Mikään ei palaa ennalleen.

Mikään ei palaa ennalleen.

Koskaan.
On kuin pala sydämestäni olisi jossain,
kaukana poissa.
Utuverhon takana,
saavuttamattomissa.
Ja samalla läsnä, lähellä.
Sisimmässä ja sielussa,
lämmössä.

Miksi? He kysyvät.
Ei ole vain yhtä vastausta.
He, jotka eivät kysy,
tietävät kai ilmankin, mitä läpikäyn.

Mikään ei palaa ennalleen.

Koskaan.
Kaikki se elämänkokemus mikä minulla on,
hälytti ja soi jo kauan sitten.
En vain osannut.
Ja tein kaiken sen, minkä osasin.
Oliko se liian vähän?
Tai liian paljon?
Sanoisinko väärin ja oikein,
yhtä aikaa.

Joku sanoi; “suurinta rakkautta on päästää irti”.
Toinen; “olisit yrittänyt vielä”.
Luovuttamaan minusta ei ole,
ja silti luovutin.
Päästin irti jostain,
mistä olin pitänyt kiinni kynsin ja hampain.
Kuinka kauan voi taistella,
kuinka pitkään pitää kiinni?
Taistelutta en luovuttanut,
kuitenkaan.

Mikään ei palaa ennalleen.

Koskaan.
Rakkaus ei ole sokea.
Rakkaus on liiassa tiedostavuudessaan tuskaista.
Liian totta, liian vaikeaa.
Ja niin henkilökohtainen kokemus ja tuntemus,
että mitkään sanat toiselle eivät kerro tarpeeksi.
Mikään viiva ei sitä kyllin kauniisti ja syvällisesti piirrä.
Mikään lause ei saa elämään Sinun elämääsi.
Mikään kertomasi kokemaan Sinun kokemaasi.

Mikään ei palaa ennalleen.

Koskaan.
On vain syvä kunnioitus ja ikävä.
Minusta ei ollut Sinulle tiennäyttäjäksi,
avuksi.
Voin vain loputtomiin jossitella ja
kertoa;

Mikään ei palaa ennalleen.

Koskaan.