edessä. Kilpailijoista otetaan ennakkoon selvää ja "leppoisasta näyttelypäivästä samanmielisten kanssa" on nyt tullut VOITONtavoittelua; tiimivärien ja -vaatteiden kakofoniaa, tiimiteltassa, tiimimustikkapiirakan äärellä.
Lopulta viemme kehään ELÄIMEN, jolla on erilaisia päiviä, ihan kuten meillä itsellämmekin. Eläin, koira, voi olla vain väsynyt ja tympääntynyt. Biorytmit, hormonit, vietit ja vaistot rytmittävät myös koirien elämää.
Jollei voittoa tai edes hopeasijaa heru, alkaa somessa vuolas selittely "Bella ei suostunut liikkumaan", "se on isänsä poika/tytär ja/tai äitinsä poika/tytär siinä suhteessa". Aivankuin veltto tapa liikkua olisi selitys kaikkeen ja ainakin geeneissä. Eikö voitaisi olla vain iloisia siitä, että koiramme on "eläin" ja sillä on oma tahto? Missä menet näyttelymaailma, kun kaiken pitäisi aina olla priimaa? Jollei priimaa heru, on aina vika jossain. Selittelyt viedään kehän jälkeen someen.
Joseph Joyriderin handlauskurssin käymisestä on tullut elinehto.
Kehään ei voi mennä enää taviksena, on täytynyt ponnistaa joko rotuhistorialla (mielellään +20 vuoden tausta, em. kilometreillä saa olla suht rauhassa, viedä myös Rescolla!), tai omata turkinväriin sopiva timanttihihna, kontakti koiraan pitäisi olla kunnossa, varo tekemästä itseäsi säälittäväksi kertomalla, että "kyllä se kotona", koska koiraa on pitänyt treenata myös maneesissa/agilityhallissa/peiliseinällä/kimppatreeneissä.
Juniorhandlereitakin pörrää ympärillä.
Tiedän monia todella taitavia handlereita, joilla on eittämättä huipputulevaisuus edessään koiranäyttelyiden ja koirien esittämisen parissa. Kuitenkin tiedän myös handlereita, jotka hakevat "valmista" koiraa. Kun kerrot heille, että "tämän kanssa pitää tehdä töitä" alun innostus laantuu ja et saa pitkään vastausviestiisi, johon otat omaa aikaa + 20 minuuttia, enää mitään vastausta.
Yritän pistää vastaan kaikin tavoin.
En mene maneesiin, en halua irlantilaisen Tim Spencer Smithin handlauskursseille, kanat minua kyllä hieman kiinnostavat, mutta timanttipanta ei. Haluaisin huolettomuuden takaisin ja keveyden astua kehään. Se, että olen alkanut itse laskea pisteitä ja metsästää puuttuvia serttejä, saa minut huolestuneeksi. Tuntuu, että kotioloissa lässytän koirilleni yhä enenevässä määrin, lorottelen öljyjä kuivamuonaan ja muhennan lihaa höysteeksi, lenkitän ja juoksutan, haen sitä MINÄ ja KOIRANI- bondausta, jota koen, etten enää kehästä ja näyttelyistä saa. Tapaan kuitenkin yhä näyttelyissä HYVIÄ tyyppejä koirineen, mutta huomaan heidän puvuista, pannoista, hihnoista ja asenteesta, että "jaaha, sitä on oltu Mark Spencerin kehäkursseilla ja luettu Whippetlehdestä Pär Smithin haastattelu, jossa kyseinen kesäinen tuomari vinkkasi ottamaan oppia kilpakumppaneista, tekemään paremmin ja enemmän ja loppuviimeksi pukeutumaan parhaimpiinsa".
Niin miksi? Voittaakseen vai nauttiakseen?
Halikaa koirianne. Ne ovat valtavan ihania ja vilpittömiä ja niiden fiilikset heijastuvat teistä itsestänne. Olkaa vähemmän kireitä niin koirannekin löysää. Kohdalle sattuu kuitenkin pari kertaa kesässä se lupsakka tuomarikin, jolle koiran ja esittäjän rentous on silmiinpistävän ihanaa.
Rennoin rantein, nauttien, fiilistellen ja ihastellen. Me olemme lopulta "vain ihanan rodun parissa" ja meidän tulisi tottavie nauttia rotuvalinnastamme kärvistelyn ja irvistelyn sijaan.
Jutun kuvat oma kuva-arkisto ja ne ovat kuvituskuvia eivätkä liity varsinaisesti juttuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti