Klaukkalalaistun. Ja ehkä myös valaistun.

Tänään ajellessa kotiin RC-näytelmästä olin vaikuttunut siitä, kuinka äkkiä olinkaan oppinut kaikki parhaat ajoreitit, kaupat ja niiden parkkipaikat - ja ihan koirien ansiosta!
Koiralenkeillä oppii kaiken.
"Punaisessa takissa oleva rouva ulkoiluttaa pontevaa hiukan ärjyä bokseria ja keltaisessa takissa mies valkoista karvaisampaa ja pienempää, hyppiväistä karvakaveria."
Onkin suuri ero, lähdenkö aamulenkille 06.45 vai 07.00 tai peräti 07.20. Kohtaamamme koirakot vaihtelevat kovin. Toki fleksit naksuvat samaan tapaan kuin Hakunilassakin!

Lidlin Plus-kortin lataus on aiheuttanut myös pieniä ongelmia.
Lidlin Minttusuklaa- ja Rommirusinajäätelöt voisi poistaa markkinoilta. Hiljan löysin heidän Guava-energiajuoman, liian hyvää sekin. Koska makuuhuoneessani ei vieläkään ole valospottia, syön teeveetä pimeydessä tuijotellessani salakavalan isoja jäätelöannoksia ja joustovyötäröiset housuni (!) ovat alkaneet kiristää!!

Polvi sensijaan alkaa vihdoin joustaa sen verran, että lenkit ovat parhaimmillaan jo 3-4 km kerrallaan. Toki runksuu edelleen ja vihloo, juilii, rahisee. Periksi ei anneta! 

Klaukkalassa riittääkin marssittavaa ja lääniä. Mihin vielä päädymmekään loputtomilla Kuonomäen- ja Klaukkalanteillä!

Isosuo on jo tullut tutuksi ja kävelyreitteihin on helppo saada (alusta)vaihtelua.

Tässä kuussa olen tehnyt vaihteeksi enemmän kehiskeikkaa.
Pientä lisätienestiä bensan ostamiseen ja koirien terveystutkimuksiin! :D

Kirjoittaminen on mukavaa.
Mutta eilinen keikka kyllä muistutti kaikin tavoin sen, että VIIMA ja TUULI tekevät siitä vähemmän mukavaa! Kuvittele, että sanot tuomarille noin kymmenen minuutin välein; "hetki, pyyhin silmäni" - sillä veden valumiselta ei nähnyt näppistä saati tekstiä läppärin ruudulta!

En äkkiä löydä kerrostaloasumisesta negatiivista.

Toki sormet syyhyää hiekan lakaisuun pihalla, sillä kone ei vain ole poistanut kaikkea.... Tiistaina haemmekin Hakunilasta sinne jääneet harjat. Joten kohta suihke taas käy! Onneksi pihamaa on huomattavan paljon pienempi kuin Vaunukujalla. 

Talo on älyttömän rauhallinen. Silloin tällöin yläkerrassa asuva pieni koira aiheuttaa pientä äksöniä omassa laumassani, jos osutaan kohdakkain tai jos olemme kotona ja parvekkeen ovi on auki ja kulku lenkille käy parvekkeemme editse.
 
Yläkerrassa asuu päivittäisimuroitsija, jonka Hooverin suulakkeen äänet kuuluvat joskus todella selvästi (aina klo 10), joskus vähemmän selvästi. Hyvä, kun joku jaksaa imuroida päivittäin, respect!

Balista tuli vanhoilla päivillään jälleen isi - onnittelut Brenilla's-kenneliin Virpille ja Nillalle! Bali on ylpeä! 7 (3+4) pentua näki päivänvalon 11.5.!

Ja Ibiza näytteli tänään viiden uroksen joukosta hienosti ERI/2 tuloksella jo tutuksi tulleen luottohandlerin Tarun kanssa.

Lukiessani Kartanon parkkiksella Ibizan arvostelua tuli vettä silmiin! 

Ja viikon päästä ultrataan kotonani 15 whippetiä!
Onpa mukavaa voida olla järjestämässä ties kuinka monennetta joukkista, tällä kertaa kotonani. Onneksi on mahdollisuus kiikuttaa omat koirat alta pois. 

