Jonkun toisen ilo on aina sinulta pois.

 

Kylläpä sitä tunteekin itsensä vanhaksi.

Aamulenkki kuitenkin teki minut hetkellisesti iloiseksi, koska meinasin kaatua mutta en sitten kaatunutkaan.

Näin kuusikymppisenä muistot vain tulvivat mieleen. Ei sille mahda mitään.
Niitä on onneksi paljon ja ne ovat pääosin kivoja ja koskettavia. Toki joukossa on aina jotain jäytävää, ja sopivassa asiayhteydessä voi muistella kaikkea lieroilua ja kieroilua. Hakea oikein pontta kulloiseenkin keskusteluun ja rypeä ja kieriä katkeruudessa ja antaa pahuuden temmeltää!

Koiraharrastus on siitä jännittävää, että kaiken somekiiltävän alla on kuin onkin usein myös pahaa mieltä, kateutta ja katkeruutta. Kun omassa keittiön kaapissa on vain kauraryynejä, ja bongaat toisen iloa ja juhlaa mutta sekä koira että kenneli on väärä (!) - niin onhan se itseltä pois. Monesti myös aiempi harrastushiljaisuus, tyytyminen, hyväksyntä - muuttuu kritiikiksi, hyökkäykseksi ja joskus jopa solvaamiseksi.

"Kunpa vanhat kuolisivat pois, niin me nuoret ottaisimme rodun haltuun".
Jotain tuon suuntaista saimme hiljan lukea somekanavista.
Rodustamme puuttuu tällä hetkellä asiallinen, kehittävä dialogi ja jos sitä onkin, sitä käydään pienissä porukoissa, keskenään. Vanhat harrastajat koetaan "johtajaideologiaa suoltaviksi, makaronilaatikkoa koirilleen syöttäviksi ja ajatusmaailmaltaan jälkeenjääneiksi fossiileiksi". Nuoret taas seuraavat nykyaikaa tiiviisti ja perehtyvät kilvan kokonaisvaltaiseen koiranpitoon johon kuuluu koiran henkinen ja fyysinen hyvinvointi, nojaten viimeisimpään tutkimustietoon ja vahvistettuun faktaan.

Kun dialogia ei ole nuorten ja vanhojen välillä, leimaudumme milloin miksikin.
Vanha on kivikautinen muinaisjäänne eikä tietenkään tajua mistään mitään. Nuori on hysteerinen ja yli-innokas ja tekemiset ja puhumiset ovat hömpötystä. Vastakkainasettelu lisääntyy ja enää on jäljellä vain kaksi vaihtoehtoa; (nuori) Tutkimusmyönteinen ja (vanha) Tutkimusvastainen. Näiden ääripäiden välissä voisi olla myös esimerkiksi Tutkimuskriittinen tai Tutkimuspohdiskeleva?

En haluaisi luovuttaa, mutta aina ei vain jaksa.
Luovana ja innokkaana itsekin (!) ideoita olisi vaikka mihin, mutta nykyinen koiraskene murhaa mielen. Ei ole mitään yhteistä hyvää, on vain vahvoja egoja ja omia agendoja. Ensisijaisestihan ihminen ajattelee aina itseään. Ja keskustelemalla vain sen oman piirin kanssa omille mielipiteille haetaan vahvistusta ja tukea. Jos joskus eksyykin oman piirin ulkopuolelle, voi hämmästyä ja kuulla kuin ohimennen kovia kärjistyksiä. Milloin mistäkin. 

Tästä tullaankin siihen, että nykyisessä koiranpidossa sinulla on ikään kuin todistustaakka.
Et voi vain enää leikkiä johtajaa ja syöttää makaronilaatikkoa koirallesi. (sarkasmia) Koiranomistajana sinulla on vastuu koirasi hyvinvoinnista ja rodun pitkäaikaisena ihmisenä tekemisiäsi seurataan, ehkä myös siellä pienessä piirissä, jossa mielellään myös paheksutaan.
Saatat lukea somesta, että "ei pidä ottaa koiraa, jollei ole varaa pitää sitä". Koet huonommuutta. "Muutin koirien vuoksi Keski-Suomeen ja koirani saavat kirmata sydämensä kyllyydestä 1000 hehtaarin aidatulla pihalla päivittäin, säällä kuin säällä". Koet huonommuutta. Kuvaat koirasi selän ja lonkat ja saat viestin: "miksi et kuvannut samalla kyynäriä". Koet huonommuutta. Mikään ei koskaan oikein riitä. "Saako sun koirat juosta vaan kerran viikossa irti"? Koet huonommuutta. 
Lisäksi koirasi on joko liian laiha tai lihava. Liian iso tai pieni. Kapea tai leveä. Se juoksee liian pystyssä tai "loikkii ihmeellisesti". 
Eihän tästä tule mitään. 

