Kasvaa? Muuttua? Kehittyä?
Hiljattain törmäsin somessa whippetkasvattajan julkaisuun, missä ~ 9-viikkoinen pentu oli palautunut kasvattajalle. Olikohan se siis ollut uudessa kodissaan n. 1-2 viikkoa, kun rahkeet olivat loppuneet? Sitä miettii, että tuleeko pennun riehakkuus ja vaativuus kuinka yllätyksenä uusille omistajille, kun jo 1-2 viikkoa "riittää"?
Jokin aika sitten kirjoitettiin myös kolumni "pentubluesista", kuinka pentu imee mehut ja vie mielen ja kehon kaaokseen ja uuden omistajan jopa sairasloman partaalle.
Ja onhan se totta, että pennut OVAT rasittavia. Jos nyt ajatellaan pelkästään siisteyskasvatusta, niin kyllä siinä saa silmät sikkuralla ja koko kroppa juntturassa kanniskella pentua ulos "oppimaan minne ne pissat ja kakat tehdään". Silti pentu kuin ohimennen pissaa matot, lattiat, kylpyhuoneen kaakelit. Siivottavaa riittää ja mattopyykkiä kertyy. Pihalla syödään hiukan ruohoa ja maistellaan kukkien terälehtiä ja sitten kipaistaan sisälle ja pissataan tyytyväisenä matolle.
Illalla riehutaan, yöllä riehutaan, ja heti aamuyöstä riehutaan.
Pentu puree, rikkoo, repii ja haukkuu. Keskellä yötä ja sinun päälläsi, sinun nenää pureskellen ja tukkaa päästä kiskoen.
Nyt kun kirjoitan tätä niin kieltämättä tulee miettineeksi, että kuinka olen säilynyt suhteellisen täyspäisenä (?) kaikkien koirieni "jäljiltä". Jotain on kuitenkin nyt myös loksahtanut paikoilleen, onko se ikä vai mikä (niin siis Ibizan ikä, haha) - nukun nykyään uudessa kodissani varsin hyvin!
Sitä vain miettii, että kuinka se pentuaikaan sitoutuminen on loppujen lopuksi koko yhteisen elämänne pienin, lyhin, osuus.
Pentu kun kasvaa valtavaa vauhtia. Satunnaiset puraisut ja riehumiset ja riekkumiset ovat todella nopeasti ohi. Sitä vain huomaa sietävänsä kaiken ja uupuneena kantaa pentua ulos, tukka pystyssä seisoo vesisateessa odottaen, että pentu "keksii" kakkia märälle nurmikolle. On vaihe, missä tuntuu vain kieltävän, kokoajan, pentua Ihan Kaikesta.
Todellakin mietin, että miten jaksoin.
Viimeisin pentuni - ja todellakin viimeisin - tuli laumaamme n. vuosi sitten. Ja melkoinen pyörremyrsky tulikin. Toiseksi viimeisin Capri oli älyttömän kiltti ja mielenmyötäinen pentu ja sitten se viimeisin, Ibiza nimeltään, sananmukaisesti kuin reivisaari. Mitäs annoit Ibizan nimeksi. Haha. Joku kymmenen pissattua mattoa, riehuntaa aamusta iltaan, sikareita yön pimeydessä kämppiksen huoneeseen, tuhmuutta, ilkeilyä ja loputonta silppuamista.
Mahdan olla jonkinsortin masokisti, kun pidän koirieni asettamista haasteista.
Pidän siitä, etteivät koirani ole samasta sabluunasta, samasta muotista. Haluan jollain tapaa pysyä varpaillani, auki. Minusta olisi väärin olettaa, että kun Rolle oli niiiiin kiltti, niin Repekin on. Tai kun Pille oli ihmisenmieli, eikä koskaan vetänyt, niin Palle sitten myös.
Tuskin se masokismia onkaan, vaan realismia. Rauhallinen pentu osuu ehkä kerran elämässä kohdalle. Sitten onkin niitä "normaaleja", jotka reivaavat yöt, syövät pihan kaikki pensaat juuria myöten ja haastavat omistajaansa yhdessä sun toisessa asiassa. Ikä onneksi kultaa muistot. Nyt kun Balista tuli vanhoilla päivillään isäkoira, niin jouduin kaivamalla kaivamaan muistoja sen pentuajoista. Enkä siltikään onnistunut. En muista yhtäkään.
Jännä myös, että usein nämä kaikkein rasittavimmat pennut ovat niitä rakkaimpia?
Minulla on nyt laumassa tämä "reivaaja", Ibiza, joka on pikkaisen terävä kaveri. Tosin liityttyäni Facebookin "Reaktiiviset koirat" -ryhmään, en meinaa kehtaa kirjoittaa/kommentoida sinne mitään, koska verrattuna sieltä lukemiini tarinoihin, Ibiza vaikuttaa enkeliltä.
Asioita voi aina katsoa monelta kantilta.
Tähän koiramme opettavatkin meitä. Koira on aina kaiken mahdollisen summa. Emä, isä, isovanhemmat, mukavat/ei-mukavat kokemukset, lauman vaikutus, kaiken mahdollisen vaikutus kasvuun ja kehitykseen. Olen itse omistanut liki autistisen koiran josta kehittyi tasaisin ja itsevarmin koira, minkä olen koskaan omistanut!
Luonne on siitä jännä "osa" koiraa, että se todellakin kehittyy läpi koko koiran elämän. Mietin vain, että annammeko me siihen mahdollisuuden? Leimaammeko me jo 6-kuisen koiran "kun se on tällainen ja tuollainen" - pitääkö koiran olla ei vain ulkomuodollisesti vaan myös luonteenkin puolesta heti "valmis"?
Koiran käytös on monen asian summa ja sellaisena pysyy.
Siksi koiran pitäisi aina saada mahdollisuus ymmärrykselle ja tuelle. Tiedän, että me koiranomistajat herkästi sanoitamme ja nuotitamme koiriemme käytöstä, ilman, että ymmärrämme lopulta mistä kaikki "johtuu" - ihmisillä on vain tapana keksiä selitys kaikelle. No, hyvä niin, mutta joskus selityksiä ei vain tarvita tai niitä ei ole. On vain pentu, joka odottaa sinua ohjaamaan, ymmärtämään ja tukemaan.
Mahdollistakaamme pennun kasvu ja eheytyminen, ei se nyt niin raskasta ole ohjata oikeaan? Ja aina voi antaa jotain anteeksi? Kuten Samuin ja Mauin kohdalla niiden vetäminen, kun ovat muuten melkoisen ihania haliveijareita.
Ja onhan se reivisaari-Ibizakin mitä rakastettavin ja suloisin tapaus. Ja kirjaan on kirjoitettu vasta ensimmäiset kolme sivua hänen elämästään.
Halikaa ja ymmärtäkää koirianne - antakaa niille mahdollisuus kasvuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti