24.3.2011

Juttulaina: Puhumatta paras


Helsingin Sanomat 23.3.2011

Ote Johanna Korhosen kolumnista otsikolla Puhumatta paras:

Meillä onkin laumoittain ihmisiä, jotka ilmaisevat mielipiteitään raivokkaasti verkossa. Kun ihmiset eivät voi ilmaista näkemyksiään normaalisti omana itsenään, he tekevät sen nimettömästi -usein kärjistyneesti, yksisilmäisesti, seurauksista välittämättä.

Ja sitten ihmetellään, mistä ääriliikkeet nousevat.

Olen vuosia miettinyt, miksi suomalaiset esittävät näkemyksensä mieluiten tuntemattomina, vaikka useimmat asiat olisi aivan mahdollista selvittää omana itsenäänkin. Yhteiskunnan pienuus lienee yksi syy, mutta vielä suurempi on kulttuuriimme rakentunut mielipiteen ilmaisemisen pelko. Ihminen, jolla on näkemyksiä, on helposti jotenkin hankala, änkyrä, sopeutumaton ja siksi kartettava. Mielipiteitä saa olla lähinnä valtaeliitin huipulla, mutta matkalla sinne on vaiettava aika monta kertaa.

-----------------------------------------------

Yksi suurimpia vinoumia, mihin itse olen usein törmännyt kirjoittaessani, on se, että lukija olettaa aina automaattisesti kirjoittajan kirjoittavan "omasta elämästään" ja "vain itselle tapahtuneesta". Omissa jutuissani on hyvin paljon lainattua. Yhdisteltyä, koottua, väritettyä, liioiteltuakin. Sehän se kirjoittamisessa onkin niin hauskaa, että voi yhdistellä omaa elämäänsä ja ajatusmaailmaansa muiden vastaaviin.

Tarve kirjoittaa ja kertoa asioita -tuoda niitä esiin- on mielestäni myötäsyntyinen. Se, että kirjoittaa jostain tai jollekin, on myös itse asian esilletuomisen lisäksi oman ajatusmaailman tuomista esiin, ja samalla sen työstämistä.

Lukijahan peilaa aina lukemaansa jossain määrin itseensä. Joku enemmän, joku vähemmän. Itse sanoisin ensijaisesti lukiessani jotain pyrkiväni samalla oppimaan ja ajattelemaan asioita muulta, kuin omalta kantiltani. Nettikirjoittelussa -ja varsinkin keskustelufoorumeilla- on noussut aika-ajoin sanallisia sotia. Paukutetaan omaa mielipidettä julki niin kauan kunnes ympärille tulee komppaajia. Suurin osa kirjoittajista tuntuu kaipaavan juuri näitä pään nyökyttelijöitä ympärilleen. Ja nyt, jos keskusteluun tulee mukaan kirjoittaja, joka vaikka vain haluaa tuoda mukaan toisen tavan katsoa asioita, tumpataan nopeasti palstalta. Jokin, joskus ihan yksi sana, kirvoittaa kärkevimmät kommentit ja mukaan tulee pian "herkkiä lukijoita", jotka ottavat taas yhdestä vasta-argumentista ns. itseensä.

Koirapalstoilla tämä menee niin, että keskustellaan vaikkapa koiran yksinolosta. Aloittaja saattaa olla hyvinkin "vihainen" koiralleen, väsynyt, turhautunut ja murheellinenkin koiransa aiheuttamasta haukunnasta työpäivän aikana. Nyt mukaan tulee joukko kirjoittajia, jotka kertovat, kuinka "heillä menee hyvin" ja kuinka nopeasti "meidän Bella sopeutui kahdeksanteen rivitaloasuntoonsa". Komppaajat ryhmittäytyvät ihailemaan Bellaa ja Bellan omistajaa. Jostain sivusta tulee kirjoittaja pohtimaan yksinolon opettamisen vaikeutta ja sen haasteita yrittäen auttaa alkuperäistä kirjoittajaa. Nyt on mietittävä sanat tarkkaan. Yksikin väärä sanavalinta tai lauseen rakenne voi ajaa komppaajat vihamielisiksi ja takertumaan vaikkapa sivulauseessa olevaan sanaan: "häkki". Komppaajajoukkio kirjoittaa voimakkain sanakääntein "mä en ainakaan" ja "meillä ei ikinä". Se, joka nyt yritti saada komppailijoita pohtimaan asian ydintä ja toi esiin ei vain omaa -vaan kaikkia kuulemiaan esimerkkejä- profiloituu kenties "koiransa häkittäjäksi", vaikka ei olisi koskaan häkittänyt omaa koiraansa.

Tämä on mielenkiintoista.

