Yritäpä Googlata "koirasilmätesti". Google antaa kaikki 2 (kaksi) osumaa. Itsekin olen antanut
30.3.
Lahdessa pidetyn koirasilmätestiin annetun valmentavan koulutuksen
"valua" kaikki nämä viikot kunnes nyt avaan itselleni ja lukijoilleni aiheesta alla.
Tähän mennessä on siis pitänyt kurssittautua kasvattajan peruskurssin ja -jatkokurssin verran, käydä kehäsihteerikurssi + harjoitella 7 kertaa + pätevöityä 5 kertaa, lukea anatomian peruskurssi ja läpäistä se + perehtyä anatomian yhteydessä tuomarietiikkaan.
Kennelliitto on järjestänyt nyt parilla viimeisimmällä tuomarikurssilla silmätestiin valmentavan koulutuksen, joka on eittämättä hyvä asia. Sen verran paljon tuolla silmätestillä "pelotellaan".
Juttelin taannoin erään ulkomuototuomarin kanssa, joka totesi erään rodun tiimoilta; "vasta nyt osaan kysyä oikeat kysymykset".
Istuin itse noin vuosi sitten toisen ulkomuototuomarin pakeilla puhumassa koiran anatomiasta. Mahdoin löpistä huolella läpiä päähäni. Vuodessa on ymmärrystä tullut nimittäin kosolti lisää; ehkä minäkin osaisin nyt kysyä jollei oikeita niin ainakin parempia kysymyksiä.
Tätä tämä on. Ihan kokoajan syntyy uusia oivalluksia, uusia kysymyksiä ja taas niihin uusia oivalluksia.
Koiraharrastus on siitä mielenkiintoinen laji ja harrastusmuoto, ettei siinä koskaan tule valmiiksi. Koirien tiimoilta juuri harrastamisen syvyys - jos sitä haluaa - on todella, todella mielenkiintoista. Ja kerran syvyyksiin sukeltaneena, sieltä ei ole poispääsyä.
Olen ollut kurssilaisten kanssa melko paljon tekemisissä ja hyvä niin, sillä vain ajatuksia jakamalla voi oppia lisää. Osa on äärimmäisen kunnianhimoisia ja minuakin syvemmällä uivia.
Miksi koira heittää tassua liikkeessä oikeaan, miksi ylälinja pettää ja miksi lantio ei työnnä riittävästi. Osa on minunlaillani täynnä kysymysmerkkejä ja kokoajan tuntuu vähän ahdistavan; "en tuotakaan tiennyt tai osannut". Ihan joka päivä kuitenkin oppii uutta ja muhimaan jääneet asiat kirkastuvat matkalla. Hyvä niin.
Anatomiakurssi antoi valmiudet ymmärtää koiran luurankoa, luiden mittasuhteita ja vaikkapa liikkeen "tarkoitusta".
Ja juuri kun olet oivaltavinasi jonkin aiemmin mieltäsi askarruttaneen asian, astuu tilalle uusi, entistä vaikeampi dilemma.
Koira voi olla anatomisesti oikein rakentunut seistessä, sillä voi olla juuri oikeanlainen draivi ja maatapeittävyys liikkeessä, mutta voivoi, selässä ilmeneekin voimakas taivutusrasitus. Täydellistä koiraa ei tietenkään ole ja jokainen tietää (?) että kauniisti seisova koira voi olla liikkeessä pettymys ja päinvastoin. Kuitenkin vain anatomiaa tuntemalla ja ymmärtämällä koiran olemuksen - sen sisimmän - ymmärrys syvenee. Koira, sen olemus seistessä ja sen liike "aukenevat".
Koirasilmätestiin valmentavaan koulutukseen oli ilmoittautunut 62 kokelasta. 80 kokelasta laittoi hakemuksen Kennelliittoon.
Kouluttavia tuomareita oli neljä, ja ns. koekoiria 12 kappaletta. Jossain määrin kurssin alussa aikaa tuhriintui peruskysymyksien äärellä ennen kuin päästiin tositoimiin. Ensimmäisen ns. harjoituskoiran kanssa oli nähtävä mm. sillä esiintynyt
perhoskirsu sekä
eriväriset silmät. Saimme esimakua siitä, mitä kaikkea koirasta on kyettävä näkemään ja kuvaamaan.
