Balia muistellen.

 

Olin aavistellut talven kuluessa, että tuleva kevät tai kesä voisi olla Balin viimeinen.  

Bali oli kuitenkin ihan viimeiseen asti iloinen, leikkisä ja laulavainen. Nyt kun selailin Balin kuvia, näin, että se oli vielä myöhään syksyllä hyväkuntoinen. Talven kuluessa se alkoi laihtua. Ruoka ei enää imeytynyt.
Jotenkin vain koiramme viestittävät meille, näemme ja tunnemme edessämme olevan. 

 

Tänään Balin kuvien selaaminen toi iloa ja lohtua ikävään. 12 vuotta ihanaa elämää yhdessä ainutlaatuisen koiran kanssa. 

Muistellaanpa.

En tietenkään taaskaan "ollut ostamassa koiraa" mutta jokin Balin pentukuvassa kosketti ja kouraisi syvältä ja lähdin Norjan Pendahr-kennelistä tiedustelemaan olisiko kyseinen pentu vielä vapaana. Joku aina joskus vain iskee tajuntaan ja ostohousut on välttämätöntä pukea jalkaan. Onnellisten sattumien kautta rahoitus järjestyi, ja tuolloin, vuonna 2013, Balista tuli kallein koskaan ostamani koira. Ja sittemmin jokaisen euron arvoinen, jos nyt näin koirasta voi edes sanoa. Lemmikiksihän me näitä ostamme, lenkkiseuraksi ja televisionkatselukavereiksi. 

Hanne, Bali, Ingunn, Mari, Muusa & Posha Oslon lentokentällä 14.4.2013.

Istuinkin monen monta tuntia Oslon lentokentällä - opiskelin tuolloin silmätestiin ja hyödynsin muistaakseni noin kuusituntisen selaten kurssikirjoja ja raahustaessani pitkin piskuista lentokenttää.
Bali oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se oli niin kaunis kuin vain pieni whippetinpentu voi olla. Kasvattajat Hanne ja Ingunn toivat Balin - ja sen siskon Muusan - lentokentälle ja siinä rupatellessa meni aika kuin siivillä. Jopa niin, että meinasimme Balin kanssa myöhästyä paluulennolta. 

Bali oli pentuna hyvin reipas ja rohkea, touhukas ja kaikin tavoin helppo pentu. 
Se oli ehkä hieman terävä, mutta niinhän ne kaikki timantit ovat jotka on juuri hakattu kaivoksen seinästä irti. Balin luonne hioutui vuosien saatossa mitä lempeimmäksi ja rakastettavimmaksi. Siitä tuli nopeasti sielunpuolikas ja se osasi lukea hyvin niin erilaisia tilanteita kuin omistajaansakin.

Ja miten helppo reissukoira siitä HETI tuli!
Se oli kotonaan kaikkialla. Lentokoneessa, laivassa, hytissä, hotellissa, Airbnb:ssä, autossa, bussissa. Olin niin ylpeä siitä jokaisella reissullamme.
Toki ensimmäinen Kingtours-reissu ei alkanut aivan suotuisissa merkeissä. Olin ottanut yhteishuoneen, kuten ne ensisijaisesti myytiin, ja "iloinen tytteli" ilmoitti minulle suorilta, että "kai sä pidät sen sitten häkissä huoneessa". No en kuule pidä. Marssin siltä istumalta respaan haluamaan oman huoneen. 
Laivalla taasen tämä nokkela ja noheva Bali nimeltään tepasti muitta mutkitta haisevaan koirien pissakaukaloon, nosti jalkaansa ja asia oli hoidettu. 

Reissasimme yhdessä Virot, Latviat, Liettuat, Ruotsit.

Ikimuistoisia reissuja ja muistoja. Sertit olivat usein lähellä, joskus tuli heti täysosumia, joskus hieman tahkottiin ja käytiin varmemmaksi vakuudeksi uudelleen joissain maissa. 
Bali oli helppo esitettävä, miellyttämishaluinen mutta myös vaatimaton. 
Ihan heti ei ura lähtenyt lentoon. Suomessa uramme alkuaikoina eräs tuomari katsoi minua osaaottavasti silmiin: "kun tällä on niin pitkä tämä sääri". Saatoin vain vastata takaisin: "en mä saa sitä siltä poiskaan". EH.
Itseasiassa EH:ta pukkasi useamman kerran, yhteensä 7 kertaa. Niitäkin kun on kiva laskea. Ihan sama, sillä 2014 saimme yhdessä Balin kanssa jackpotin!

Maailman Voittaja Suomessa 2014.
Olin selaillut Koiramme-lehteä ja ihaillut MV-palkintoja. Upeita lasiesineitä ja muistan miettineeni kuvia katsellessa, että "onpa ihanaa niille, jotka näitä voittavat". Olin myös mielessäni jo miettinyt valmiiksi kuka voittaa ja miten sijoitukset menevät. Koska tiesin Balin kasvattajan Ingunin tulevan Suomeen katsomaan, olin tietysti salaa toivonut jotain "ERI4-sijoitusta". Kuinka väärässä olinkaan!

