Persoonalliset piirteet!

Mistä nuo tulevat? Joskus sitä miettii, että miksi yksi tekee yhtä ja toinen toista ja kolmas ei koskaan kumpaakaan?

Sitä voi olla vaikeata muistaa, että mitä kukakin teki pentuna tai kaksivuotiaana, mutta ei koskaan enää esim. kolmivuotiaana.. Mikä oli jonkun koirani "ominaispiirre" sen ollessa kuusikuinen, mutta minkä tavan se unohti tasan tarkkaan täyttäessään vuoden. Kuitenkin jokainen kunkin "pentutapa" ja "yksivuotistapa" jne on muokannut koiristani sitten aikuisiällä sen, mitä ne NYT ovat.

Joskus joku sanoo: "Meidän Bella on nyt 6 kk ja se on tasan tällainen" ja "Jere, 11 kk taas tällainen", ja minä ajattelen että; "Tsoo, koiran luonne on "lopullinen" sen ollessa vasta n. 2-3 -vuotias". Niin paljon olen saanut nähdä luonteiden muokkaantumista ns. lopulliseen muotoonsa. Pehmeiden koirien koventuneen ja kovien koirien pehmenneen, noin karrikoiden.

Ja tiedä sitten siitä "luonteen lopullisuudesta", mutta olen kuitenkin huomannut omissa koirissani niiden luonteen muuttuvuuden, kasvun ja kehityksen.

Ensimmäisenä mieleeni tulee Lelu. Muistan elävästi, kuinka kuvittelin sen olevan kuuro sen ollessa pentu. Se meni aina omia menojaan, eikä korvaansa lotkauttanut vaikka lauloin pavarottia tai seisoin lenkkipolulla päälläni samalla kirkuen. Se vain meni. Sen korvat tai korva ei koskaan värähtänytkään tai tuntunut ottavan suuntaa kohti ääntäni? Se ei juurikaan ottanut kontaktia minuun ikävälillä 8 vkoa-1 vuosi, vaan se tosiaankin vain meni ja "toteutti itseään" haistelemalla piharatamoita hyvin syvällisesti tai katsomalla taivaan lintuja pitkään ja hartaasti. Muistan jo varhain miettineeni, että sille tulisi ostaa Camel-bootsit; nehän ovat miehille, jotka kulkevat omia polkujaan! Kuitenkin noin vuoden iässä vaikut Lelun korvista kaikkosivat ja se alkoi ottaa minuun kontaktia, joten kuuro se ei sitten kuitenkaan ollut.

Lelu on koiristani yksi helpoimmista, mutkaton, suora ja jotenkin hirveän vilpitön -silti se on omantien kulkija yhä. Joskin se omalla keveällä, hienostuneella ja vaivattomalla tavallaan hakee ja ottaa nykyään kontaktin; -se on kuin henkäys; nopeasti, eleettömästi ja ilman turhia manöövereitä; "Tulen nyt tähän nukkumaan, krooh" ja se on jo unessa.

Jos käyt Team Kenzongoksen 1g-kuvakansiossa ja Lelupics-sivulla, voit nähdä sen olevan pääsääntöisesti lepuutushenkinen, iisibiisi ja lungi. AINOA heti mieleeni muistuva tapa, jonka se on säilyttänyt pentuajoistaan asti on sen "kiihtyneisyysastuminen", eli pienikin ärsyke saa sen astumaan lähinnä olevaa Team Kenzongoksen lajikumppania. Tämä onkin sen ainoa ns. ärsyttävä tapa, kaikki muut tavat Lelussa ovat sielukkaita, kauniita, vähäeleisiä ja vaatimattomia!

Lelusta Viriin.

Tuo alati touhottava, pyörivä, spiidaava ja haukkuva koira. Sen energia jo pentuna oli täysin lyömätöntä, täysin omaa luokkaansa. Viristä Virin tekee juuri se, että se on aina mukana koko sydämestään, aina täysillä. Se ei yksinkertaisesti esim. vain "juoksahtele" irtiollessaan, vaan se menee kuin ratakisoissa konsanaan, täysillä. Aina. Viristä olin jopa jossain määrin "huolissani" sen ollessa pentu. Olin kai tottunut rauhaisampiin wiipottimiin; olivathan Jaki ja Jamo olleet mm. harvinaisen hillittyjä mitä ns. riehumiseen tulee.

Virillä on myös aivan erityinen, ikäänkuin transsiinmeno -taito. Tietty ärsyke saa sen menemään kierroksille, se on kuin uskoon tullut. Kuitenkin siihen on myös äärimmäisen helppo saada kontakti ja koirankeksillä kierrokset laskevat heti.