Kuun lopussa kehäilen vielä Riihimäellä. Olen alkanut kirjata seinäkalenteriini merkintöjä "lataa akku" että varmasti muistan pistää tehot kaakkoon! Viimeksi eilen + 80 arvostelun kirjoittamisen jälkeen akku sanoi vielä olevan varausta n. 7 tunnin työskentelyyn.
Mikä on ihmeellistä, sillä tikkurilalainen akkukauppias väitti, että "akku antaa max 3-4 tuntia työskentelyaikaa"? Vähänpä tiesi tuokin hemmo Verkkokaupan TEHOakuista Lenovoon. Vielä ei ole tullut tilannetta, että akku olisi kyykännyt. Ja tähän kop kop kop.

Vielä mietin lopuksi sattuman vaikutusta elämäämme.

Miten valitsemme harrastamamme rodun ja kietoudumme siihen (joskus) yhä syvemmin.
Sattumalla on mielestäni SUURI vaikutus elämäämme ihan kaikessa, ei vain koiriin liittyen. Ja miten tuolla rodun harrasteissa törmäät siihen ja tähän "tyyppiin", usein vain ohimennen, joka parhaimmassa tapauksessa buustaa sinua ja koiraasi eteenpäin joskus ihan pienellä hintillä, joskus isommalla. Jakaa oivalluksiaan, näkemyksiään ja kannustaa!

Kannustaa ei voi koskaan tarpeeksi!

Ole siis oman ja toisenkin elämän kannustaja. Saa itsellesi, kaverillesi, koirallesi ja kaverin koiralle hyvää mieltä ja tsemppiä sanomalla, että "kyllä se siitä" tai "hienosti meni tänään"!

Taas tähän loppuun: kiitos kanssakulkijoille. Me kaikki otamme, saamme, jaamme. Tehdään tästä jatkumo.

sykähdyttävä kehäkuvamuisto: © Antti Ruotsalo

Ikää tulee.

Ihan ei 30-40 -vuotiaana uskonut ja ajatellut, että mitä kaikkea iän vääjäämätön lisääntyminen tuo tullessaan. Ja miten vuodet vaikuttavat koiraharrastukseen.

Nuorena kuuluu olla mustavalkoinen.
Ehdoton ja kulmikas. Kaikkien muiden tapa pitää koiria on vähintään väärä tai ainakin kummallinen. Oma tapa limittää bailaaminen, matkustus ja koiranpito on ainoa sujuva ja oikea. 
Kun ikää tulee vähän lisää, iskee ahdistus. Ehkä olenkin väärässä. Ehkä toiminkin väärin ja koirani kärsivät. Viikko tehdään metsälenkkiä ja panostetaan irtijuoksutukseen ja istutaan kannon nokassa koirien riemuitessa ympärillä.

Ajoittain sitä hieman seestyy, menee itseensä ja panostaa lisää koiriinsa.
Uskottelee itselleen, että NYT on hyvä, vaikka heti seuraavalla viikolla elämä heittää taas voltteja. Koirat pysyvät rinnalla, ne tuntuvat sopeutuvan aina.

Vuodet vierivät, koirat ja harrastus pysyy.
40 ikävuoden rajapyykki lähestyy.
Koirat eivät päästä otteestaan, etkä sinä pääse koiristasi. Lenkkiä, metsäilyä, rentoa irtipitoa. Vielä jaksaa. Lenkkikilometrit lisääntyvät. 2000 km vuoteen ei tunnu missään.

Sitten lähestyvä 50-vuotispäivä kyykyttää.
Ensimmäiset vanhenemisen oireet lyövät otsaan ja alkavat vaikuttaa harrastukseesi. Vielä kerran kuitenkin panostat ja aloitat juoksuharrastuksen, koirasi/koiriesi vuoksi. Juokset kunnes päkiääsi iskee alkava marssimurtuma, ortopedi kieltää juoksemisen, mutta et lannistu, vaan siirryt uima-altaaseen. Koirasi vuoksi. On pysyttävä mukana, liikkeellä. Ostat läjän päkiäsuojia havaitaksesi, että yksikään ei toimi juuri sinun jalassasi.
Porrastreenissä huomaat polvien jo hieman naksuvan ja rutisevan. Hampaat irvessä kapuat portaita; koiriesi vuoksi. Jaksaa jaksaa!

Mutta sitten.
60 vuotta alkaa häämöttää. Vääjäämättä. Juuri kun olet saanut operoitua molemmat ahtaat rannekanavasi, laseroitua silmän verkkokalvon repeämän ja pidät yllä viikottaista uintirupeamaa. Poljet lisäksi viikoittain taloyhtiön kuntopyörää, parhaimmillaan viidesti. Ja sitten tulee muutto. Polvi runksuu, naksuu ja juilii. Polven yläpuolella on kuin kireä vanne, polven sivulla tuntuu kuin verisuonta kiskottaisi irti - ja koirat on lenkitettävä. Pieni katastroof iskee, miten tästä eteenpäin?