Nyt joku sanoo, että mielipiteitä mahtuu maailmaan.
Kyllä! Ja koiraporukoissa mielipiteitä riittää!

Monet meistä pyrkivät tietenkin toimimaan oikein, voimavarojen ja resurssien puitteissa, joskus osin ympäristön paineessa. Mutta kun olet todistanut yhden asian, on todistettava toinen. Ihminen uupuu. Resurssit ja voimavarat ovat aina jostain pois. Ja aina niitä ei ole. Eikä armoton ilmapiiri, jossa on vain vähän tilaa eriäville ajatuksille ja mielipiteille, kannusta tekemään, toimimaan, harrastamaan. 

Olen antanut koirilleni elämästäni 40 vuotta.
Olen siis vanha ja mieleni palaa usein "vanhaan hyvään aikaan". Vanhat ihmiset hokivat nuoruudessani: "ennen oli kaikki paremmin". Luonnollisesti aika kultaa muistot ja meidän tulisi koiriemme tavoin "elää tässä ja nyt". Mutta emme me roiku ja elä menneessä. Me vain muistelemme ja käsittelemme mennyttä ja peilaamme sitä nykypäivään. Saatamme myös verrata mennyttä nykytietämykseen, ja poimimme menneestä jotain, jonka yhdistämme nykyaikaan. Eivät ne välttämättä sulje toisiaan pois, vaan mennyt voi tukea nykyistä ja päinvastoin.
Jos jotain haluaisin sanoa nuorille, niin sen, että eläkää rohkeasti. Nähkää metsä puilta ja menkää tulta päin. 

Mietin, miten sitä dialogia saisi aikaiseksi ja harrastusilmapiiriä parantaa.
Ainaisen haukkumisen ja kritiikin sijaan voisimme vaihteeksi kehua jonkun/useamman harrastuskaverin. Tiedän, että monella on nyt vaikeaa. Valon vähyys ja väsymys on ottanut meistä monesta vallan. Viiden koiran pukeminen ja riisuminen kolmesti päivässä on jo itsessään työlästä. Sitkeästi vedän, sisulla. Tiedän, että moni meistä vetää. Ja taistelee taloudellisten huolien, riittämättömyyden tunteen ja syyllisyyden tunteiden kanssa. Pitäisi olla parempi, vahvempi, osaavampi, jaksavampi.

Essi - et ole enää mukana harrastusrintamalla, mutta saan sinulta usein tuossa tuokiossa pyytämääni dataa, käden käänteessä, pyyteettä ja vielä sydänstikkerein.
844 selkäkuvattua whippetiä
LTV0 46,6%
LTV1 41,4%
LTV2 4%
LTV3 3,4%
LTV4 4,6%
Taru - taitavista taitavin timantti AD, Suomen paras eräopas ja Baltian ja Englannin tuntija. 
Antti - auttoi meidät alkuun Mauin kanssa radalle. Aina aikaa auttaa. Korvaamaton, VANHA tuki ja turva monessa muussakin asiassa. Tallentanut koirieni huikeimmat kuvamuistot.
Pirjo - VANHA ja viisas, asioihin paneutuva, tarjoaa aina monia näkökulmia, sisukas ja tarkkasilmäinen.

Jatkakaa. Kehukaa, kannustakaa, tukekaa. 
Olkaa auki ja avoimia, enemmän koirienne kaltaisia. Olet sitten nuori tai vanha, olet aina arvokas!

Taas mä olen täällä.

Olen alkanut siivota blogiani.
Lähinnä poistan JOULUKORTTEJA. Olen postannut aikoinaan saamiani kortteja blogiini ja ne ovat nostaneet melkoisesti postausten määrää.

Mutta hei.
Olen aikuisten oikeasti pitänyt tätä blogia vuodesta 2007, siis jo 17 vuotta!
Pulitzerpalkintoa odotellessa. Ja jatkuva tarve tuottaa tekstiä!
Kuka oikeasti jaksaa länkyttää tällaisia määriä ja vuosia? Nohh, en turhaan sano olevani toimittajahenkinen.
Lisäksi koen jauhavani samoja asioita, vuodesta toiseen. Ehkä hieman eri sanakääntein. Harvoin saan mitään palautetta, joskus joku sanoo, että olin kirjoittanut LIIAN pitkästi, en jaksanut lukea tai joku sanoi löytäneensä kirjoituksistani piilomerkityksiä. Kolmas kertoo, että "olet kirjoittanut samasta aiheesta aiemminkin" (ihan kuin en tietäisi) ja neljäs kuittaa "joo luin".

