Harjoitus tekee mestarin. Mestaritkin harjoittelevat.

Mitä enemmän ikää tulee - armollisuus, perspektiivi, suopeus ja ymmärrys lisääntyvät.
Vai lisääntyvätkö sittenkään?
Ihmiset ovat jossain määrin ulkonäkökeskeisiä ja uurteiden, ryppyjen ja ihon veltostumisen lisääntyessä me kaikki toki toivoisimme olevamme yhä kiinteämpiä. Varsinkin katseen osuessa esimerkiksi whippetin takalistoon. 

Tässä kehistellessä kiivaasti, jotta kaihikustannukset jäisivät taakse, olen kuulostellut niin englantilaisten kuin sveitsiläistenkin tuomarien kommentteja tuomaroinnin lomassa.
Muun muassa jatkuvaa namittamista kehässä on äimistelty sekä koirien pontevuutta. Tiedän muutamia koiraharrastajia, jotka ovat hankkineet kymmenen kerran treenikortteja kehätreeneihin. En ole aivan varma, kun en ole itse vetänyt kymmenen kerran settiä läpi, että onko namittamisesta tosiaan tullut arkipäivää ja automaatiota? Voiko koiraa esittää enää lainkaan  ilman namia? 

Toki Ibizankin kanssa namibaari aukeaa välittömästi kun koiraa on horisontissa, joita Ibiza luonnolleen tyypillisesti epäilee uhaksi.
Tänään lämpimän päivän kunniaksi kaivettiin treenivyö esiin ja heti tuuppasin takalistotaskuun rapisevaa, kahisevaa ja pörheää lelua. Niitä sitten lenkillä nakeltiinkin kun tuli esim. haukkuvaa chihua vastaan. Toimi. Aina joku uutuus toimii, hetken ja toisen. Mikä sitten jää käyttöön, on toinen asia. Olen kuitenkin lukenut, että "käytä yhtä keinoa, älä kahdeksaa" - ihan hyvä neuvo. Varsinkin, kun herkästi tulee kokeiltua kaikenlaista. Keep it simple.

Mutta muuttuuko maailma/koiramme sittenkään?
Vai muututko sinä(kään)? Kaikesta tuntuu tulevan työläämpää, monimutkaistettua? Sain hammaslääkäriajan parin päivän päähän mutta Maisa hätyytti vahvistamaan puhelinnumeron ja sähköpostin. Toiseen tuli koodi puhelimeen, toiseen sähköpostiin. Äärettömän monimutkaista, aivan liikaa klikkauksia! Kävin myös paljon mainostetussa Maisassa tutkimassa käsiröntgenini tuloksia havaitakseni, että ne EIVÄT ole Maisassa. Ne olivat Omakannassa! Siellä lääkäri oli kirjoittanut, että "CMC1 havaitaan pieni artroosi". 

Me jotenkin lisäämme (suotta) hönkää jokaisen koiran kohdalla.
Kauhukseni havaitsin Ibizan olevan 20. koirani. Mutta olenko oppinut mitään? No onneksi sen, että nämä kaikki ovat yksilöitä ja Ibiza on kyllä tuonut kotiimme raikkaan tuulahduksen siitä, että koira ON kuin ONKIN osiensa summa. Se EI ole vain yksi tai yhtä asiaa, vaan se on sitä, tätä ja tuota. Ja niiden kaikkien piirteidensä kombo. Jättäkäämme siis jatkumoajattelu, että seuraava on sitä ja tätä ja edellisten koirien summa. No ei ole. Se on jotain ihan muuta.

Niin toivoisin näin vanhenevana harrastajana, että omaksuisimme kaikki armon ja armollisuuden.

Nyt kun rotuumme tulee 2027 voimaan PEVISA, emme esimerkiksi antaisi jonkin numeron tai kirjaimen määrittää KOKO koiraa. Ja jos koira on ollut 1.1. kuvattaessa leppoisa oma itsensä ja tuloksen tullessa 5.1. B-kirjaimen muodossa se EDELLEEN olisi leppoisa oma itsensä eikä kirjain yhtäkkiä huonontaisi sitä tyyliin vuorokaudessa.

Kahdenkymmenen koiran omistaneena jos jotain on oppinut niin sen, että jokainen totisesti on Yksilö.
Jokaisessa koirassani on ollut piirre tai piirteitä, jotka ovat pistäneet pohtimaan arjen sujuvuutta mutta kuinkas ollakaan, jokaisen kanssa arki on sujunut. 
Aika auttaa, hyvin monen asian suhteen. Aika myös muovaa suhtautumistamme, koiramme elämää, sen luonnetta ja hioo mahdollisia terävyyksiä. Jollain tapaa rotumme luonteenpiirteiden rikkaus ja monimuotoisuus on iskenyt visiiriin, ja vain hyvällä tavalla. Ei voi vetää kaikkia rodun yksilöitä saman sabluunan läpi. Se olisi sitä samaa perin ikävän tuntuista tasapäistämistä mitä esimerkiksi itse koin työelämässäni. Koiramme eivät ansaitse sitä. Tasapäistämistä.

Sallikaa enemmän.
Syyllistäkää vähemmän.
Olkaa avoimia ja pyrkikää nuotittamaan koiranne MONINAISET taipumukset. Ne kun eivät ole ihan yksiselitteisiä ja kuvailtavissa yhdellä lauseella!  Olkaa avoimia koiranne yksilöllisyydelle. Kirjainten ja numeroiden takana on KOKONAINEN koira.

Kuluvan kuun kilometrit on tätä kirjoittaessa 230.
Emme tee uutta lenkkiennätystä. 
Miten me soimaammekaan itseämme, väheksymme ja minimoimme. Miksi? Ikään kuin lenkkimme, hammaskivenpoistojen määrä, selkäkuvaukset ja kahden vuoden välein toistuvat sydänultrat ja käyttämämme punkkivalmisteet määrittäisivät meidät ja koiramme, rakkautemme rotuun?

Tänään näin netin ihmeellisestä maailmasta lauseparin:
Harjoitus tekee mestarin, mestaritkin harjoittelevat.

Älkää enää koskaan antako ulkopuolisen ihmisen määrittää tekemistänne.
Enemmän, paremmin, lisää, useammin.
Minä:
koiralähtöisemmin, yksilöllisemmin, resurssien mahdollistamana ja kukin kykyjensä mukaan.

Ja hei; aloita kontaktista, kasvata sitä, pidä sitä yllä. Yhdessä tehden, sitä koira arvostaa.