Aluksi en pysty kävelemään kerralla kahta kilometriä enempää.
Lenkkeily on ontumista ja ajoittain suoranaista tuskaa. Terveysasemalla lohduttivat, että "liike on lääke", joten konkattiin sitten vain.
Nyt saan etsiä ja itkeä koirilleni handlereita ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Kuusi kilometriä menee käppäilyä jo päivässä - täällä Klaukkalassahan on pitänyt opetella aamulenkkeilyyn. On muuten itseasiassa aika pirtsakkaa, vaikka silmät valuvatkin ajoittain vettä ja kakkaa ei aina oikein edes näe korjata...  Joku lenkkipätkä menee ontumatta, seuraava ontuen.

Te nuoret - vaalikaa terveyttänne, panostakaa siihen!

Näillä kilometreillä voi vain nauttia terveyskeskuksen sanomasta: "koirat pitävät sinut liikkeessä". Liike on tosiaan lääke ja liike on aina mukavampi, kun sen saa tehdä rakkaiden nelijalkaisten kanssa. 
Kun huollatte koirianne, älkää tehkö niin kuin minä; unohtaen itsenne. 
Lisäksi liika oli selvästi liikaa, portaat, uinti, juoksu, lenkkeily, kuntopyörä - vaikka olenkin aina ollut touhukas, liika touhukkuus ei kuitenkaan ole hyvästä.

Klaukkalan terveysaseman hoitsu tuumasi, että "pitäisi lisätä tänne potilastietoihin, ettei enää suositella muuttoa". Ja joku teistä harrastajista totesikin, että "sulla on tietysti ongelmana se, että et pysty olemaan vain paikallasi".

Bittersweet.
Pysy liikkeessä, mene ja ota koirat mukaan, mutta muista, että mikään ei ole ikuista. Polvikierukat ovat lopulta kuin auton jakohihnat. Vaihtoväli 90 000-120 000 - riippuu vähän mallista ja ehkä ajotavastakin.

Mutta hei.
Ylpeä. Heinäkuussa 34 vuotta whippetejä. Whippet - ja liike - on lääke. Ihan kaikkeen. Vaikka polvet naksuu ja runksuu, niin periksi ei anneta vaan nautitaan yhdessä!

Kaikenlaista. Klaukkalasta.

Tässä sitä on kohta jo kuukausi (!) asustettu ja ihmeellistä on.
Jännintä lienee, että en ainakaan vielä kaipaa pihaa. Sitä jatkuvaa siivoamista siellä(kin). Joka kevät uutta multaa, siemeniä ja kuolleiden perennojen saksimista, alueilta, jonne ei oikeastaan edes yletä. Lehtien haravointia, saksintaa, leikkuuta, kohennusta. 
Aina ne koirat (lue = Samui) hyppivät sinne perennapenkkiin aitojen yli ja minä röhnötin aitojen päällä mitenkuten korjaamassa pökäleitä.

Pihan autuus lienee kristalloituu ripulin yllättäessä, sananmukaisesti.

Tässä muuttotohinassa koirat jäivät aika pitkäksi aikaa ravinnotta (aamiainen muuttopäivänä 07 ja päivän pääruoka n. klo 19..) kun sitten kuppiin töräytettiin vihdoin apetta, sitä meni sinne varmaan mahaportin ja kapasiteetin mielestä liiaksi, sillä Ibiza kuorrutti heti ensimmäisenä yönä muutamat matot kakkamoussella.

Nyt ollaan oltu 05-06 ulkoiluaamurytmissä  itseasiassa sangen komeasti. Pojat herättävät kuopien ja korvia putsaten - ja kuitenkin menemällä uusille kiepeille. Mutta minä olen hereillä, joten NYT mennään! Aamu-ulkoilumme ajoittuvat 06-07 välille. Ensimmäiset aamulenkit olivat hädintuskin kilometrin mittaisia kakkaympyröitä, mutta nyt olemme laajentaneet aamureviiriäkin jo yli kahden kilometrin. On ollut ajoittain ihan luksusfiiliksiä, kun aamulenkillä ei välttämättä ole tullut ristinsielua vastaan!