© Kuvauksellista & Jovana Danilovic 

Bali se viiletti aina RYP4-sijoitukseen asti!
Ja tietenkin; koska olin ilmoittanut sen junnuluokkaan, emme päässeet keulimaan WW-tittelillä, vaan nimen eteen kirjattiin junnuvoittajatitteli. Huikea, käsittämättömän huikea, päivä. 

© Kuvauksellista

Bali oli jollain tapaa vanha sielu.
Se ei juurikaan hätkähtänyt mistään - vaikka pentuna tulikin irtokoiraa otsikkoon minkä ehti. No joo, ei se kyllä tuijotuksesta tykännyt. Saattoi jossain laivan käytävällä ohittaa sen 17 rekkua, mutta kun vastaan tuli 18:s, joka sattui tuijottamaan, niin kyllähän se kimeästi ilmoitti että en tykkää.
Jotenkin kaikki uintireissut, automatkat, näyttelyt se meni kuin vettä vaan. Meillä varmasti luotto pelasi niin hyvin, että saatoimme mennä yhdessä läpi vaikka harmaan kiven.

Maailman voittajan myötä muutama junnuhandleri kiinnostui Balista ja halusi esittää sitä. Mutta ei Bali vieraan matkaan halunnut mennä. Äiti äiti - se kysyi, "onko tämä nyt ok, menisin mieluummin sun kanssa". Toki koirakuiskaaja Emmi pääsi syväystävyysasteelle ja veikin Balia monesti voittoisasti! Vielä vetskuna napsittiin veteraanisertit, meinaan.

© Kuvauksellista

© Kirsi Aalto

Bali rakasti juoksemista ja siitä olikin tuhat ja sata kuvaa missä se menee laukatilaukkaa daisycuttingactionia, jos sitä nyt laukassa voi mennä.
Se oli kiltti ja kuuliainen ja tuli aina karkkihanan auettua heti luokse. Paitsi vanhemmiten. En tiedä oliko sen kuulo heikentynyt vai eikö se vain enää viitsinyt tehdä jotain temppuja minifrolicista. Sitä sai muutenkin kun katsoi esim. silmiin. 

© Juulia Pitkänen

Tämäkin hassunhauska reissumuisto. 
Olimme Pirjotravelin kyydissä Ruotsissa ja piipahdimme Wolftone-kennelissä. Siellä oltiin huolissaan, kun tulee uros kylään ja jollain nartulla oli juoksu. "Nyt se uros merkkaa kaikki ovenpielet". No eipä merkannut. Ei Bali ollut sellainen. Se kun oli sielunpuolikas ja fiksu. Mitä sitä merkkailemaan kun se nyt vain oli tyhmää.

Pippetravelin kyydissä Ruotsinmaalla. 
Taisi tulla varasertti tällä(kin) reissulla.
Mutta maisemat olivat huippua ja kuski oli kuohkea. Pikataivalta mentiin niin, että laivan ramppi oli juuri sulkeutua edessämme. Mutta ehdimmepäs, ähäkutti.

© Susanne Siponmaa
Pärnussa kerran. Heinäkuussa 2016. 

Ja meni kehän jälkeen ihan riehunnaksi ja ilakoinniksi. Tällaista se Balin kanssa oli, ihanaa!

© Susanne Siponmaa

Laumakoirana Bali oli helppo ja vaivaton. Tai sanotaanko mutkaton.

Toki pennut se otti vastaan kynsillä kävellen ja tarvittaessa muristen mutta ajan oloon se hyväksyi kaikki viekkukavereikseen. 

Bali ja Maui. 
kuvattu joulukuussa 2024

Balissa oli paljon kauniita whippetin nyansseja.
Se oli (ihanan) kurvikas, kompakti, hyvänkokoinen ja sinibrindleydestään - ai että, kun sitä väriäkin piti säärien lisäksi dissata, haha - huolimatta näyttävä ja tasapainoinen kokonaisuus. Whippethän on siitä ihana rotu, että siinä riittää jokaiselle aina niin ihailtavaa kuin moitittavaakin. 
Se ei ollut sellainen kaikille tuomareille tai kulloisellekin kehän laidalle menevä koira (edit. siis hajuton ja mauton) - mutta otti kuitenkin aina yleisönsä - ja serttinsä ja Cacibinsa - välillä ihanan vaivattomasti! 

Bali olikin minulle koiraurani ensimmäinen CIB!
En osannut kuitenkaan villeimmissä unelmissanikaan ajatella sen saalistavan monet tittelinsä! Olihan se ensisijaisesti kuitenkin lemmikki ja lenkkikaveri, ihanan laumani ihana jäsen. 

Bali Heinäkuu 2024.

Ikävä jäi.