Virin villi nuoruus on muuttunut rauhaisaksi aikuisiäksi. Ydinluonteenpiirteinä aina hyvin sielukas ja puhutteleva ja vaikka se kuinka pistää menemään, se on herkkä, sofistikoitunut ja hyvin ympäristöönsä orientoitunut. Voisin kuvitella Virin rakastavan minua yli kaiken, niin paljon se on perääni ja huolissaan, jos olen vaikka haravoimassa ikkunan alla.

Virin nukkumamanööverit ovat nekin omanlaisiaan. Se haluaa hypätä mieluusti selkäni takaa sänkyyn. Seisahtuu eteeni, kun katson telkkaria, ehkä hieman vinkaisee ja tuijottaa tuomitsevasti. Hyppykehotus esim. jalkojeni yli menee sille yli hilseen, joten kumarran eteen, teen sille tilaa hypätä selkäni taakse ja kas, nyt se hyppää ja tekee nukkumapesänsä vieressäni olevan tyynyn päälle. Mistä lie tuonkin keksinyt? Hyppykehotteena ei toimi käsky vaan ele? Jännää. Viri on vertaansa vailla.

(Tässä pitäisi olla välilyöntiä, mutta jostain syystä Blogger ei suostu välilyöntejä tähän laittamaan. Tai antaa se laittaa tekstinmuokkauksessa, mutta kun tarkastelen kirjoitusta hetken päästä blogissa, kirjoitus onkin yhtä pötköä? Tähänkin on varmasti jokin hyvin yksinkertainen selitys, mutta vaikka olen deletoinut, kirjoittanut uudelleen jne. se ei välilyöntejä lopullisessa tekstissä näytä!)

Viristä Hulaan.

Hula toki on vanhempi kuin Viri, mutta tulee "mainituksi" Virin jälkeen, koska se nyt vain tulee mainituksi Virin jälkeen. Hula kun on hyvin hillitty, seesteinen ja sivistynyt whippet eikä tee numeroa itsestään. Ja se antaa aina tilaa muille. Se väistää ja tekee tilaa eikä voisi kuvitellakaan häiriintyvänsä mistään tarpeettomasti ja turhaan. Kuten nyt vaikka lähestyvästä imurista.

Toki Hulassakin on omat koukeronsa ja kiekuransa, mutta sen huomattavan harmiton käytös noin ylipäätään saa kaikki sen omituisuudet jotenkin merkityksettömiksi.

Sen nukkumaanmenomanööveritkin, vaikka ovatkin hieman rasittavia (tahtoo peiton alle; seisoo peiton alla, miettii, sisustaa, pyörii, miettii ja taas pyörii ja miettii, kunnes vartin päästä asettuu..) voi hyvin antaa anteeksi ja unohtaakin, kun se muuten on lähes hajuton, mauton ja vaivattomuudessaan vertaansa vailla. Hula ei koskaan hötkyile, ole siivoton, ei pidä ääntä, eikä riehaannu.

Hulan "se juttu" pennusta asti -vielä siis aikuisiälläkin, on ottaa unilelu suuhun sen tehdessä unten maille lähtöä. Mistä lie keksinyt sen, ja mistä tapa on alkanut?

Hulasta Hupiin.

Hupin tullessa Ruotsinmaalta se oli ja viihtyi alkuun paljon itsekseen, eikä ollut kovin kiinnostunut ihmisistä tai heidän läheisyydestään. Se oli hyvin leikkisä ja leikki mielellään muiden koirieni kanssa mutta ihmisten seura ei ollut sille kovin tärkeätä tai merkityksellistä. Jotenkin sen itsetunto oli vailla vahvistusta? Se ei tuntunut osaavan "käsitellä ympäristöään" ja se ei esim. ollut nähnyt rekka-autoa (ensimmäisen rekan nähtyään se jähmettyi paikalleen) tai imuria (imuroinnin alettua Hupi vaihtaa kiireesti huonetta) saati, että se ymmärtäisi, miksi maailmassa on ylipäätään niin paljon rekkoja ja kaikenlaisia äänekkäitä imureita, meilläkin kun oli kolme imuriin verrattavaa laitetta; itse imurien imuri, rikkaimuri ja vielä ns. laturilla toimiva mattoimuri..