Hakunilassahan ei oikein enää ollut yhtäkään lenkkiajankohtaa, jolla ei olisi törmätty noin 16:sta ohitettavaan. Nyt tuntuukin ruhtinaalliselta voida edes joskus marssia kaikessa rauhassa, ilman ensimmäistäkään ohituksen ulkoistajaa.
Ja Hakunilassa oli paljon tiiviitä pensasaitoja, joiden takaa koiria tuli suoraan eteen, aivan yllättäen. Täällä yksi peltolenkki on mainio, juuri näkyvyyden kannalta.

Ollaan löydetty itseasiassa leppoisa "kaupunkilenkki" ohi terveysaseman, rivitaloasuntoalueiden, kohti Klaukkalantietä ja tähän mennessä vain yhden kerran on ollut astetta haasteellisempi ohitus... Iäkkäämmällä rouvalla oli riehuhenkinen karvakas, joka haukkui ja reuhtoi kokorahan edestä. Minulla kesti tovi jos toinenkin saada oma lauma zen-tilaan, sillä rouva jumitti riehukarvakkaan kanssa vastapäätä meitä, kuitenkin tien toisella puolen. Onneksi omani ovat namiohjautuvia ja sain kiihtymiset alas kuin ihmeen kaupalla Mini-Frolicin avulla. Turha kai mainitakaan, että riehukarvakas jäi jälkeemme haukkumaan ja riehumaan.

Tästä pääsemmekin siihen, että ihan omassa laumassanikin on toki ripaus riehua.

Esimerkiksi Ibizalla on kova halu ilmoittaa ja kuittailla ohi kulkevia koirakoita. Kuitenkin Ibiza reagoi hienosti karkkiin ja höpöhöpöön (mun slow down-komento) joten mitään kovin hälyttävää sillä osastolla ei sitten kuitenkaan ole. Ja en vaan jaksa stressata yhtään enempää, tehdä numeroa.

Kuitenkin näin kuusikymppisenä voin vain muistella edesmenneitä ihanuuksiani, missä joukossa oli kyllä sanomista ja riehua - jotka kaikki sitten kuitenkin iän myötä asettuivat ja tasoittuivat särmikkyyksineen.
Sanoisin näin alati optimistina, että koirat asettuvat kyllä. Ibizakin kiekuu juuri NYT kaikki kottaraiset ja siivekkäät - eiköhän se tässä kesän kuluessa opi, että niitä on rotvallit täynnänsä. Siinä saa äänensä käheäksi, jos meinaa ne ihan kaikki haukkua. Odotan siis koiran itsensä omaa oivallusta asian suhteen.

Pikkuhiljaa, polven antaessa myöden, laajennamme reviiriämme ja polvi on venynyt jo parhaimmillaan 3:n kilometrin suoritteeseen. Pojat ovat ajoittain saaneet päästellä läheisellä pellolla ja olemmepa me kiihdytelleet myös vastapäisellä aidatulla jalkapallokentälläkin. 

Uutta on ollut myös kaikki Teslat ja Bemmit, jotka ovat kauniisti hidastaneet ennen suojatietä, päästääkseen meidät yli. Hakunilassa olisivat ajaneet päälle. Tosin Hakunilassa Tesloja ei juurikaan näkynyt. Jännä, miten siihen suojatielle pitää kiihdyttää 60 km/h ja tehdä kirskuva jarrutus juuri ennen koiriani ja pohkeitani. Täällä hidastavat jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, kuten kuuluukin.

Ikää tulee ja paikat antavat vääjäämättä periksi.
Meillähän on siis koiriamme kohtaan joskus kohtuuton elinajanodote (?) ja ajatus siitä, että ne vetävät kanssamme näyttelyt, kisat ja kinkerit hamaan tappiin lonkat, polvet ja kaikki paikat notkeina ja vetreinä. Nyt kun itse on saanut käydä läpi lyhyen, mutta intensiivisen ja antoisan kisarupeaman Mauin kanssa - jonka aikana kävi ilmi, että LTV2 kyllä pelittää ja joustaa mutta olkanivelet ei, niin oppi taas jotain siitä, että koirat ovat ELÄIMIÄ, ei koneita. Kokonaisvaltaisuudesta, siitä, että koira rakentuu KAIKELLE. Ja kun kovaa mennään ja jarrutellaan, niin paikat on kovilla. 

Etuosalle menee 60% koiraa, takapäälle 40. Kyynärät ei ole sama kuin lonkat. Lonkat sijaitsevat koiran peräpäässä, kyynärät edessä. Ja olkaniveletkin voivat olla kovilla, asvaltilla tehdystä sorsan metsästyksestä johtuen...
Hiljattain törmäsin toisen rodun ihmiseen; "Ai C-lonkkatuloksen vakavuus? Riippuu täysin siitä, ovatko ne vain matalat vai onko niissä nivelrikkoa".