Olin halunnut pitää Balista kiinni niin kauan kun se "voi hyvin". Syö, on reipas ja iloinen. Balilla oli erityinen tapa laulaa kun se innostuu. Kun tulimme lenkiltä se lauloi, että "nyt tulee kaverit ruokaa"! Kun sitten laitoin keittiössä pojille ruokaa, se ilakoi jaloissa ja toi minulle leluja välillä kompastumiseen asti, kun se oli niin innoissaan tulevasta kattauksesta! Ikään kuin vaihtareita, lelu sulle, ruoka mulle!

Se tervehti naapureita pihamaalla laulaen, se tuntui ylipäätään laulavan elämäniloa! Leluja se tappoi ja riepotti vielä päivä-pari ennen viimeistä matkaansa.

Sillä oli myös tapana tulla AIVAN liki minua illalla kun katsoin televisiota.
Viimeaikoina se oli toki ollut väsyneempi ja saattoi iltalenkin jälkeen simahtaa niille sijoilleen sänkyyni, jalkopäähän, mutta muutaman tunnin kuluttua se kiipesi viereiselle tyynylle ja nuuskutti korvaani. Lepuutti päätään olkapäälläni ja tuhisi kuuluvasti.

Bali sadatti Cacibeja niskaani!
Koiramme tykittävät iloa!
Voi rakkaus, mikä koira.
© Susanne Siponmaa

© Susanne Siponmaa
judge Noreen Harris, AUS
Bali BOB Pärnu INT 10.7.2016 

Bali oli todellakin monin tavoin ainutlaatuinen.
Ja kuvamuistot kertovat sen toivottavasti rikkaasta elämästä kanssani ja osana kulloistakin laumaani. Bali ehti asua Hakunilassa Hevoshaantiellä, Tikkurilassa Iestiellä, Hakunilassa Vaunukujalla ja vielä Klaukkalassa Kuntotiellä. Joka paikkaan se kotiutui muitta mutkitta ja oli laumani ehdoton kuningas, lauman vanhin. Ja viisain. Mutkattomin, iloisin ja valloittavin.
Kaikki lapset paijasivat aina sitä ja Bali oli aina valmiina vastaanottamaan paijaukset. Kärsivällinen, vastaanottavainen, lempeä, ymmärtäväinen, säyseä. Tätä kaikkea oli Bali. 

Jokainen koira ottaa ja antaa.
Ja Bali jos mikä suotiin minulle antamaan.

Bali winning BOB with help of Timo Aalto at Riga INT 11.06.2017 

Ei tokikaan ole koiraa, joka olisi kuin linnunmaito tai ihmisenmieli.
Mutta Balipa oli. Muutaman mutkan jälkeen ja ajan kanssa. Meistä tuli reissukaverit, ystävät ja jaoimme kaiken. Osasimme lukea toisiamme ja annoimme toisillemme tilaa ja rakkautta, ymmärrystä.

Always thankful to you Ingunn & Hanne for letting me have Bali. I almost did not deserve a dog like he was! 

His legacy will live in his children and grandchildren.
He will always be in my heart.

Kiitos Bali, että tulit elämääni ja sain pitää sinut 12 vuotta. 

Vaikka nyt itkenkin niin nämä ovat onnen kyyneleitä. 
Koiramme koskettavat. 

They come to our lives for a reason.

I was so lucky to find you.

En ymmärrä en.

Olemme saaneet lukea viimepäivinä runsaasti Ukrainaan ja Ukrainan sotaan liittyviä kommentteja sosiaalisesta mediasta, puolesta ja vastaan.
Ja on ollut hyvin hämmentävää lukea suoranaista kuraa, jota heitetään Zelenskyn suuntaan.
Milloin hänellä on Floridassa kartano ja 33 miljoonaa pankkitilillään. Milloin hän ei halua lopettaa sotaa ja milloin hän vie kaikkien amerikkalaisten työllä ja tuskalla ansaitsemat rahat. Eikä edes kiitä, matele ja pyydä anteeksi. Ja on vielä diktaattorikin. 

Miten olen muistavinani, että kolme vuotta sitten Putin aloitti "erikoisoperaation" - uskomaton nimivalinta hyökkäyssodalle IMHO, koska kosto. Oliko nyt sitten venäjää puhuvia (?) sorrettu aivan eteläisessä Ukrainassa ja lapsiakin tarkoituksellisesti lahdattu. Siispä kostamaan. Venäjähän ei suinkaan tapa lapsia. Natseja vain.

Sittemmin haluttiin deletoida kokkelia ryystävä Ukrainan presidentti ja tappaa Ukrainassa hiippailevat natsit. Taka-ajatus oli vain hyvä ja tarpeellinen ja näin se myös venäläisille syötettiin.
Nyt olemme saaneet lukea arvokkaista mineraaleista ja vehnästä ja kärjekkäimmissä kommenteissa natsien metsästys ei riitä vaan Putin haluaa koko Ukrainan. 

