1. ILO
Iloa koiramaailmassa tunnetaan silloin, kun oma koira pärjää esimerkiksi näyttelyssä tai oma koira saa pentuja.
Kennelliitollahan on oiva palvelu nimeltä Omakoira, jossa on helppo päivittää ilon tunteita omasta koirastaan muiden nähtäväksi. Omakoirassa ei kuitenkaan ole "tykkää" -nappia, joten kun meinaa haljeta ilosta oman koiran pärjättyä, on päivitettävä tulos tykkää-painalluksia saadakseen Facebookiin.
Tiesittekö, että näitä tykkää-painalluksia seurataan? Olen kuullut kehien laidalla nasevia lohkaisuja siitä, että jos kasvattaja a laittaa kuvan vaikka pihallaan pomppivasta rupikonnasta (ei, en tarkoita tässä yhteydessä koiraa, vaan sammakkoa) niin rupikonnakuva kerää lyhyessä ajassa 374 tykkäystä. Mutta kun aloitteleva kasvattaja b laittaa Suomessa ammattikuvaajan huippukalustolla ottaman kuvan lupaavasta seitsenkuisesta pennusta, kaikki 6 ihmistä käy napsaisemassa tykkää-painiketta.
Koirat tuottavat ylipäänsä iloa. Ne ovat heti aamusta (yleensä) hirmuisen hyväntuulisia, niitä eivät huolet paina ja ne ovat iloisen tyytyväisiä saadessaan a) hieman huomiota b) ruokaa ja c) lenkkeilyä. Näytäpä minulle ihminen, joka on koko päivän iloinen saadessaan hieman huomiota, ruokaa ja pienen lenkin osakseen. Kyllä siinä nurisee moni ihminen heti aamusta, joutuessaan heräämään aikaisin, työpaikan lounaan ollessa kuivaa ja jäähtymään päässyttä tillilihaa ja pieni lenkki bussipysäkille pitää tehdä tuulessa ja viimassa. Koiralle on aivan sama, onko kello 04 yöllä kun herätään, kunhan jotain alkaa tapahtua. Tillilihaa vastaankaan sillä ei olisi yhtään mitään ja lenkki vesisateessa on sille pala kakkua.
Mutta mikä on se perisuomalainen sanonta, kel onni on se onnen kätkeköön? Ja miksi tuo sanonta on kehitetty? Se juontaa juurensa varmasti perisuomalaisesta kateudesta, sillä onni ja ilo aikaansaa muissa väistämättä kateutta. Koiramaailmassa tämä priorisoituu entisestään; kun koira a voittaa, ja sen ei olisi pitänyt niin tehdä, koska sillä on lyhyt ja pysty olkavarsi. Jos se nyt kertakaikkiaan oli paras kaikista muista lyhyen ja pystyn olkavarren omaavista koirista niin handlerilla ja tuomarilla oli vispilänkauppaa. Vuonna 1987 näin heidät Viking Cinderellalla samassa buffetissa. Tosin eri pöydissä.
Koirien tuleekin tuottaa iloa. Joka päivä. Kunpa me nauttisimme niistä vieläKIN enemmän ja julistaisimme ilosanomaa sen sijaan, että aina pitäisi olla niin perhanan diskreetti ja hienotunteinen - silloin kun iloa tulee ikkunoista ja ovista ja näyttelykehistä ja pentulaatikosta sen pitäisi antaa näkyä, kuulua ja räiskyä! Iloa pitää jakaa, eikä kätkeä. Niinpä uusi sanonta kuuluukin; kel onni on sen näyttäköön!
2. SURU
Suru kuuluu vääjäämättä sekin koiraharrastukseen.
Olen tänä vuonna harrastanut koiria 30 vuotta ja voin sanoa, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän suru tuntuu ja koskee. Rakkaan lemmikin menettäminen on todella kokonaisvaltaista ja se tuntuu sydämessä kerta kerralta enemmän. Elämää ei kuitenkaan olisi ilman menettämistä ja sen mukanaan tuomaa tuskaa. Onneksi surusta pääsee yli ja raskaan suruvaiheen jälkeen tulevat rakkaat ja elämänmakuiset muistot. Jokainen koirani on jättänyt jälkeensä paljon surua ja tuskaa mutta myös paljon iloa siitä, että me elimme ja koimme yhdessä sen minkä me elimme ja koimme. Jokainen koirani on antanut minulle jotain erityistä ja hyvin henkilökohtaista. Tulenkin hyvin surulliseksi, kun tapaan ihmisiä, jotka eivät enää ota uutta koiraa, koska menettämisen tuska oli lemmikin menehdyttyä liian kova. Ajattelisinko itse samoin, jos olisin yhden lemmikin, yhden koiran omistaja sen sijaan, että minulla on aina ollut isoja laumoja?
