Minne menet ihminen, jolla on koira.

Niin se vain on, että rapsakkuus vähenee ja ligamenteissa kollageenit samoin.
Kaikenlainen elastisuus, jouhevuus, myönteisyys, joustavuus ja pitkämielisyys on koetuksella. 

Aamulenkeilläni tulee vastaan jo tuttuja lenkkeilijöitä.
Erään heistä kanssa turisimme pitkään siitä kuinka kaikki on mennyt kovin monimutkaiseksi vanhemmiten. Otetaan vaikkapa laskunmaksu. Firma Oy lähettää tekstiviestin, että Sinulle on lasku. Menet katsomaan laskun ja et löydä laskukopiota, peedeeäffää, josta saisit esim. tuikitärkeän maksuVIITTEEN. Klikkaat ja sinkoilet sivuilla mutta ei. On vain painike "maksa nyt"  mutta viite on piilotettu. Mukava juttutuokio lenkkivinkkeineen. Juttutuokiothan piristävät aina!

Minulla on ymmärtääkseni suomalaiseen mielenmaisemaan huonosti istuva persoona.
Ilmankos aikoinaan uin Italiassa kuin kala vedessä. Niin kauan kuin muistan on luonteessani aina "jokin ollut vialla". Ja siitä on ystävällisesti myös kerrottu minulle. Milloin avaudun liikaa, milloin vääristä asioista ja milloin se (avautuminen) on vain tehty väärään sävyyn. 

Ilmankos ajauduin koirien pariin.
Koirat ovat kaiken muun lisäksi tarjonneet minulle ymmärrystä, olkapäätä, terapiaa, vastakaikua. Läsnäoloa! Kaikkea sitä mitä en onnistunut nuoruudessani saamaan muilta ihmisiltä. Rikkonaisuuden päälle oli haastavaa rakentaa ja minä en siinä onnistunut. Onneksi löysin koirien pariin - ja tunsin vihdoinkin sellaista vastakaikua mitä olin etsinyt.

Muistan erään lapsuuden kokemuksen ollessani noin ~ 13-14-vuotias.
Äitini suuttui minulle jostain ja meni omaan huoneeseensa oven perässään kiinni paiskaten. Menin perässä kysyen hätääntyneenä "mistä suutuit"? Ja äitini vastasi "kyllä sinä sen tiedät". 

No en tiennyt.
Enkä tiedä tänäkään päivänä.
Muistan sen tunteen kuinka olin hämmentynyt ja surullinen, kun en tiennyt enkä ymmärtänyt yhtään mistä äitini suuttui. Tunsin itseni tyhmäksi ja voimattomaksi kun en silloin enkä koskaan saanut mitään selitystä. 

Me emme aina tiedä kuinka mikäkin muisto meihin vaikuttaa ja myöhemmin triggeröi, mutta vastauksia etsin yhä, milloin mihinkin, joskus ehkä maanisestikin. 

Noin kolme kuukautta lähikatuni viisi valotolppaa oli pimeänä.
Tein neljä ilmoitusta Vantaan kaupungille niistä ja huomasin viikkojen aikana että uteliaisuus vain lisääntyi, MIKSI? Miksi valopylväät eivät pala.
Yhtenä iltana ne sitten vain syttyivät. Selitys jäi - mutta pääasia tietenkin, ettei säkkipimeässä tarvitse enää marssia. 

Alan olla niin vanha, että minulla on myös jotakuinkin miljoona koirapitoista muistoa.
Niitä on hyviä, erinomaisia ja jonkin verran myös ikävämpiä. Kaikkeen on pitänyt kasvaa, tottua, uida sisään ja ymmärtää. Olen luvalla sanoen ollut kyllä melkoinen hattarapää koirieni suhteen ja tehnyt ehkä tsiljoona virhettä, vääristä ajatuskulmista puhumattakaan. 
Mutta se hoksaaminen, oman koiransa sisimpään pääseminen - se pyyhkii pois kaiken menneen epävarmuuden ja kuukausien, joskus vuosien ihmettelyn, kuin pölyhuiskalla pyyhkien. Meidänhän loppujen lopuksi pitää olla "vain kuulolla" ja jos NRJ on jostain syystä väärä taajuus, vaihdettava POPfm:ään. Ei se sen kummallisempaa ole. 

Nuoret tuntuvat sanovan, meille vanhemmille, että "maailma muuttuu, on muututtava mukana".
Ja meillä vanhemmilla (?) - tai ainakin minulla - on se ongelma, että näemme menneessä myös paljon hyvää. Somessa on tullut esiin sana "kehorauha"- ehkä jokin "koirarauha" olisi myös hyvä omaksua? Sillä jos Suomessa on nyt joku driljoona (tarkoituksella väärin kirjoitettu sana) koiraa, niin onhan se selvä, että siellä on joukossa sitten myös kaikenlaisia filosofioita viljelevä koiraväki. Kuten nyt vaikka koiran kuuluu saada haukkua, nylkyttää sohvatyynyä, purra eläinlääkäriä, hyppiä kadulla kuusimetrinen fleksi naksuen. Vain muutamia asioita mainitakseni.