Euroopan maat, kuten Amerikkakin, ovat tukeneet Ukrainaa runsaasti.
Ukraina onkin puolustanut urheasti ja käsittämättömästikin jo kolme vuotta. Putin on joutunut kutsumaan korealaisetkin auttamaan ja propagandasota käy kuumana. Isojen miesten, jotka itseään johtajiksi kutsuvat, sanailu on kuin suoraan kauhuelokuvasta ja ei todellakaan tarvitse ihmetellä vuodesta toiseen paisuvaa koulukiusaamista ja somen tarjoamaa jatkuvaa toisten sättimistä mitä rumimmin sanakääntein. Valtionjohtajat antavat siihen oikein oivia esimerkkejä. Natseja hiippailee Ukrainassa ilmeisesti edelleen liialti, koska Venäjä painaa päälle ja suuntaa ohjusiskuja siviilikohteisiin minkä ehtii. 

On uskomatonta mitä ylpeys, narsismi ja kusi päässä saavat ihmisessä aikaan. 

Olen ollut siinä uskossa koko aikuisikäni, että ahdasmielisiä ja mahdin sokaisemia ihmisiä ei enää pääsisi/päästettäisi valtaan. Jotenkin näin vain käy. Eikä edes kerran, vaan kaksi ja kolme. Jotenkin hekin käytöksensä oikeuttavat. Ja kuinka mestarillisesti itänaapurissamme "selitetään" siviilien kuolemia. Mm. Buchan videoissa ruumiit olivatkin eläviä näyttelijöitä, siellä lepatti ja liikkui jokin raaja selvästi kun tarkkaan katsoi. Taisi se raskaana ollut synnytyssairaalasta paareilla kannettu nainenkin olla näyttelijä. Ja joku oikeasti nielee nämä(kin) tarinat?

Sitten kun pitää istua neuvottelupöytään ja yrittää ratkoa ISOJA ongelmia, kuten sotaa, on hyvä puuttua altavastaajan pukeutumiseen. Aina voi myös huutaa, sohia syyttävällä sormella ja syyllistää. Koska oikeaa kykyä kohdata, olla vuorovaikutuksessa ja olla läsnä - ei ole. Puheet ovat tässäkin tapauksessa suurempia kuin teot. 

Minusta on hyvin kummallista, että käydään ensin hymistelemässä Venäjän johtajan kanssa ja ymmärtämässä hänen katsantokantojaan. Tosin MAGA-puhetyyli uponnee kuin veitsi voihin Venäjän toisiaan ikkunasta nakkeleviin johtajiin. Ja sitten ollaan syvästi ihmeissään, kun hyökkäyksen kohteena olevan maan johtaja ei halua antaa rauhan vastineeksi hyökkääjälleen maata, jota se on puolustanut verisesti kolme vuotta? Kun Zelensky yrittää selittää katsantokantojaan, hänen puheensa keskeytetään ja MAGAlaiset tulkitsevat kaiken itsekkyydeksi? Rahanhimoksi? Sodanlietsonnaksi?

Mitä Trump on sanonut Putinille? 

Varmaan samansuuntaista kuin Gazasta. Teillä on hieno maa, jossa on hienoja kultakupolisia kirkkoja? Ja kauniita naisia. On se ihme, että Zelensky jaksaa puolustaa meidän rahoilla, luopuisi virastaan ja maastaan kuten kuuluu suurvallan edessä? Vehnät ja maat sulle, mulle mineraalit.

Sanoiko se Vancekin, että "meillä on maailman paras neuvottelija"? Miten minä en ole nähnyt moisesta taidosta edes pientä vilausta? 

Elämä on pieniä ilon hippusia.

En tiedä olenko hyvä vai huono kirjoittaja, varmaan ajoittain kumpaakin, kun joskus tuntuu, että ihmiset lukevat tekstiäni vallan päinvastoin kuin se on niin sanotusti tarkoitettu tai ajateltu.
Huomaan, ettei mun huumori/sarkasmi uppoa ollenkaan kaikkiin. Ei se uppoa aina minuunkaan. Haha.
Huumoritekstiksi tarkoittamani luetaan totisena totena ja vakavahkoksi tarkoitettu teksti vitsillä.
Ongelma on myös se, että imen tarinoita ja vaikutteita ihan kaikkialta ja tavara mössöytyy päässäni sekamelskaksi, jota joskus tulen tänne blogiini "vain jäsentämään". Sen kummemmin ajattelematta, että joku saattaa lukea tekstiäni esim. itseensä ottaen. 

On totta, että joskus turhaudun ja manailen itsekseni puskien takana mutta se ei tarkoita sitä, että "inhoaisin ihmiskuntaa". 

Elämä on onneksi kakkendeelin ja hattaran tasapainoa, joten yhtä ohitettavaa mänttiä kohden on aina kuusi lupsakkaa kommentoijaa. Kuten nyt vaikka "ihana lauma, katson aina, mitä niillä on tänään päällä" ja "sun lauman näkemisestä tulee aina niin hyvälle tuulelle".

Vaikka välillä vastustaakin, ja joka kadun kulmassa on vastatuuli (!) sekä väistettäviä riittää, niin näillä mennään.
Olen kuitenkin pelkästään iloinen, että koirani yhä vievät minut "väkisin" lenkille, koska ilman niitä tuskin lähtisin kolmesti päivässä ulkoilemaan. 