Varsinaiset harjoituskoirat edustivat monia eri rotuja ja koiratyyppejä. Meidät jaettiin neljään eri ryhmään ja saimme tietyn ajan puitteissa kuvata koirat omiin muistiinpanoihimme. Lopuksi ulkomuototuomarit kuvasivat koirat "niin kuin ne kuuluu kuvata".
Otan kuvailuista yhden esimerkin.
Tosin se on varsinaisen kurssin jälkeisestä sähköpostitehtävästä, mutta antaa osviittaa siitä, mitä MINÄ olen nähnyt ja kuvannut ja miten koira OLISI
parhaimmillaan tullut kuvata:
oma kuvaus:
Neliömäinen, korkearaajainen, kevyehköluustoinen. Pitkä pää, loivahko otsapenger. Pitkä, ja voimakkaasti kulmautunut lapa, lyhyt ja pysty olkavarsi.
Pitkä kaula, kaareutuva selkälinja. Pitkä lanneosa, putoava lantio. Leveähkö reisi, pitkä sääri. Korkea kinner. Voimakkaasti kuroutuva alalinja. Suorat ranteet. Lyhyt, tiivis karvapeite. Punavalkoinen.
kouluttajan kuvaus:
Solakka, lihaksikas, kaarevalinjainen. Neliömäinen ja raajakas. Keskikokoa pienempi kevytrakenteinen koira, jolla lyhyt, kiiltävä ruskeavalkoinen karva. Kuonoa kohti kapeneva pitkänomainen pää, jossa kalloa lyhyempi kuono-osa. Ruusukorvat, tummat silmät. Pitkä, kaartuva ja kapea kaula. Niukat etukulmaukset, selvästi voimakkaat takakulmaukset. Pyöristyvä ylälinja, kuroutuva alalinja. Kaareva, kintereisiin ulottuva häntä.
Se, mitä kuvauksissa ei saa sanoa, on ollut melkoisen yksiselitteistä; ei kaunis sitä ja hieno tätä tai toivoisin paremman sitä tai tätä.
Muu kaikki kuvailu onkin sitten haasteellista. Liian yksityiskohtainen kuvaus - tai epäolennaisuuksiin menevä - ei sekään ole hyvästä. Vrt. omassa kuvauksessani mm. suorat ranteet tai korkea kinner. Mieluummin "niukat etukulmaukset" kuin "pitkä, voimakkaasti kulmautunut lapa ja lyhyt ja pysty olkavarsi". Tosin oma kuvaukseni ei ehkä ole ihan väärinkään, mutta verrattuna kouluttajan kuvaukseen se ei välttämättä ole "riittävä".
Koulutuspäivän jälkeen kerroin ystävilleni, että minusta tuntui siltä kuin olisin ollut viikon Ibizalla ja sen jälkeen vielä 80 kertaa vuoristoradassa.
Olo oli kahdentoista (12) koiran jälkeen todella kaikkensa antanut. Mitä se olisi 80:n koiran jälkeen - kuulin itseni mukaan lukien monen pohtivan tupakkapaikalla.
Koirasta voi olla "helppo" nähdä tiettyjä asioita; mittasuhteita ja kokoa (mitä itse en esim. ollut yllä olevasta koirasta älynnyt edes kuvata), mutta koirasilmätestissä tulee olla valmius nähdä ihan kaikki;
eriväriset silmät, perhoskirsu, kaksoiskannukset, periksi antava selkä, karvan laatu, tukilinja, säkä, selkä, lanne ja niin edelleen. Kuvata (ja nähdä) kokonaisuus.