Olen iloinen, että olen ottanut aina rohkeasti uusia koiria. Suru väistyy, elämällä. Surua ei pidä kahlita sisimmässään ja antaa sen ohjata elämää, pienentää sitä. Koirien taivaaseen saattamasi rakastettu lemmikki ei haluaisi sinun elävän elämää suremalla, vaan muistamalla yhteisen eletyn ja koetun ilon!
3. PELKO
Tämä liittyy osittain kohtaan kaksi. Mitä tulee lemmikin menettämiseen ja pelkoon siitä, että "kuinka kestää uuden lemmikin menetys". Pelko sisältää kuitenkin myös paljon muuta. Jonkun koira on juossut aitaa päin ja siitä jää alitajuinen pelko: "en voi enää koskaan juoksuttaa koiraani paikassa, missä on aita".
Tapasin kerran metsässä naisen, jolla oli n. viisikuinen welsh corgi sylissä. Yritin sanoa rouvalle, että on turvallista laskea koira maahan, sillä kaikki koirani ovat moneen kertaan rokotettuja. Nainen piti kiinni corgistaan ja siitä, että "eläinlääkäri käski välttää koirakontakteja". Yritin sanoa hänelle, että esimerkiksi penikkatautivirus voi elää tien pientareen virtsassa useita tunteja. Kotvan kuluttua rouva paljastikin sen, että hänen jo edesmennyt koiransa oli vuosikausia sitten kohdannut metsätiellä vieraan koiran, jonka omistaja oli sanonut sen olleen kiltti. No ei ollut, vaan oli purrut rouvan edesmennyttä koiraa. Näin rouva siirsi oman, vanhan, pelkonsa uuteen koiraansa.
Ihminen pelkää monia asioita alitajuisesti ja myös siirtää pelkoja osin alitajuisesti. Näen päivittäin koiralenkillä vaunuikäisiä, joista osan äidit ovat lapsensa lailla "shokissa" kun kävelen laumani kanssa vastaan ja hyvä ettei kumpikin paru ja itke, kun ohitamme tällaisen äiti-lapsi -parin. Kuitenkin aina silloin tällöin osuu vastaan - viimeksi eilen - lastenvaunuissa iloisesti kikattava ja kupliva lapsi joka suhtautuu koiriin iloisen ennakkoluulottomasti ja äitinsä myös. Lapsi ei siis luonnostaan pelkää koiria, äiti tuon pelon siirtää. Näin tapahtuu usein myös koirien kanssa; omistajan omat pelot ja ennakkoluulot siirtyvät hihnaa pitkin.
Pelkoa näkee myös kehien laidalla. "Voi ei, toi on täällä". Ja se vasta pelottavaa onkin, jos taskulaskimesta loppuu patterit kesken pisteiden laskun kehän laidalla! Onneksi nykyään on aurinkokennolla varustettuja laskimia, joilla voi laskea kehästä saadut pisteet myös ilman paristoja.
4. VIHA
Viha on jännä juttu. Sehän on kai kirjallisuuden mukaan (!?) lähellä rakkautta ja poikii usein siitä, kun "vihan kohdetta ei ymmärrä". On ikään kuin helpompi vihata kuin ymmärtää. Kun ymmärrys siis loppuu, on helppo ottaa viha kyytipojaksi. Viha kuitenkin myös jos ei nyt sokaise niin kaventaa katsantokantaa kummasti.
Otetaanpa taas tykkäämäni "pari" tähän mukaan; lapa - olkavarsi. Oletetaan, että kasvattaja y on kokenut lapa - olkavarsi - valaistuksen (sitä on liikkeellä) ja keksii kasvatillaan k olevan huippulavan ja olkavarren. Nyt kuitenkin kasvattajan x kasvatti w, jolla lavassa ja olkavarressa on sanomista, menee ja voittaa. Näyttelystä toiseen. Nyt kuuluu alkaa vihata kaikkia tuomareita, jotka sijoittavat tuon kasvatin w voittamaan. Lisäksi kasvattajaa x kuuluu alkaa kuuluvasti vihata ja väheksyä kun se kehtaa keekoilla kasvattinsa w voitoilla. Omaa kasvattia k tulee tuoda kaikin tavoin esimerkiksi Facebookissa esiin piirtämällä kuvaan näyttävät punaviivat lavan ja olkavarren kohdalle ja taggaamalla x kuvaan. Kasvattajaa y ottaa niin paljon pattiin, että hän aloittaa suoranaisen vihakampanjan ja haukkuu kasvattajan x koko kasvatustyön ja pian yhdistyksen ö illanistujaisissa he ovatkin muutaman siiderin jälkeen toistensa kraiveleissa. Vihan laannuttua he keskustelevat, tarkistavat kulmausmittarinsa ja huomaavat kulmauslaskelmien pettäneen ja heistä tulee ystäviä. Kunnes sitten muutaman vuoden jälkeen he riitelevät bensakuluista Liinumaan näyttelyyn, Viking Cinderellalla tapahtuneista tax free -ostoksista ja siitä, kumpi keksi ensin käyttää urosta r. Ja sitten he taas vihaavat toisiaan.