Muuten vallan joustava ja letkeä Caprikin kehitti mistälie lanteen jännitystilan, jota oikaistiin aina 300 euron edestä.
Taannoisessa talvisessa maastokisassa loppui puhti ja iski kärvennys, jota sitten selviteltiin mobilaatiohoidossa; EI, se ei ollut(kaan) lannejännityksen uusiminen, vaan reisi sanoi pakkasessa POKKS. Huonoa tuuriakin, sitä on aina koiran (ja ihmisen) elämässä. 

Joskus sitä miettii, että olemmeko me koskaan kuunaan oikein realisteja koiriemme kanssa?
Aina kaiken pitäisi pelittää kuin Hollywoodissa ja jos ei pelitä, niin vaivumme murheen suohon. Ja aloitamme vimmatun vianetsinnän. Vaikka koiramme harvoin tekevät niin. (vaipuvat murheen suohon, saati etsivät itsestään ja toisistaan vikoja). 

On ollut vuosien saatossa hienoa huomata kuinka koirien(kin) keho paikkaa itse itseään. Kuinka ne toipuvat ja pelittävät usein "vain" levon jälkeen.

Samaa ei voi sanoa aina itsestä.
Ortopedi kielsi minulta juoksumaton, koska oikea jalkapöytäni kehitti alkavan marssimurtuman. Vaunukujan hiekanlakaisu kehitti vasemman olkapään tulehdustilan. 8,5 vuotta sitten tehty edellinen muutto johti molempien rannekanavien leikkaukseen. Nyt tehty muutto jumppahuittautti vasemman polven jänteet, kierukat ja nivelet vinoon. Vaivaa on vasta näytetty (salskealle) hoitsulle ja saatu kehoite palata asiaan kahden viikon kuluttua. No, se olisi jo ensi tiistaina.
Hiljaksiin tässä on alkanut miettiä, että KUKA juoksee jatkossa koirieni kanssa kehässä.  

Mitään en kadu.
Vaikka hammasta purenkin jatkuvasti, kun vedän Klaukkalan raitteja kuusi hihnaa solmussa ja neljä kakkapussia keikkuen - mitään en kadu, enkä vaihtaisi. 

Ja kaikella on tarkoituksensa.
Tämä talvi on ollut erityisen pitkä ja säällisesti vaativa. Jospa nyt helpottaisi, huomaan ajattelevani tämän tästä. Aina on onneksi toivoa. Vaikka tuntuu, että ulkoilut ja kaikki muukin on jatkuvaa vääntöä, uukäännöksiä ja väistämistä. Haasteita irtijuoksutuksen suhteen ja joskus huomattavistakin koirieni luonteen värikkyyseroista. Jos elämä olisi liian helppoa ja sataprosenttisen sujuvaa, niin voisiko siihenkään luottaa? 

Koirat haastavat meitä ja hyvä niin.

Vaikka se 60-vuotissyntymäpäivä nyt häämöttää vääjäämättä, niin koirat pitävät meitä kliseisesti nuorina ja varpaillaankin. Yksikään koira ei ole edellisen kaltainen, yksikään ei mene muottiin. Jokainen koira päästää meidät jonkin, yksittäisen asian, suhteen helpolla (?) - mutta seuraavien seitsemän asian suhteen eivät. Tämä, jos mikä nuorentaa, vaikka silmäpussit syvenevätkin.

Toukokuu häämöttää neljän kehiskeikan myötä.
Miksi enemmän kehistelyä näyttelyttämisen sijaan? Täytyy ne terveystarkit jotenkin maksaa. Haha.

Valitse whippet. Valitse astetta mielenkiintoisempi, joskin joskus työläs, värikäs elämä. 
Muista kuitenkin päkiäsuojus, polvituki, Perskindol ja rannelasta. Sitten vain lenkille!

Hakunila jäi taakse - kohti Klaukkalaa!