Katsoin tuossa hiljattain dokumenttia jenkeistä ja jenkkiläisistä.
Kyllä oli ulosanti priimaa. Selkeästi on oltu luokan edessä ja jouduttu aiemminkin karvamikin eteen. Ihan hakeudutaan TV-kameroiden eteen ja tuodaan omaa julistusta esiin estoitta.
Meillehän täällä Suomessa kuuluu vaatimattomuus ja murahtelu.  Somessa saatetaan huudella lauantaisaunan ja -kaljan jälkeen, mutta muuten ollaan hillittyjä ja hallittuja.

Olen kai todennut jossain postauksessani/-issani jo aiemmin, että käytän blogiani omana temmellyskenttänäni. Ja sekös on ihanaa!
Jäsennän samalla kirjoittaessani omia ajatuksiani ja pidän tätä jonkunmoisena sulatusuunina. Kuulen sitä ja tätä siellä ja täällä ja joskus hämmennyksissäni siirryn tänne teutaroimaan ja pohtimaan. Herättelen omia ajatuksiani ja ajatuskulmiani, samalla kun toistenkin?

Toki olen siitä onnellisessa asemassa, että ympärilläni, lähellä, on muutamia todella arvokkaita ihmisiä.
Tiedätte, keitä olette. Puhelimitse voi lähes aina vääntää ja kääntää, keulia ja kaulia tapahtunutta ja saada uusia näkökulmia asioihin. Puida ja puntaroida. Asiat eivät useinkaan ole yksiselitteisiä eikä niihin ole olemassa selkeätä selityskaavaa.

Ette kai luulleet, että mikään olisi mustavalkoista?
Tässä juuri pohdin erään harrastajan kanssa sitä kuinka sukupolvien välisestä kuilusta huolimatta halusimme kummatkin pointata sitä, että ääripääajattelun välissä ON oltava varteenotettavia VÄLIajattelijoita.
Ai mitenkä?

No rautalangasta.
MirkkaMirjami on ehdoton selkä- ja lonkkatulosten ottamisen kannattaja. Ei voi jalostaa ilman niitä. Nohh, MiiaTuulia on sitä mieltä, että jollei oireita ole niin passaa antaa menemään. 
Voisiko olla niin, että välissä on HennyLeena ja BerttaGreata ja heidänkin ideologiansa on ihan passeli?

Koko koiraurani aikana en ole törmännyt tässä määrissä ilmenevään ahdistukseen mitä nyt moni käy koirineen läpi. 

Ahdistus ilmenee monin tavoin, monissa eri tilanteissa.
Alkaen vaikkapa photoshoppauksista. Mikään basicstäkki ei ole enää mitään, vaan koira on istutettava satumetsään, taustan on oltava eteerinen, koiran hihna, panta ja stäkkääjä häivytetään ja kuvaan luodaan ehkäpä vielä keinotekoisesti sateenkaari ja suihkulähde. Kyllähän siinä basicstäkki joka on otettu ahtaassa Tuulosen parkkihallissa, kalpenee oitis. Puhumattakaan siitä, että koira saa terveystarkastuksessa jonkin muun kuin A- tai 0- tuloksen.

Jengihän diggailee aika kritiikittömästi somepostauksia.
Nimekäs kasvattaja saattaa postata ihan vaikka kuvan wc-paperirullasta, niin vartissa on jo 600 tykkäystä. Överikaulainen ja ylikulmautunut rodun edustaja kerää nopeasti maapallonlaajuisen hehkutuksen. Siinä jää taas tavis omilla jaloillaan seisova whippet paitsioon, kun on väärän värinenkin. Joku laikkukaan ei ole toivotussa paikassa. 

kuva: Lina Granström

 Sen olen oppinut, että tässä harrastuksessa, koirien kanssa, ei ole koskaan valmis.

Tämähän on jatkuvaa kuutamolla oloa. Juuri kun olet ostanut jonkin MUST-tarvikkeen koirallesi, saat havaita sen olevan last season. Vaikkapa jokin paituli. Basic paituli suodattaa vain auringonsäteet. Parannettu versio pitää hennon sateen. Siitä megaversio pitää tuulen ja sateen. Multiversio tuulen, sateen ja karhun hyökkäyksen.

Koskaan ei oikein mikään riitä.
Aina voit nähdä olevasi jäljessä.

Onneksi kun koiravuosia alkaa olla ~ 40 niin ei enää oikein jaksa.