Toinen muisto.
Ai että ne muuten välillä riivaavat. Olisipa jokin nappi, josta voisi painaa, että ÄLÄ muista.No muistan kuitenkin. Nojasin Postikonttorissa (aikoinaan oli semmoisia....) seinustalla olevaan pöytään ja odotin vuoronumeroni pläjähtämistä tauluun, että saisin pakettini. No mutta siihen tepasti Jorma Töpäkkä ja tokaisi minulle, että "pitäisi sen verran tajuta huomata  ja väistää, että ihmiset pääsee tähän kirjoittamaan pakettikortteja". 

Siitä tulikin minulle elämäntapa.
Väistämisestä.
Luoja, että olen väistänyt. Lenkkipoluilla, autoillessa, uimahallissa, pyöröovissa, liukuportaissa, kaupan kassalla.
Omalta osaltani latua, tilaa ja koirarauhaa kaikille. Räksyt pääsevät meistä helposti ohi, koska seison esim. parkkipaikalla pakettiauton takana. Vedän uukkaria tämän tästä. Hassua muuten, että olen tehnyt sitä jokaisen laumani kanssa, milloin mistäkin syystä. Suurimpana varmaan "pitovaikeudet". Pääsen helpommalla, kuin ~ 80-kiloinen laumani ei ole tempoillut hallitsemattomasti menemään. Ja hei. Älä nyt lue tätä negatiivisesti: minulla on ollut varsin leppoisia laumoja, mutta ne ovat (vain) olleet väkivahvoja. 

Koiranpito oli kuin olikin rennompaa vielä 90-luvulla.
Kaikki muukin taisi olla. Mutta tähän on tultu; onko minusta enää siihen? Minne menen nykylaumani kanssa? Muuta kuin apteekkiin, Koiranettiin, polvitarkkiin? Tietenkin ja tottakai on hyvä, että luodaan aihio, joka "on kaikille sama" ja ehkä illuusiokin siitä, että hallitsemme ja tuotamme koirayksilöitä, joiden moninaiset tulokset - oli ne sitten terveystuloksia tai harrastuksista saavutettuja - periytyvät sellaisinaan tuleville sukupolville. 

En tunne "nykyostajia" saati heidän vaikuttimiaan - tai no, yhden muistan.
Hän halusi "terveestä rodusta" koiran (whippet) mutta luopui siitä, koska se oli niin aktiivinen ja hän ei pystynyt tarjoamaan sille sen vaatimaa lenkkeilymäärää muunmuassa.
Jonkin verran kuullut, että whippetiä haetaan sporttiseen menoon, marjametsiin ja kalliokiipeilyyn. No, whippetistä toki on moneksi. Ja miksei olisi. Jos omistaja taipuu moneen, miksei whippetkin? Täytyykin tästä seuraavaksi kokeilla vieläkö saan sormet lattiaan vai pitääkö joustaa polvista.

Minne siis minä menen?
Muuta kuin pitkille aamulenkeille ja sitten iltapäiväksi Netflixin ääreen. Citymarketin jäätelöaltaiden luokse, sitten someen postailemaan lenkkikuvia ja selaamaan FB-muistoja.

Nykyhetki pelottaa hieman ja saa mietteliääksikin, unohtuuko kaiken keskellä se tärkein, itse koira.
Lemmikki, lenkkikaveri, kainaloinen. Ja vieläpä se, että se on ELÄIN! Josta on tullut tutkimuskohde, selitysvelvollinen? Sitä kokonaiskuvaa peräänkuuluttaisin, tänäänkin. Ja tulevaisuudessa. Ei ole yhtään koiraa, yhtään yksilöä, jossa ei olisi jotain negatiivista lukua tai kirjainta vastaan kymmeniä hyviä ominaisuuksia ja puolia. 

Kunpa voimaantuisin vielä ja jaksaisin nostaa itseni ylös murheellisten mietteiden suosta.
Ihan helppoa se ei ole nykyisten näköongelmien kanssa ja öisten kramppien vuoksi, mutta yritän toki taistella vastaan. Onneksi minulla on vielä nykyinen saarikolmikko, josta olen todella ylpeä ja kiitollinen.

Sanoiko Monopolikin "Mene vankilaan, mene suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta"?
Jos sinulla on whippet, mene lenkille, nauti ja koita ottaa iisisti. Kulkematta Koiranetin kautta. Ole enemmän koirasi kaltainen. Koita sopeutua, älä jumita numeroissa/tuloksissa/kirjaimissa. Katso kokonaisuutta, tule sinuiksi kokonaiskuvan kanssa. 

Mörököllimäinen näkymä.
Mutta valoa pilkistää tien päässä. Haluan uskoa vastakin, että sitä pilkistää aina.

Meissä kaikissa on paljon hyvää.
Tätä joudun välillä hokemaan itselleni kritiikin keskellä mutta onneksi koirani auttavat tässä; katson niitä FB-muistoja, uskomattomien, omistamieni koirieni kuvia ja saavutuksia muistellen niiden yksilöllisiä ja huikeitakin luonteenpiirteitä, ainutlaatuisia ominaisuuksia. Ja tajuan, miten hienoa on olla ainutlaatuinen. Kuten kaikki koirani.

Huomenna kukonlaulun aikaan taas.
Minne menet ihminen, jolla on koira.
Lenkille. Minnepä muualle.

 
Älä anna periksi. Anita, äläkä kukaan muukaan. 

Kuvat: oma Honor.