Hupin pehmeys ja samalla sen luonteen fleksibiliteetti on tehnyt siitä juuri Hupin. Se on kokenut Kenzolassa niin paljon, että siitä sukeutui lopultakin rohkea ja maailmaan innokkaasti suhtautuva koira. Nyt se on koira, jonka haluaisi aina olevan kainalossa ja jonka silkkistä, pehmeää ja lämmintä ihoa haluaisi kokoajan paijata ja silittää.

Ajan saatossa se arvotti imurin pitelijän, ja sen ihmisen, joka raahasi sitä pallohalleihin ja messukeskuksiin näytille sille sittenkin hyvin tärkeäksi ja osoittaa sen nykyään tomerasti tassulla kuopaisten; "Nostaisitko peittoa, että pääsen kainaloosi nukkumaan".

Hupi on koiristani ehkä eniten muuttunut elämänsä varrella ja hyvä "esimerkki" luonteen muovautumisesta. Jos katson nyt sen pentu- ja nuoruusaikaa kontra sen aikuisuutta se on kuin eri koira. Se on nyt itsetuntoinen, vahva ja voimakas, eikä vain olemuksensa puolesta. Hupin lapsellisuus, sen leikkisyys, kekseliäisyys ja kaikki omituiset (?) persoonalliset tavat, joita muuten en ole tavannut edellisissä/nykyisissä koirissani; kuten viilentävän kuopan kaivaminen kesällä, oksanhankaan ripustetun hanskan tavoittelu/sen tappaminen, puusta pudonneen omenan jahtaus ja KAIKEN siis kertakaikkiaan KAIKEN syöminen tekee Hupista Hupin.

Hyvin Hupimaista on laulaa luikauttaa, leikkiä aamusta iltaan ja olla aina positiivisella mielellä!

Pehmeästä, vinkeästä ja aina leikkisästä Hupista Luxiin.

Luxi. Voiko taas tuollaista koiraa ollakaan? Ensimmäinen pentuni, ensimmäinen koirani, joka on käsittämättömän utelias. Aina kun vain joku kaapin ovi aukeaa, aina kun jossain vain sattuu pieni ääni, henkäys tai kolahdus, kilinä tai kapse, on Luxi paikalla. Pää työntyy esiin, kirsu on pitkänä ja olemus läsnä. Luxi on aina paikalla ja haluaa tietää, mitä tapahtuu ja miksi. Miksi kynttilä palaa, miksi jääkaapin ovi on auki, miksi kylpyhuoneeseen mennään. Ja vaikka jääkaappi onkin ollut kymmenesti illassa auki, sen aukaistulle ovelle on tultava joka kerta, koska tilannehan on voinut muuttua; näkymät voivat olla eri jääkaapin tasanteilla olevista tarjottavista puhumattakaan. Jos aiemmat pentuni, aiemmat koirani ovat tyytyneet lenkillä kuopimaan maata, rapsimaan nurmikkoa ja syömään keppejä, tikkuja ja nenäliinoja, niin Luxi on tässäkin suhteessa hieman extra. Se bongaa nimittäin kaikki purkat! Ja niitähän teiden pientareilla riittää. Osan se varmaan syö, osan pudottaa toki käskystä pois, mutta jauhaa niitä suussaan kuitenkin, kuten purkkaa kuuluukin!

Luxi ei unohda, eikä tahdo millään antaa periksi. Jos jostain syystä kuivamuonanappula on vierähtänyt kaapin alle, "normikoira" yrittää saada pipanan sieltä, mutta antaa pian periksi, jollei yletä. Luxi istuu kaapin edessä NIIN KAUAN ja vinkuu, että nappula tullaan ottamaan sieltä pois ja sen suuhun.

Koirieni persoonallisista piirteistä on lopultakin vaikeata kirjoittaa, tai tuoda niitä kaikkia esiin. Tuntuu siltä, että aloittaessa kirjoittaa kunkin ominaistaipumuksista, vain päällimmäiset ominaisuudet, mielikuvat, muistuvat mieleen ja kaikki muut kymmenen ominaispiirrettä unohtuvat. Pitäisiköhän alkaa pitää kullekin pojalle Persoonallisuuspäiväkirjaa ja kirjata siten jokaisen jokainen erityinen ja vain sille koiralle ominainen persoonallisuuspiirre ylös?

Kuitenkin kun jokaisella on omat nukkumatapansa, ruokailutapansa, yksi on vauhdikas toinen rauhallinen, yksi juoksee aina laumanjohtajana toisen ollessa aina se jahtaaja, se perässäpitäjä jne. Kuusi koiraa ja kuusi persoonaa. Ja jokaisessa kuudessa koirassa ainakin kuusi vain sille ominaista persoonallista piirrettä!