Minulla on ollut/on hyvin erityyppisiä koiria.
Niiden luonteenpiirteet ovat varioineet joskus paljonkin ja tehneet kustakin koirastani Äärimmäisen Persoonallisen.
Muistelen useinkin haikeudella edesmenneitä timanttejani, kuinka se teki aina sitä ja sillä oli sellainen taipumus. Kuinka jokaisesta koirastani kasvoi yhteiskuntakelpoinen ja niiden joskus terävät särmät hioutuivat vuosien saatossa pehmeiksi pumpulikulmiksi. 

Tämän ankan Tokmannin markkinointitiimi lähetti pojilleni (lue = Ibizalle) kiitokseksi alennuspetien mainonnasta FB profiilissani!

Olen aina sanonut - ja sanon vastakin; meille annetaan koiria.
Me olevinaan ostamme uuden pennun kun sopiva tilaisuus ja pentu osuu kohdalle, mutta lopulta kohtalo on osoittanut meille Juuri Kyseisen Yksilön.

Ja jokainen uusi koira on aina uusi matka rotuun. 
Whippetillä on helppo ja leppoisa maine mutta koiramme tekevät meidät ja me teemme koiramme. Joku voi joskus todeta, että sellainen koira kuin emäntä - mutta ei se nyt ihan niinkään aina mene. Minulla on ollut sähäköitä koiria mutta myös verkkaisia lapasia. Tarkoittamatta nyt tälläkään yhtään mitään negatiivista. Ja joka ikisen koirani suomasta ja luomasta matkasta rotuun olen vain nauttinut! On todellakin kuin olisi kokoajan tienpäällä, on se sitten 10 vuotta kestävä reissu tai 14 vuotta!

Mutta tiedättekö.

Elämä antaa usein niitä ihan odottamattomiakin ilon hippusia.
Kontaktoin joku aika sitten Bisquitin Minnaa "ihan muina naisina ja muissa asioissa". Olen käynyt koirieni kanssa useita kertoja treenailemassa hänen mätsäreissään, Caprin ja Ibizankin kanssa. Ovat todellakin "Hyvän mielen mätsäreitä" kuten hän tapahtumiaan mainostaa. 
Meillä lähti siitä sitten juttu soljumaan koskien Ibizaa, joka on hieman herättänyt tällaisessa "vanhassa koiraihmisessä" kysymysmerkkejä sekä tuen tarvetta.

Ibiza on ihana koira.
Siinä on todella paljon hellyttävää, mukautuvaisuutta, itsenäisyyttä, nokkeluutta ja vaikka mitä. Ibiza on kuitenkin "hieman reaktiivinen". Asiaa on työstetty, kaikilla osaamillani tavoilla ja liityin jopa Facebookin reaktiivisten koirien ryhmään havaitakseni, että minullahan on kotona ihan "pala kakkua".

Minna otti kuitenkin kopin ja lähti "naapuria jeesaamaan". Samalla kylällä kun asutaan.
Ensimmäisen tunnin keskustelun jälkeen oli ihanaa ja helpottavaakin kuulla, että "en näe tässä varsinaista ongelmaa".
Seuraava harjoite oli tehdä Ibizalle temppurata ja katsoa miten se siitä suoriutuu. Ihana tehtävä. Koira lähti suorittamaan niksnaks, ei se kysellyt mitään opasteita tai neuvoja vaan nokkelana poikana teki työtä käskettyä - tai eihän sitä edes tarvinnut käskeä!
Tässä oli ideana nimenomaan katsoa, kysyykö koira "neuvoa" omistajaltaan, hämmentyykö se vai toimiiko se oma-aloitteisesti ja itsenäisesti. 

Temppuratavälineistöä.
 

Olkaa avoimia ja auki, kysykää neuvoja ja apuja - sitä voi olla saatavilla ihan kulman takana.
Vanhakin koiraharrastaja voi tarvita hieman tukea ja vierellä kulkijaa. Sellainen voi löytyä, onneksi, ihan kysymällä, läheltä.

Laitetaan hyvä kiertämään ja ollaan apuna toisillemme kykyjemme ja aikataulujemme mukaan. Joskus ihan pienikin avun hippunen on Iso Asia saajalleen. 

(Mä en ymmärrä) miten sä jaksat?

Tätä kysymystä on nyt viimeaikoina tullut useammalta suunnalta niin lähdetäänpäs aihetta oikein pohtimaan ja avaamaan.

Ihan ensimmäiseksi kehottaisin kaikkia kuuttakymppiä lähestyviä pohtimaan, onko viiden koiran pidossa mitään järkeä. No, yksi lempilauseistani on kylläkin, että onko elämässä ylipäätään järkeä?
Elämähän heittelee milloin mitenkin, laidasta laitaan, kyykyttää ja kustantaa. Yhdessä hetkessä olet elämäsi vedossa ja seuraavassa polvi paukkuu ja selkä vetää notkolle. Koirat sairastavat ja kuivaruoka tuntuu olevan vähän väliä loppu. Viimeviikolla säkki maksoi 58 euroa ja kahden viikon kuluttua 85 euroa??? 