Huomasin kurssilla joidenkin koirien olevan selvästi helpompia kuvattavia ja samalla esimerkisi
tiibetinterrierin kohdalla, että
"siitä on todella haasteellista nähdä yhtään mitään". Toki niin lyhyt- kuin pitkäkarvaisetkin koirat on kopeloitava käsin läpi, mutta toiset koirat olivat kuitenkin helpommin kuvattavia kuin toiset. Joutui oikein pinnistelemään, että kaikista "näki" ja "tunsi" asioita.
Koirasilmätesti on siis yksinkertaisuudessaan näkemänsä kuvaamista.
Mutta aina ei vain kaikki näy ja aukene. Kokelaalle tietenkin pitäisi. Jotta testistä pääsisi läpi. Muistan koulutuksessa eräänkin koiran, josta kuvasin sillä olevan
tiiviin selän kuullakseni myöhemmin tuomarin kuvaavan: "selkä on pehmeä ja antaa periksi". Lohdutuksekseni sain kuulla, että selkä antoi nimenomaan
liikkeessä periksi, olin kuvannut sen
seistessä tiiviiksi ja vahvaksi. No, miksen ollut nähnyt sen liikkeessä pettävän? Hyvä kysymys. Voiko kaikkea ylipäätään nähdä? Puolustuksen vastakysymys.
Istuessani Oslon lentokentällä taannoin liki 10 tuntia ehdin tehdä 12:sta koiran kuvailut omatoimisesti (koirakirjasta).
Kuvailua on harjoiteltava, harjoiteltava ja harjoiteltava. Ihanteellista olisi, jos se tulisi selkänahasta mutta kyllä siinä joutuu itsensä laittamaan peliin ja makusteltava kuvaa, koiraa ja omia sanavalintojaan. Ennen kuin se kenties jonain päivänä lähtee "kuin itsestään"?
Kuvauksen tulisi olla mahdollisimman monipuolista ja kuvaavaa.
Omalla kohdallani ongelmakohdat ovat nimenomaan tuossa
monipuolisuudessa; tähän asti värit ja karvanlaadut ovat tupanneet unohtumaan ja harjoitustehtävissä
Ladaa kuvatessani "kantikas" olisi ollut oikeampi sana kuin "neliömäinen".
Porschen kohdalla taas sanaparini muotopuhdas-linjakas kohdalla "kaarevalinjainen" olisi ollut parempi sanavalinta.
Oikea kuvailusanasto on siis vielä hakusessa. Lisäksi olen saanut palautetta siitä, että kuvailen mieluusti koirien
reisiä; vahva ja leveä. Oman rotuni vaikutus näkyy selvästi ja ehkä jopa liiaksi kuvailuissani. Tämä on muuten kurssilaistenkin kanssa keskusteluissa esiin noussut seikka; jos omassa rodussa suoraselkäisyys on ilmeistä, esimerkiksi whippetin ylälinja näyttää "jyrkästi putoavalta" vaikka se olisi vain "hieman laskeva". Jos omassa rodussa ryhti on tärkeä rotuun kuuluva seikka, siihen kiinnittää muissakin roduissa huomiota. Lisäksi jos
omien koirien kanssa on sanomista alaleuassa, pään muodoissa tai hännän kiinnityksessä, em. asioihin kiinnittää huomiota
kaikissa koirissa.
Lahden KV-näyttelyn ulkoilupaikalla viime sunnuntaina huomasin tutkailevani ympäristön koiria jatkuvasti: "joku terrieri, mikähän se on", "joku vesikoira, voi ei, mikä niistä" (kauhukseni koirasilmätestissä on myös rodut osattava) ja erään kehän laidalla istuessani pohdin kovasti "läpsyttäviä etuliikkeitä" ja "onko nuo nyt sirppikintereet vai ei" sekä huomasin selittäväni vierustoverille "mistä rintalastan kärjen esiin työntyminen johtuu".
Aiemmin sitä vain katseli koiria. No eipä enää. Aiemmin sitä vain tykkäsi jostain koirasta ja ei pitänyt toisesta, nyt hakee syitä ja selittelyjä MIKSI ja jää näyttelyn jälkeen vielä pitkään pohtimaan kintereitä, alalinjoja ja mittasuhteita.
Kuva Googlen kuvahaku © Steven Robinson