Myös omia koiriaan vihaa aina silloin tällöin. Kuten hetkittäin lenkillä kun ne syövät kakkaa.
5. INHO
Tämä se vasta jännä juttu onkin. Olen jossain aiemmassa blogikirjoituksessani tuonut esiin mielenkiintoisen ilmiön; kun Suomeen tulee esimerkiksi uros s Serbokroatiasta. Sen ollessa pieni pentu kaikki kilvan ihailevat sitä ja tutkailevat pää punaisina sen sukutaulua. Tasaisena virtana Facebookissa (jälleen FB!!) satelee kuvan alle kehuja ja huomioita: Ihana etuosa - onpa hieno kinnerkulma - vitsit miten ihana väri - ja lopulta: oihhh, sen suvussa on Gurunduu Nyy Myy Kyy, se on mun koiran isoisän isänisä. Mahtista!
Nyt kuitenkin käy niin, että tämä uros s kasvattaa esimerkiksi kahdeksankuukautispäivänsä kunniaksi julmetun pitkän säären, lanneosan tai yläleuan.
Kehut muuttavat pian muotoaan ja aiempi ihailu muuttuu inhoksi. Se serbokroaattiuros on ihan kiva, mut mä inhoon sen yläleukaa. Sehän on kuusi senttiä pidempi kuin alaleuka. Suomalaiset tunnetusti liioittelevat, eli kuusi senttiä on oikeasti 0,4 mm.
Inho kumpuaa siitä, kun ei kauheasti ole ollut ilon aiheita, mitä jos joku vielä käyttää sitä urosta (pelko) ja sen ostikin vielä se kasvattaja (x) joka jätti sen Liinumaan näyttelyn bensakorvauksen mulle pystyyn! Inho on myös läheinen tunne vihan ja pelon kanssa; kun kasvattajan x koira w kokoajan voittaa, vaikka sillä tarkistusmittausten jälkeenkin on sanomista lavan ja olkavarren kulmissa; mikseivät tuomarit näe? Tiettyjä sukuja "kuuluu" myös inhota; "En koskisi siihen koiraan pitkällä tikullakaan, koska sen isoisoisoisän isänisänemä on se Hyytävän Tyynen Rannan Kaisla" ja/tai "Muuten ihan kiva pentue, mut mä inhoon sitä kasvattajaa x niin paljon, kun se silloin vuonna 1979 jätti maksamatta MUN sille ostaman lihapiirakan Suomen Koirankasvattajien Lapapäivillä, en tule ikinä antamaan sitä anteeksi".
6. HÄMMÄSTYS
Nyt kun tätä tässä kirjoittaa, niin hämmästelee sitä, että kuinka sitä onkin tullut ajautuneeksi tällaiseen harrastukseen? Ilon, surun ja pelon kautta vihaan, sitten inhottaa ja lopuksi hämmästyttää. Melko raskasta.
Mutta ei tämä sen kummoisempaa ole, kuin vaikka työpaikan ihmissuhdesopat tai Gogeneiden Golffareiden Tiinpystytysjuhlat. Tunteet kuuluvat elämään ja harrastuksiin, työpaikoille ja kotiin. Ihmiset eivät vain aina tunnista niitä (tunteita) eivätkä varsinkaan välitä muiden tunteista. Arka myös usein pelkää rohkeaa, mielihyvää ympärilleen pirskottava voi aiheuttaa toisessa mielipahaa, ilo voi tehdä toisen surulliseksi, onni tuottaa tuskaa ja levottomuudesta on pitkä matka levollisuuteen.
1 kommentti:
Voisit kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta jota olet kokenut ja nähnyt! Odotan edelleen että teet niin!
Lähetä kommentti