Huomaan myös selittäväni lenkillä vuolaasti kaikille meitä pysäyttäville, että "tässä on osa jo eläkkeellä ja pitää olla aina uutta kasvamassa".
Miten niin pitää? Eikö pysty sanomaan jollekin valloittavalle pentukuvalle ja ostoidealle ei? Pitääkö niitä haalia kokoajan uusia edellisten siirtyessä sateenkaaren taa? Mikä ihme saa haluamaan jatkuvasti viisipäistä laumaa? Epärealistinen (?) usko grippihihnoihin ja omiin allien alla värjötteleviin hauiksiin?

Juontaako tämä siitä lapsellisesta Lemmikki-lehden testistä joskus yli 30 vuotta sitten, missä testitulos kertoi minun olevan oikein sopiva kandidaatti pitämään useampia koiria kerralla.
Vai juontaako tämä osin lapsuudesta, kun minua hoputettiin eri aktiiviteetteihin ja olinkin niihin aina valmis solahtamaan. Ratsastusta, taitoluistelua, uintia, balettia, kädenvääntöä, punttisalia. Aina mentiin ja taas mentiin. Levoton sielu, joka koirien kautta "löysi kotiin".

Vuodet tunnetusti vierivät.
Vanhemmiten varsinkin huomaa, että juuri oli kesä ja nyt on sydäntalvi. Mutta miten lie ihminen rakennettu niin, että vaikka kroppa vanhenee, mieli jää jonnekin hemmetin Ibizalle tai teknoristeilylle. Muistojen määrä saattaa jopa ahdistaa mutta myös voimaannuttaa. Ihmiset näkevät sinut yhä valovoimaisena (?) ja (ärsyttävän) aktiivisena ja luulet siinä sitten itsekin olevasi iätön.

"Onko ollut jo ikävä rivitaloon".
Sitäkin on kysytty. Ja on. Mutta niin kuin me haluaisimme olla iättömiä, ajan pysähtyvän ja pysyvän tutussa ja turvallisessa - elämä on myös muutoksia. Tämä muutto Klaukkalaan oli pitkän harkinnan tulos ja vaikka tässä on ollut omat haasteensa, niin en katumaan rupea. Piha oli "kätevä" yöripulin sattuessa mutta oli siinäkin, pienessä pläntissä, kyllä hoitamista. Multaa, ruohon siemeniä, haravoimista, kitkemistä, tupsuttamista, leikkuuta, riipimistä, istuttamista, kaivuuta. Ja jollei ollut siinä sentin päässä vahtimassa, niin äkkiäkös koira astui omaan kakkendeeliinsa ja sitä itseään oli sitten pitkin olohuoneen mattoja ja huopapäällysteisiä portaita. Kaikessa on puolensa.

Mutta joo.
Välillä ihmettelen itsekin omaa jaksamista, mutta pakkohan se on. Täällä uudessa elämässä koirat pääsevät ulos kolme kertaa päivässä. Aamulenkkeilymme on näin talvisaikaan hieman venynyt, kesällä saatoimme olla liikenteessä jo 05.30 mutta nyt on välillä lähdetty lenkille vasta 08.00. Ympäröivän koirapopulaation "läpäisy" on toki välillä työlästä. Koiraa voi tulla oikealta, vasemmalta, suoraan edestä ja myös takaa. Reaktiivinen Pipitsa hälyttää ja koko lauma saattaa innostua häröilemään. Namitan kohdalle osuvan puskan tai auton takana joskus minuuttitolkulla. Tiedättehän ne koiralliset, jotka pysähtyvät koiransa kera JUURI siihen kohtaan tuijottelemaan missä te olette piilosilla. 
Mutta aina on kuitenkin lopulta lenkille päästy ja viiletetty menemään siellä ja täällä pitkin Klaukkalaa. Hieman on ollut lenkeissä hakemista, kun läheiset metsät ovat olleet joko liian haastavia kävellä tai ylipäätään dipata sisään. Kokeilkaa ihmeessä viiden väkivahvan uroksen kanssa. Mennä metsäpolulle tai pitkospuille.

Yksi herkullinen hiekkatie löytyi hiljattain, joka tosin on betonialueiden välissä ja sielläkin kohtasimme heti Herra Hyväntuulisen joka kotvan minua ämmiteltyään huuteli mm. "täällä saa muutkin kävellä kuin sinä" - johon minä tietysti vastasin, että "ethän sä kävele vaan seisot paikallasi". Hän antoi minulle kuitenkin myös arvokkaan elämänohjeen: "maailma ei ole sua varten".

No ei totisesti. Eikä mun koiriakaan varten. Terveisin nimimerkki 10.478.987.003 väistämistä elämänsä varrella tehnyt. Sori, jos turhauttaa.