Voi omien koiriensa dissaamisen lisäksi alkaa dissata itseään. MÄÄ olen vaan tämmönen, en MÄÄ pysty juoksemaan, enkä MÄÄ saa mun koiraa edukseen.

Ihanaa kun sain taas avautua  ja temmeltää omassa blogissa.
Koiralenkki kutsuu ja sitten Pirkka-pakastepizza pääsee uuniin. Ihanaa kun ollaan ja olette. Kaikille on tilaa ja kaikilla on kauniit koirat. Onni on tässä ja nyt. Onnihan on vain se, että on whippet!

 
Ja hei. Teidän on vain kestettävä minua ja oltava onnellisia, että minua on vain yksi. 

Vikalähtöistä epäkohtien elämää.

Tämä otsikko pätkähti päähäni eräänä aamuna lenkkeillessäni Klaukkalassa.

Nythän kuherruskuukausi muuton jälkeen on ohi ja olen joutunut sopeutumaan uuden ympäristön lisäksi polven juilimiseen sekä lenkkeilyyn selkätuen kanssa. En haluaisi valittaa, mutta.

Ikä tuo vääjäämättä tullessaan yhtä ja toista.
Maailma muuttuu, me sen mukana. Jokainen kohtaaminen, koira, suunnanmuutos, tilanne, työpaikka, johtaja, työtehtävä - muuttaa meitä. Ja hyvä niin! Ihmisestä on onneksi moneen, sopeutumaan ja kyseenalaistamaan. En olisi ihan äkkiä tullut ajatelleeksi, että muutos tuo mukanaan aina myös jotain mitä et tullut ajatelleeksi muutoksen halussasi. Kuten nyt vaikka muutonjälkeisen polven tilttaamisen ja heti perään selän hermopinteen, joka kyykäytti lenkkeilystä aiemmin täysin siemauksin nauttineen Anitan kyseenalaistamaan koko "riemun".

Olen paljon pohtinut viimeaikoina sitä, miten me haluamme koiriltamme ja suunnitelluilta yhdistelmiltä aina "jotain".
Kauneutta, terveyttä, elinvoimaisuutta, iloa. 
Lueskelin vanhoja muistiinpanojani Kirsi Sainion luennolta ja tunsin itseni kovin pieneksi ja nöyräksi katsoessani numeroita: koiralla on 19.300 geeniä. (Ihmisellä 20.000) Koiralla on 2,5 miljardia emäsparia perimässään ja 274 877 906 944 mahdollista yhdistelmää sukusoluissaan. Ja kun 14 elämäni whippetiä eivät ole nekään vielä valaisseet rotua minulle täydellisesti!! Voin yhtäältä sanoa tuntevani rodun ja toisaalta tunnenko sittenkään, kun jokainen yksilö on omanlaisensa!

Onko meillä kuinka realistista ladata toiveita koiriimme?
Hiljattain eräällä koiralla todettiin erittäin harvinainen "ilmentymä" samalla kun omalla koirallani todettiin verrattain harvinainen ilmentymä. Menin takaumiin ja muistelin menneitä haplotutkimuksia rodussamme, kävin ajatuksissani seitsemän vuoden takana kohtaamassa LTV-tunnelmat ja pelot. Muistelin kokokritiikkejä, ylikulmautuneita takaosia, voimattomia takaliikkeitä ja liian vahvoja kalloja. Sinisiä silmiä, yläpurentoja, heikkoja alaleukoja ja pystyjä olkavarsia.
Vastaako kulloinenkin koiramme koskaan täysin odotuksiimme? Edes osittain? Mutta jos emme odota mitään, olemme avoimin mielin ja emme yritäkään laittaa koiraa ennakko-odotuksien luomiin kehyksiin? Antaisimmeko silloin koirallemme paremmin mahdollisuuden täyttää odotuksiamme edes osittain?

Lataammeko me koiriimme yltiöpäisiä odotuksia?

Onko koiran täytettävä - ne kaikki? Mitä jollei se kykenekään täyttämään niitä? Voiko koira olla "suurimmalta osin" ok ja vain pieneltä osin pielessä? Saako koira olla joltain osin heikko ja vääränlainen? Jos se on ruma, niin pitääkö sillä olla HUIPPUluonne tai jos se on äärettömän kaunis, saako se olla luonteeltaan vähän kökkö? Edes joltain osin? Luonnettahan voi pilkkoa loputtomiin. Iloinen, säyseä, varma. Vastaanottavainen, pidättyväinen, itsenäinen. Luoksepäästävä, ääniherkkä, roturasisti. Loputtomiin.