Itse käytän paljon nettikirjoittelussa erilaisia esimerkkejä; kuultuja ja nähtyjä. Syyllistyn mieluusti herättelemään vakiintuneita käsityksiä asioista ja niiden hoidosta ja pyrin pohdituttamaan ainakin kolikon toista puolta ja mielellään myös monipuolistamaan yksioikoista ajattelutapaa. Yritän myös lukea juttuja monin tavoin; itsenäni, naapurin Seijana ja kissaihmisenäkin. (ei, minulla ei ole kissaa, tämä oli kielikuva)

Mitä tulee koiriin ja koiran pitämiseen ja hoitamiseen, olen monesti sanonut, että "meistä jokainen tekee koiransa kanssa aina jotain sellaista, mitä sinä et koskaan tekisi" ja päinvastoin. Ihminen ei silti pääse karvoistaan ja kun hän lukee tekstin, missä kirjoittaja kertoo "kynsienleikkuun kerran kahdessa kuukaudessa olevan riittävä leikkausväli meidän Murrelle" hän nyt mieluusti syöksyy mukaan keskusteluun tuomaan oman näkemyksensä, usein kärjistäen, ja omaa koiranhoitotapaansa esilletuoden. Kuinka moni kirjoittaja onkaan lähtenyt (??) palstoilta kokonaan pois, kun hän alkaa tuntea itsensä huonoksi koiranomistajaksi? Kuinka moni vastaavasti sinne kirjoittelee siksi, että hän "pääsee" kertomaan omasta tavastaan hoitaa koiraa ja nimenomaan yksioikoisesti ja ikäänkuin julistaen sanomaansa?

Olen sen verran "vanha" ja monissa liemissä porissut koirineni, että väliin uuden koirasukupolven kirjoittelu hirvittää minua. Olen pohtinut ikätovereineni, että kuinka 20 vuotta sitten mahdettiin pärjätäkään koirien kanssa? Ilman eroahdistusdiagnooseja, barffausta ja johtajuuden teroittamista?

Ja olenko tosiaan niin vanha (??), että nettikirjoittelu oli vuosia sitten vielä pääsääntöisesti "mukavaa puuhaa" ja nyt siitä tulee paha mieli? Luettu kalvaa mieltä ja oma koiranhoitoni tuntuu säälittävältä puuhastelulta?

Koiran kanssa yhdessäolo ja tekeminen ei enää riitä, ei ole riittänyt pitkään aikaan. Syöttämäni koiranruoka on EAN-koodeja sisältävää paskaa ja väriaineita, lenkkeilymäärämme onnetonta tepastelua, teettämäni tutkimukset puutteellisia ja vajavaisia, ideologiani suhteessa koiranäyttelyihin ja kilpailemiseen naiivia ja sinisilmäistä, mielipiteeni eläinlääkäreistä, lihashuollosta ja palautusjuomista aikansa elänyttä ja kitkerän (tai katkeran) kyynistä.

Kumpaa siis teen mieluummin; puhun vai teen? Sekäettä. Mutta miten saada oma koiranpitonsa balanssiin? Ja tarvitaanko siihen yleisöä ja komppaamista? Mitä käyttää mittarina? Omaa ajatusmaailmaansa, lainattua ja muiden ajatusmaailmaa, homeopaattia vaiko kardiologia? Onneksi oma mittari on aina paras ja sen kuuluukin olla. Peili on toki myös oiva apuväline.

Voin sittenkin olla ylpeä ja kokea hyvänmielen helkähtävän sisälläni, kun eläinlääkäri kehuu koirieni kuntoa ja hieroja niiden lihaksistoa. Kakka on kiinteää ja pientä, eikä se ole väriaineiden punaamaa. Koirani ovat ainakin omasta mielestäni hyväluonteisia ja iloisia veijareita ja ne tuovat päiviini paljon positiivista sisältöä. Kun vain vielä osaisi pysyä poissa keskustelupalstoilta, tai niiden hurjimmista väännöistä, joissa vain komppaamalla voi kokea yhteisöllisyyttä ja paremmuutta. Kokea olevansa oikeassa, oikeamielinen ja oikealla tiellä.


Kuvituskuvana Senja Säde-Laakon valmistamia pehmokoiria. Niiden värikylläisyys ja moninaisuus kertoo paljon omasta ajatusmaailmastani!

4 kommenttia:

Anna Mikkonen kirjoitti...

Mistä tietää että tekee oikein? Ruvetaanko analysoimaan? No ei. Olisiko se kuitenkin se fiilis, intuitio, joka kertoo tekeekö oikein vai jotain sinnepäin vai ei. Minä ainakin uskon näin. :)

Anita kirjoitti...

:D Intuitiota aina tarvitaan! Hyvää koiranlukutaitoa, kokemustakin, kokemuspohjaa ja paljon väärin tehtyä!
Lopulta ei mielestäni ole yhtä oikeaa tai kahta väärää. On jokaisen itsensä luoma keskitie ja symbioosi koiransa kanssa, jota ymmärrys niin koiraa kuin itseäänkin kohtaan siivittää!

Anonyymi kirjoitti...

Kertakaikkiaan hieno ja asiallinen juttu! Uskalsit sohia kenttää jota kukaan muu ei saisikaan aikaan. Pidä vain puolesi, olet tarkkanäköinen ja asiantunteva henkilö. Kiitos!

Heli/mukle kirjoitti...

Eipä mulla tähän juur kommentoitavaa oo, pää piirteittäin oon samaa mieltä vaikka kipakasti toisinaan itseä koskettaviin (koira)kirjoitteluihin sanailenkin :)

Mielestäni yksi nettikirjoittelut suurista puutteista on yleinen kohteliaisuuden puute. Itselle läheisistä ja tärkeistä asioista kirjoittaminen herättää aina tunteita puolin ja toisin - sen ei pitäisi siltikään olla syy käyttäytyä epäkohteliaasti.

Mut ehkä mä oon sit kuitenkin salaisesti semmonen pullakahvimamma ;D