Että kyllähän tämä voimia ja kaikenlaista pakkaskestävyyttä ja mielentilaa vaatii.
Ja äkkiäkös tuo mielentila tuolla tienpäällä heittelee. Yhdessä hetkessä tuijotat sateenkaarta ja seuraavassa kiroilet kuuluvasti ja äänekkäästi toistensa päälle pissiviä koiriasi, hihnojen solmuuntumista, jupiset siellä puskan takana viiden minuutin seisoskelun jälkeen, ähistät kakkapusseja kohmeisin sormin auki, kannat kolmea yhteen läiskivää pussia kilometrin roska-astiaa etsiskellessä, yrität ulkoilla mahdollisimman koiravapaaseen aikaan, mutta törmäätkin sen sijaan irtokissaan, lehmiin, lampaisiin, peuroihin ja fasaanilaumaan.

Kiroileminen on ehdottomasti minulla lisääntynyt. Olen toki aina puhunut itsekseni mutta nyt voi helvetinhelvetti ja perrrrkele mitä touhua taas - kaikaa iloisesti - ja jollain tapaa voimaannuttaakin. Senhetkinen tuska on kyllä hyvä päästää heti ulos. Vaikka sitten minuutin välein.

Nyt talvisaikaan kun puen ja riisun koiriani 3 kertaa päivässä, ensin metsästettyäni niitä pitkin asuntoa em. toimenpidettä varten, on voimia vievä osuus lisääntynyt. Olen kuitenkin päässyt eroon selkätuesta, jota pidin lenkeillä monta kuukautta. Pari-kolme kertaa viikossa makaan piikkimatolla parituntisen ja jotain oloa kohentavaa ja kiroilua lieventävää akupainantaa tuostakin 12 euron matosta kuulkaa saa!! 

Tuskin tämä avautuminen vastasi lopulta otsikon kysymykseen. En minäkään aina ihan ymmärrä miten jaksan. Varmaan vaan joku geenivirhe.
Mutta jaksettava on. Kauniin stäkkikuvan ja serttivoiton takana on tuskaa. Paljon sellaista arjen paskaa (sananmukaisesti). Joskus tuntuukin, että jotain masokistista tässä touhussa on. Mutta elämä nyt rankaisee muutenkin, oli koiria tahi ei. 

Voimia ja jaksamista kaikille laumallisille - perustetaan vaikka vertaistukiryhmä jossa voidaan sitten puida hyviä jaksamisvinkkejä. Tosin ei mulla oikein ole kuin piikkimattovinkki ja Lidlin uusi Mangoenergiajuoma mikä on esimerkiksi aika hyvää - jos on oikein vetämätön päivä!

Ja hei - kaikki nämä ihanat maisemat ja tunnelmat jäisivät ilman koiria paljolti kokematta! Kaikki kuvat ovat meidän lenkeiltä!

Kystiinikivien kertomaa.

Aina sattuu ja tapahtuu kun on koirista kyse.
Sellaista koiraa, laumaa, ei olekaan missä ei säännöllisin väliajoin törmäisi tilanteisiin joissa joutuu a) käymään eläinlääkärissä b) googlettelemaan.
Somea en kovastipaljon suosittele uuden ja oudon edessä, koska jos vaiva on vaikkapa pernassa se saadaan kyllä sosiaalisen median kommenttikentässä linkittymään väärään ruokintaan, vähäiseen lenkkeilyyn ja muuhun syyllistävään. Vähemmällä syyllistämisellä pääsee, kun menee suoraan eläinlääkärin pakeille. 

Viime syksyn lopulla, talven kynnyksellä Samui alkoi tiristää pissaa.
Uroksethan ilmapissaavat tuon tuosta, mutta Samui jäi jalannostoasentoon kuin patsas. Minä hoputan ja ihmettelen, että miten se nyt noin. Asia laantuikin hetkeksi. Mutta sitten taas jumitimme ja minä varaamaan eläinlääkäriaikaa. On hyvä olla yhteydessä omaan klinikkaan, jos ja kun sellainen on, ennen käyntiä. Olemme käyneet omalla klinikallamme Hakunilassa jo varmasti ~ viitisentoista vuotta. 

Nimittäin yhteydenotossa kävi heti tarvittavat ilmi, eli pissanäyte mukaan.
Keruu oli kotipihassa helppoa ja eikun menoksi.
29.10. diagnoosi: kystiinikiviä.
Harvinaisia.
Kyseessä on aineenvaihdunnallinen sairaus, jonka syntymiseen ei eläinlääkärin mukaan voi vaikuttaa. Se puhkeaa, jos on puhjetakseen. Toki siihen pitää olla geneettinen alttius. Mutta yritäpä googlata aiheesta, aika vähän löytyy sellaista spesifiä tietoa. Latinaa kyllä ja vertausta muihin kivilaatuihin. 