Jossain välissä, viiden Hakunilavuoden jälkeen,  teimme lauman kanssa lyhyen dippauksen Ala-Tikkurilaan ja palasimme reilun vuoden jälkeen takaisin Hakunilaan.
Onnistuimme tuolloin, n. 8,5 vuotta sitten löytämään edullisen rivitalokolmion suojaisalla pihalla. Viihdyimme todella, kunnes "sattui liikaa". Usein pienet asiat jäävät pieniksi ja ohimeneviksi, mutta kun niitä tapahtuu tarpeeksi, pienistä asioista alkaa kasvaa isoja, häiritseviä. Oli irtokissaa, irtokoiraa, irto-oravaa, irtopeuraa, kommunikaatio-ongelmia naapureiden kanssa, nilkan nyrjähdystä, olkapään revähtymää (leikin liiaksi talonmiestä..), astman pahenemista, homepilkkuja, kovaa vuokran nousua... yhtäkkiä kaikki oli melko raskasta - ja se hinta, mitä pihasta maksettiin ei enää oikein kohdannut. Haluaako pihasta maksaa "järjenvastaisesti"?

Viihdyttiin ja ehdin olla taloyhtiön talotoimikunnan vetäjäkin yhdessä Teho-Kaidon kanssa 2,5 vuotta, mutta jotenkin "kaikki vain tulee päätökseen" ja vaikka aika oli antoisaa, oli se suoraan sanottuna myös raskasta.

Kaido - AINA apuna ja yleensä myös HETI! Lisää Kaidoja heti kaikille naapureiksi!

Lenkille mennessä ja tullessa keräsin roskia, lakaisin hiekkaa, tein kämppiksen kanssa yhdessä lumityöt jäteaseman ja postilaatikon edestä  - joskus jopa kolmesti-neljästi päivässä. Siivottiin jäteasemaa, kerhohuonetta, portaita, pihaa. Huolehdittiin lukkojen toimivuudesta, tilattiin tavaraa, roudattiin, kannettiin ja soitettiin huollot ja systeemit.

Tilanne nyt.

Avaruutta. Lääniä. Rauhaa.

Ikää kun alkaa tulla, sitä alkaa ajatella ehkä (?) enemmän itseään.

Vaikka koirat ovatkin elämäni - ja minä luultavasti niiden elämä :) niin sitä alkaa haluta keskittyä (vihdoin) itseensä. 
Haluaa sisustaa oman kämpän, haluaa oman rauhan ja kaikki ne valitut kauniit esineet ympärilleen, muistot, taulut, tuoksut, värit. 

Vuodet kämppiksen kanssa olivat toki mukavia ja jouhevia, joskin raskaitakin. Kaksi hyvin eritemperamenttista ihmistä yhdessä, ajoittain huhhuh. 

Jos jotain sain lapsena vanhemmiltani, niin uskon siihen, että "kaikesta selviää" ja "lopulta tulemme vain vahvemmiksi". Ihmisen vahvuus ja voima ovatkin  käsittämättömiä! Pidän itseäni huikeana esimerkkinä siitä, mitä kaikkea ihminen pahimmillaan ja parhaimmillaan kestää ja sietää. Hampaita yhteen narskuttamalla sitä menee vaikka läpi harmaan kiven.

Olen jossain määrin otettu/rasitettu siitä määrästä mitä olen saanut ihmettelyjä teiltä kaikilta ihanaisilta, että MIKSI muutat ja muutatko rivitaloon/miksi et ja muutatko samaan kämppiksen kanssa/miksi et muuta.


Ei ole olemassa yhtä vastausta.
Olen selkeästi koirahullu nainen, joka elää elämäänsä koirilleen. Pihattomuus tarkoittaa minulle VAIN sitä, että vien pojat nyt ulos 05-06 ja aamupyrähdyksen jälkeen jatkamme unia. Ei sen enempää, eikä vähempää. Herkkäunisena herään kyllä poikieni tassutteluun ja levottomuuteen. 

Klaukkala valikoitui uudeksi asuinkunnaksi monesta syystä.

Ihanaa, että juuri Klaukkalasta löytyikin vastaus moneen "haasteeseen".
Lähiympäristö on aakeaa laakeaa peltoa, urheilukenttää, jokimaisemaa. Eilen ihana kohtaaminen pienen koululaisen kanssa, joka kehui koirani ja neuvoi minut sitten oikealle polulle takaisin päätielle. Aamupissatus sujuu n. kilometrin ympyrän tehden ja muutamat pidemmälle lenkille lähdöt lähimaisemiin ovat jo nyt olleet liki sinfoniaa, sillä  juurikaan ristinsielua ei ole ollut lähistöllä. 

Miksi?