Osahan meistä arvioi koiriaan hyvinkin kriittisesti.
Yksi pieni kohta, olkoon se vaikka "liian lyhyt kuono-osa" estää antamasta koiraa jalostukseen. LTV1 tulos yhdistettynä toiseen ykköseen on toiselle nounou. Liian "kilttiä" ei voi yhdistää toiseen kilttiin. B-lonkat estävät kolmannelle jalostuskäytön toisen B-lonkkaisen kanssa. Sukutauluihin perehtynyt löytää isänisänisänisän takaa cushingin ja emänemänemänisänemänemänisän takana on yksi remmiräyhä. Ei jalostukseen. 
Kriittisyydessä ei ole tietenkään mitään pahaa, mutta en voi välttyä kyseenalaistamasta sitä, että sopiiko kriittisyys eläinjalostukseen silloin, kun se vedetään "heikon alaleuan" takia punaiselle? Tai jos koira on vaikkapa haukkuherkkä, ja sen muut ominaisuudet näyttäisivät vihreää - niin yksi ominaisuus kumoaisi alleen 7 muuta?

Upea syyskuva Chef's Choice Blackjack - kuva Jessica Lukkarila

Osa ottaa rennommin?
Voimmeko me laittaa heitäkään tikun nokkaan? Jos me itse ajattelemme vikalähtöisesti ja jalostuskyselyn tullessa vastaamme lähinnä ranskalaisin viivoin:
- jälkeläisissä on 5 kivesvikaista
- koirani syö kakkaa
- nartun on oltava mustapigmenttinen
- koirani on radalla hidas
sensijaan että olisimme sukutaulullisesti ja sukusiitoskertoimellisesti avoimia ja näkisimme VAIN koiriemme hyvät puolet? Koska onhan niitäkin?

Viimeaikoina vianetsintä- ja vikalöydöksiin jumiin jääminen tuntuu määrittävän monia koiria.
Rodussamme on sangen korkea tutkimuslähtöisyys. Mitä pidän pelkästään hyvänä. Silti useita vuosia ovat kasvattajat tuskailleet sen tosiasian kanssa, että "miten suhtautua tutkimustuloksiin". Jos jollain koiralla lonkkatulos on C, pitääkö siitä mennä välittömään shokkiin vai vain jalkapuuhun kuudeksi vuodeksi, jos sellaista aikoo käyttää?
Miten suhtautua sydämen osalta B-tulokseen? Tämä asia tuli itselleni tutuksi, kun koirallani todettiin MVD-avoin tulos sen ollessa 9-vuotias. Olin mennä välittömään kauhutunnelmaan kunnes ultraaja rauhoitti minua: "ei tarvetta uusintaultraan, voi antaa jalostukseen hyvillä mielin. Muutos on hyvin pieni ja "hyvä" tämän ikäiselle." Onpa laumassani LTV2-koirakin, jolle ennustettiin "vaivoja noin 6-vuotiaana". Nohh, onneksi niitä ei vielä ole tullut ja koira täyttää tammikuussa 8. Olen onneksi valaistunut siltä osin, että "selässä on/voi olla paljon muutakin kuin lanneristinikaman liitos". 

Jokainen lausunto, tutkimustulos, vie usein tutustumaan kulloiseenkin vikaan ja koirassa havaittuun epäkohtaan. Kuitenkin hyvät ominaisuudet ansaitsisivat myös huomiota!
Google tarjoaa hyvällä tuurilla "selityksiä", vertaistarinoita ja perspektiiviä. Sikäli hyvä, sillä yleensä jokin A:sta ja 0:sta poikkeava tulos kyykäyttää monesti omistajan epätoivoon. Ikäänkuin B olisi kirjaimena ratkaisevasti huonompi ja C kuolemantuomio. Määrittäen tietenkin koko koiran. Silmät, sydämen, juoksuominaisuudet, luonteen, tasapainon, menestyksen. 

Kuitenkin koirillamme todetaan aina silloin tällöin asioita, muutoksia, käyrältä poikkeamia - joille ei eläinlääkärikään - saati geenitieteilijä - löydä selitystä tai ymmärrettävää periytymiskaaviota.
Olemme siksi elämän edessä usein neuvottomia, ja sen kuuluukin mennä niin. Luonto antaa ja luonto ottaa. Joskus tuntuu, että tekisi mieli sanoa, että älä yritä(kään) kahlehtia sellaista, jota ei voi kahlehtia. Ota vastaan se, mitä luonto antaa ja ole avoin kauneudelle, herkkyydelle ja persoonallisuudelle - huikeita asioita ja ominaisuuksia kaikki tyynni, mitä koiramme meille tarjoavat!