© Petotestit

Samuin virtsa tutkittiin sekä virtsarakko ultrattiin ja siellä niitä tuikki, pienenpieniä kuin tähtiä.
Pari isompaa kiveä myös. Hoitona käytetään lähinnä erikoisruokaa, jonka tulisi pienentää (liuottaa) jo olemassa olevia kiviä ja ehkäistä uusien syntymistä. Rankimmillaan ja pahimmillaan kiviä voi joutua leikkaamaan virtsarakosta. 
Ell suositteli melko kättelyssä kastraatiota, joissain tapauksissa se toimii ennaltaehkäisevästi. Kyllä on uroksen testosteronista moneen!

Olin yhteydessä myös Movettiin, kun ehdotettiin.
Vaikken ihan saanutkaan kiinni siitä, että miksi. :D
Whippeteiltä voitaisi selvittää perinnöllistä kystinuriaa ns. virtsan COLA-testillä. Valitettavasti valikoimassa ei kuitenkaan ollut juuri whippeteille sopivaa varsinaista geenitestiä perinnöllisen kystinurian tutkimiseksi. Movetissa ehdotettiin kääntymistä uudelleen eläinlääkärin puoleen tiedustelemaan mahdollisia lisätutkimuksia tai keskustelemaan kastraation tarpeellisuudesta. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Klinikalta lähti mukaan säkillinen U/C-ruokaa, kystiinikivien sulatteluun.
Samui söikin ruokaa hyvällä ruokahalulla noin 7 kiloa. Kuitenkin ruokinnan aikana se sai myös kaksi (yöllistä) suihkuripulia! Toisen suihkuripulin jälkeen se KIELTÄYTYI syömästä enää yhtäkään RC U/C nappulaa! Meillä oli kokeilussa myös Hillsin kystiiniruoka, ei puhettakaan, että seKÄÄN olisi maistunut!

Olin ehtinyt ostaa Zooplussasta 28 kiloa (!!) U/C ruokaa ja sain aina Royalilta asti harmitteluja siitä, että Zooplussassa ei ole ns. makutakuuta.
Onneksi sain eriävänkin mielipiteen ja Zooplus hyvitti ruoat sentilleen! Toivoen, että lahjoitan ne hyväntekeväisyyteen. Näin teinkin ja ruoat pääsivät vähävaraiseen koiraperheeseen ja romanialaisten koirien hyväksi.

Mutta sitten. Olipa pulma.
Konsultoin pitkin ja poikin toimittajahenkiseen tapaani niin Royalia kuin Messukeskuksen työkeikkani aikana eri koiranruokaständejä. MITÄ voisin syöttää koiralle, jolle varsinainen kystiiniruoka ei maistu! Royal pahoitteli ja ehdotteli eläinlääkäriäni kontaktoimaan heidän eläinlääkäriään.
Ja hei; suihkuripulien tiimoilta Samui kehitti kokonaisen syömättömyyden ja masentuneisuuden. Närppi muiden nappuloita ja tuijotti lehmänsilmillään, että "keksi nyt jotain kunnollista". Ehti laihtuakin kilon.

Eläinlääkäriin sitten taas 5.12.
Uutta ultraa ja tutkimusta. Pelkästään verta tutkittiin 130 euron edestä. Addisoniakin epäiltiin. Mutta verikokeet kaikki priimaa ja uutta ruokakokeilua sitten vain.
Minulla oli eläinlääkärissä mukana eri nappuloita. Ell kirjasi kotiutusohjeeseen mm. "Samui selvästi valikoi nappulat eikä suostu koskemaan virtsakivinappuloihin". Ja "Vaikuttaisi siltä, että Samuille on tullut antipatia/paha olo virtsakiviruoasta".

Onneksi VÄHÄproteiininen ruoka - jollaista minulle ehdotettiin - löytyi ja nyt on jo 10 kiloa syöty Vet Concept LOW Proteinia.
Ruossa on sulavaa raakaproteiinia vain 12,8%!
Lisäksi lähiklinikalta on haettu Spesificin heart&kidney support -märkäruokaa, ja nämä nyt onneksi kelpaavat, sopivuuden lisäksi! Kuivamuonaanhan on lisäksi lorautettava vettä reilulla kädellä - ja toistaiseksi virtsaaminen toimii (onneksi) rennosti. Sitä alkutalven jumittelua ei ole sen koommin esiintynyt.

Olemme jääneet miettimään kastraatiota.
Harvinaista sairautta ei ole helppoa sairastaa ja käydä läpi kun tietoa on vähän saatavilla. Tai se on pirstaleista ja sitä saa koota kystiinikivi kerrallaan, niin sanoakseni. 

Onneksi kohtasin Kivuttoman eläinlääkärin messuilla.
Häntä tuntui aidosti kiinnostavan "muun ruokavaihtoehdon löytäminen" ja oli ollutkin yhteydessä Vet Conceptin maahantuojaan, joka sitten taas oli ollut yhteydessä aina ruoan kotimaahan, Saksaan, asti josta vihreää valoa näytettiin. Sopii, jos koira vaan sitä syö!

Samui voi onneksi nyt hyvin ja uskallan olla varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Kastraatio saa toistaiseksi odottaa.