Täältä saimme kuitenkin yhdessä kämppiksen kanssa kaksiot samasta taloyhtiöstä, ensimmäisistä kerroksista, kolme porrasta ulko-ovesta ulos.
Heti avaruuteen, heti voi nostaa jalkaa. Heti on kakkaroskis ja väylä väljemmille vesille. Väistämisetkin sujuu - toistaiseksi - kun on tilaa. 

Sain mukaani uuteen, turvakseni äidin ja isän.

Molemmat kuvat ovat minun ottamia.
Facebookin kuvankäsittelyryhmän tuunaamia, Antti Ruotsalon printtaamia ja kehystämiä.
 
Sain äitini ja isäni mukaani kauniissa kuvissa ja kehyksissä. Rakkaat koirani ovat täällä, minä olen täällä. Kämppis on viereisessä rapussa, Avensis lähellä. 
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uusi elämä alkaa. 

Cröftsissä syömässä möffiniä.

Niin se veri veti taas Böörminghämiin.
Vaikka kuinka oltiin ajateltu, että yksikin kerta on jo huikea kokemus, niin nälkä jäi. Ihan kuin emme olisi vuosi sitten seisoneet tarpeeksi lentokenttien jonoissa, odotellen pääsyä passintarkastukseen, laukkujen läpivalaisuun - jännittäen, onko tällä kertaa silmätippapullo jäänyt litran muovipussista. Aivan kuin olisimme halunneet uusinnan, vain eri lentokentällä ja eri jonoissa. Niin vain taas vannottiin, että jos vielä joskus, niin Lontoon kautta. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Kuitenkin olimme taas loputtomia tunteja Amsterdamissa ja Pariisissa ja missä lie. Ja väsymyksen takia oli taas pakko ottaa taksi. Tai Uber. Kun ei vaan enää jaksanut.

Nälästä puheen ollen.
Meidän koneenhan piti tällä kertaa lähteä päiväseltään, maltillisesti klo 14. Vaan KLM käski kentälle kuudeksi ja kone starttasikin jo aamukasilta. Nyt emme viettäneetkään kuutta tuntia Helsinki-Vantaalla vaan vietimme 6 tuntia Schipholissa. 

Kaiken kiertelyn jälkeen päädyimme johonkin "grillin" tapaiseen ja sieltä lähti pöytään kivikovaksi kuumennettu sämpylä, jonka sisällä oli palaneita kanan palasia. Turha oli vaatia mitään makumajoneeseja tai salaattiakaan sinne kyytiin, vaan tyytyminen oli kuivaan ja mauttomaan känttyyn, joka onnistui maistumaan lähinnä wc-renkaalta. Kaikkea ne lentokentät myykin ~ 12 euron hintaan. 

Onneksi sain syödä jonkun pöydälle jättämät omenanlohkot (avaamattomassa pussissa), joilla huuhtoa toiletin maku suusta.

Lisäksi lähellä oli möffinpiste, josta sain onneksi suklaisen möffinin runsailla suklaanpaloilla poistamaan kuivan ja wc-maton makuisen käntyn tuottama pettymys.

Pettymyksestä toiseen.
Vihdoin suorastaan juoksimme rinksibaariin, kuinka kevyeltä askel yhtäkkiä tuntuikaan, kun edessä siinsi DRINKS.
Kommunikointi ei sensijaan sujunut baarimikon kanssa alkuunkaan. PASSOA martini muuntui hänen korvissaan ESPRESSO martiniksi ja jouduimme suureksi hämmästyksekseni suukopuun. Kuinka kummassa olisinkaan tilannut espressoa, kun en edes juo kahvia. Hän läksytti meitä, ostajaparkoja, oikein olan takaa, mikä tuntui todella hämmentävältä. It's not my FAULT hän huusi; "en se minä ollut". Vaikka olihan se. Jollet saa selvää/kuule, jankkaa siihen asti, että saat selvää ja kuulet. Älä oleta, että olemme asiakas numero 23.476 joka diggailee kaffetta, vaan olimmekin asiakkaat numero 7 ja 8 jotka diggaavat passoaa. 

Harvinaisen pitkät 6 tuntia taas. Ja loputonta hiihtelyä (lue = syömistä)  Amsterdamin lentokentällä.

Böörminghämissä oli pakko ottaa Uber. 30 euroa. Ei vaan jaksanut enää. Kai siellä olisi jossain joku juna-asemakin ollut. Tiedä sitten, hyvin oli piilotettu.

Uberkuski kysymään, että "what do you do in Finland". No mitäpä siihen vastaamaan muuta kuin:
"Freeze".

