Lelua muistellen - Membering Lelu

Nyt kun toivottavasti pystyn silmien kyyneltymättä kirjoittamaan Lelun elämästä kuvin, teen sen.


Zootsuits Night Flights, Lelu Laukkanen, omasi saman emän kuin edesmennyt Jamo (Zootsuits Lonely Hearts). Matkatessamme kasvattajan, Ari Auvisen, kanssa Lelua hakemaan, kutsumanimi tulevalle pennulle saatiin tienviitasta (Lelu 8 km, tjsp. ;D) ja takaisinpäin ajettaessa poliisitkin vielä muistivat ylinopeussakolla.
Ylläoleva kuva kertoo paljon tästä Sirkuskoirasta ja Oman tien kulkijasta. Varhaisin muistoni Lelusta oli se, että "sen on oltava kuuro". Se vain meni menojaan, karkasi naapuriin, hiihteli menemään, eikä ottanut kuuleviin korviinsa huolestuneen emännän huuteluja. Camel-bootsejakin olin jo ostamassa tälle villikolle, joka yllättäen n. vuoden ikäisenä "alkoi kuulla".
Se oppi kiertämään valopylväät, kaatoi videopinot yöpöydältäni huomiota saadakseen, kolisutti kuonollaan ovea, kalisutti kirsullaan pöytäpuhelinta telineessään. Kerran jos sanoit sille "Ylös", se keksi heti; "Ai tänne" ja kiipesi koirapuiston A-esteen ylös JA alas.

Rentoutuminen oli ominta Lelua sekin. Sirpakkana se pisti menemään aina tilanteen tullen, mutta osasi myös ottaa rennosti.
Ratakirjatkin pojalle käytiin juoksemassa, joskin vauhti ei ihan innostanut emäntää kirjojen hankkimiseen asti. Sensijaan päädyimme maastoilemaan peräti neljästi, parhaana saavutuksena 222 alkueräpistettä 30.9.2001.
Muistan Lelun juosseen yksissä maastokisoissa ns. koejuoksukoirana ja Lelun innokkuus herätti suurta ihailua ja hilpeyttäkin; sen jarruttaessa voimakkaasti trissamerkkinä olleen valkoisen (!!) lipun kohdalle ja aloittaessa vimmatun lipun repimisen!
Lelulla alkoi kuitenkin olla varsin varhain epileptisiä kohtauksia; sen ollessa n. 5 vuoden ikäinen. Epilepsiapäiväkirjaa aloin pitää vuonna 2005 ja kohtauksia oli aina vuoteen 2008 asti n. 3 kpl vuodessa. Vuonna 2009 kohtausten määrä nousi kahdeksaan. Epilepsialääkitys aloitettiin samana vuonna.

Lelu oli hyvin oivaltava, nokkela, iloinen ja huoleton koira. Sillä ei tuntunut koskaan olevan ns. huonoa päivää ja se oli aina valmiina lähtemään mukaan, oli sitten suuntana eläinlääkäri, kyläreissu tai piipahdus Korson markkinoilla.

Näin iloisesti Lelu pisteli menemään Metsolan metsissä 10-vuotispäivänsä kynnyksellä.

Lelu edusti tyypiltään ns. maltillista whippettyyppiä. Se ei ollut ulkoisesti -kuten ei sisäisestikään- liioiteltu ja oli säkäkorkeudeltaan 50,4 cm.

Lelun näyttelyura oli lyhyt, mutta antoisa. Se sai urallaan yhden sertin ollen samalla ROP. Vanhoilla päivillään ilmoitin sen myös kaksi kertaa yhdistyksemme erikoisnäyttelyyn, joissa molemmissa se sai kivat ja kehuvat arvostelut, ja mikä ettei. Lelussa oli hillittyä charmia ja se oli kauttaaltaan hyvin viehättävä ja puhutteleva, ilmeikäs koira.

Lelun ammatiksi olisi voinut tosiaan hyvin valikoitua niin sirkuskoira kuin agilitymenijäkin, ja maastoiluunkin poika osoitti innokkuutta, kuten aiemmin kerroin. Ei pidä kuitenkaan unohtaa sen selvää mieltymystä veteen!
Olin vuosia sitten naapurini kanssa uittamassa kesähelteellä koiriamme ja ennen kuin siinä kissaa ehdimme sanoa, oli Lelu painellut syvälle lampeen havaittuaan keskellä lampea kököttävän sorsan! Turha kai mainitakaan, että muut koirani lähinnä kaivelivat simpukoita rantahietikosta, mutta Lelu, hän oli jo liki puolessavälissä lampea! Hätäännyin jo, että miten Lelun kunto riittää, kun sorsa tyytyi vain raakkumaan ja vaihtamaan suuntaa. Lelu perässään, tietenkin. Jollain ilveellä sain Lelun ymmärtämään, että paluu maihin kannattaa, ja hän suunnistikin päättäväisesti takaisin rantaan ja saatoimme kaikki huokaista. Se sorsakin.
Missä vain kesäisin lenkkeilimme lätäköitä liki, oli Lelu siellä. Polskis ja molskis ja usein vielä kysyvä katse; "Eikö tässä säälittävässä ojassa pääse kuin käsipohjaa?"

Lelu ei koskaan tehnyt numeroa itsestään. Sen kanssa saatoit tosiaan mennä minne vain, milloin vain ja se oli aina kuin kotonaan. Tässä Lelu poseeraa Havukosken koirapuistossa.
Toki se välillä intoutui ihastumisasteelle vieraiden koirapuistoilijoiden kanssa ja sitä sai väliin "hihnoittaa", kun se osoitti rakkauttaan turhan tulisesti.
Mutta huoleton veijari se silti oli, ja aina pilke silmäkulmassaan!

Aika-ajoin Lelu innostui vanhoilla päivilläänkin kirmailemaan. Tässä yksi tyylinäyte!

Vanhemmiten Lelulta leikattiin muutama vaivaava hammas. Isoja poskihampaita leikattiin kolme vuonna 2009 ja samalla eläinlääkärikäynnillä todettiin myös sivuääni (sydämen vajaatoiminta) 4/6. Tässä kuvassa Lelu on hammasleikkauksen jälkeen jo paranemaan päin!

Toissa kesänä, 2009, Lelu osoitti lenkeillämme ensimmäistä kertaa väsymisen merkkejä. Se alkoi pötkötellä heinikoissa -tässä kuvassa herra kylläkin piehtaroi jalkapallokentän nurmella- ja näytti hetkittäin siltä, että se makoilisi mieluummin sammaleella rentoutuen, kuin jatkaisi lenkkiä. Mutta vielä viime kesänäkin, 2010, Lelu käveli kanssamme jopa seitsemän kilometrin lenkkejä iloisesti mukana! Varustin matkaan vettä ja kipon ja pidimme niin juoma- kuin lepotaukojakin, mutta melkeinpä enemmän muiden koirieni, kuin Lelun, takia!

Lelu oli viimeiseen asti, sairauksistaan huolimatta, hyväkuntoinen ja lihaksikas ja se rakasti lenkkeilyä ja ulkoilua! Säässä kuin säässä!

Tässä Lelu patsastelee Havukosken koirapuistossa.

Ja tässä Hakunilan kukkaniityillä.

Lelu oli pieni, mutta Suuri Koira. Se oli syntyjään "maailmankansalainen"; pikkuvanha, osasi suhtautua suurienkin asioiden/koirien/haasteiden edessä kuin se olisi elänyt ja nähnyt ne ennalta. Se ei hätkähtänyt muutoista, hyväksyi muitta mutkitta laumani muut jäsenet, mutta yksi asia oli, josta se ei joustanut; ruoka-aika!
Jos unohduin tietokoneelle akateemiseksi vartiksi yli neljän, pyöri Lelu ympärilläni takuuvarmasti kolisuttaen wc:n ovia ja vinkuen äänekkäästi; "Etkö jo huomaa, kello on varttia yli"! Laumamme ruoka-aika kun on päivittäin klo 16. Lelu oli tarkka kuin kello!

Mitä pidemmälle kirjoitan tätä, sitä enemmän huomaan ikävöiväni.
Olin yrittänyt valmistautua siihen, että yhteistä aikaamme ei ehkä ole enää paljon. Mutta voiko lopulliseen luopumiseen koskaan kyllin valmistautua, voiko surullisesta luopumisen hetkestä kasvaa kaunis? Lelu ei varmasti koskaan, milloinkaan haluaisi minun olevan surullinen. Varsinkaan muistellessani häntä!

Niinpä muistelen iloisia asioita, enkä luopumisen tuskaa, joka ikävä kyllä on osa koiranomistamisen "arkea". Muistelen iloista Lelua, enkä sitä loppuaikojen "vanhaa Lelua", joka jo katseessaan pyysi päästä pois.
Muistelen Lelua, joka viimeisillä lenkeillään yhä karkaili, juosta jolkotti pitkälle metsään ja nautti lumen nuuskuttelusta, kirmailusta, lumessa kahlaamisesta, ja karkaamistensa aiheuttamasta hämmennyksestä ja olisi halunnut muuttaa asumaan koirapuistoon yhdessä rakastamansa pinserin kanssa...

turvallisyyssyistä tosin Lelua piti välillä muiden koirieni juostessa vapaana pitää kiinni. Lelu tyytyi aina osaansa ja siihen, mitä minä parhaimmaksi katsoin. Se rakasti niin pyyteettä takaisin, että tätä kirjoittaessa ja kertoessa oikein sattuu!

Vuonna 2009 Hupi törmäsi suoraan Lelua päin läheisellä jalkapallokentällä. Lelu sai tuolloin peräkkäin kaksi epileptistä kohtausta. Oli elokuun 11. päivä. Sittemmin Lelu tosiaan oli hihnassa visusti kiinni muiden juostessa pää kolmantena jalkana.
Lelu ei koskaan valittanut. Se tyytyi olemaan rauhallisena hihnassa muiden juostessa. Sitten kun Lelu päästettiin irti, se juoksi sydämensä kyllyydestä -lähimmälle mättäälle nuolemaan pissaa.

Isossa Länsimäen koirapuistossa oli vilinää. Lelu oli niin aikuista kuin vain 12-vuotias olla voi ja tepasteli isällisesti muiden koirien keskuudessa huolettomana, seesteisenä ja rauhallisena. Kuin omalla esimerkillään näyttäen; pala kakkua - piece of cake, ei tässä mitään, hohhoijakkaa.

Jos nyt jotain vielä tähän loppuun sanon, niin kiitos, Lelu.
Olit Suuri Ystävä ja opetit minulle olemuksellasi paljon. Olen ylpeä ja onnellinen, että olit osa laumaani, osa elämääni.


Ei ollut tarkoitus itkeä, mutta niinhän tässä taas kävi. Olen kuitenkin iloinen, että sain kirjoittaa ja kertoa Sinusta; paljon jäi sanomatta ja kertomattakin, mutta jokainen tietää, että yhteisen 13-vuotisen taipaleemme aikana koimme paljon. Päivääkään en vaihtaisi, enkä antaisi pois.

Vielä kerran kiitos, Lelu.