Airbnb'n lähellä oli Tesco, josta matkaan lähti tietysti erilaisia jogurttivatkuleita, vesimelonia ja juustokakkua. Ja pullea pakkaus valmiiksi paistettua kananrintaa. 
Huumaava tuoksu johdatti meidät kuitenkin korealaisravintolaan, missä evästimme vatsamme taas pulleiksi. Koneessahan oli vain snäksitarjoilu. Sekin toki enemmän kuin Finnairin mustikkamehu.

Cruftsissa saimme TAAS mahamme pulleiksi Knl Jothrynin böffetissä.
En ollut kertonut Kathrynille enkä Johnille, että olimme tulossa, koska halusin yllättää. Olin teettänyt AD Tarulla Mauista tehdyn taulun, jonka Antti oli kehystänyt. Itkimme tietysti luovutustilaisuudessa puolin ja toisin ja saimme taas syödäksemme molemmat Kathrynin tekemiä ihania leipiä. 

Koirat olivat tietysti nekin ihania.
Näimme yhden korkean hännän, 4 pystyä rannetta ja yhdet kapeat takaliikkeet. Jälleen niin kauniisti esitettyjä, treenattuja, leppoisia ja suuremmalta osin tasapainoisia, liioittelemattomia koiria. 

Mutta taas oli nälkä.
Edessä oli liskojen yö, heräämistä vähän väliä. Yötä vasten pari lasillista Baileysia ja mehevää kananrintaa. Toki myös magnesiumia. 

Aamulla sitten juustokakkua, jogurttia ja loput ihanan suolaisesta kananrinnasta.

Pian olimmekin surffailemassa pitkin Böörminghamia ja kaiken kaupassa keekoilun lomassa tietysti söimme pientä snäksiä.
Vaatekaupan kahvilan vitriinissä oli maustettuja lohkoperunoita ja pieniä kuorrutettuja kanapalleroita. Kehtasinkin pyytää ekstramajoneesin. Onneksi sain. Jälkiruoaksi tietysti möffini. Olipa siinä paljon rusinoita. Jouduin irrottamaan ne yksitellen pois. Liika on liikaa.
Mukaan lähti myös munatäytteiset kolmioleivät ja eikun kohti juna-aseman ostoskeskusta, jossa alkoikin jo hieman hiukoa. 

Nyt tilaukseen lähti ihanan mausteinen juustomakaronivuoka ja Tarulle vihreämpi, ruohoisampi annos.
Tarun annokselle kehuja somessa, oma annokseni ei herättänyt intohimoja siitä otetulla kuvalla. Maku oli kyllä huikea. 
Perinteinen fish'n ships jää kyllä kovasti paljon tällaisesta annoksesta, sillä ne muutamat kerrat mitä olen sitä syönyt Englannissa, niin siitä (annoksesta) on puuttunut about kaikki maku. 

Ja of course jälkiruokaa myös!

KLM:n tiskillä ei oltu kovin optimistisia Böörminghämissä, joten kevyt kenttäpaniikki otti vallan.
Siinä ei oikein meikäläisen optimistisuus saanut kannatusta kun jokapuolella maalailtiin mörköjä. "You are not going to make it". Ja ei kun TAAS shoppaamaan; minishampoo, minikasvovesi, minivoide. Koska mehän joudumme nukkumaan Amsterdamissa yön.

Vaan emmepä joutuneetkaan.

Koneessa, jossa olimme ja joka oli kovastipaljon myöhässä, oli n. 100 jatkolennoille pyrkijää. Helsingin lentoa myöhennettiin, jotta pääsimme mukaan! Ja saatiin TAAS möffineitä! 1 möffini/matkustaja, mutta pyysin toki lisää ja sain KOLME! Miten ihanan möffinipitoinen Böörminghämin matka tästä sukeutuikaan!

Jos jaksoit lukea tänne asti, niin onneksi erilaisia eväsvaihtoehtoja oli saatavilla koko matkan ajan. Kaikki annokset eivät menneet ihan maaliin asti, mutta onneksi löytyi aina korvaavia snäksejä, jotka poistivat wc-maton makuisen annoksen jälkimaut.

Ja jollet ole UK whippetien fani jostain syystä, aina voit lentää Birminghamiin syömään muffineita! Niissä on SUURIA suklaapaloja!

Lopuksi vielä tuokiokuva Amsterdamin baarista, tässä vielä oletimme saavamme PASSOAA kahvin sijaan.
Kiitos Taru, mahtava reissu TAAS! Lähdimme sitten syömään Englantiin! :D