Ollaan huideltu näköjään koko toukokuu ilman postauksia Bloggeriin.
Siinähän kävi niin, että Ystävämme Yskä osui niin sanotusti tuulettimeen, tai keuhkoon paremminkin. Astmaatikkona kun alkaa flunssan iskiessä keuhkoputket supistella, muodostaa vinkunaa ja pinnallista hengitystä.
Peijaksesta löytyi onneksi apu ja sain hengittää tujumpaa lääkettä suoraan keuhkoon ja vinkuna alkoi pikkuhiljaa hellittää. Yskin kaikenkaikkiaan 19 päivää. Pääsin myös yskimään aina Saloon ja Tuomarinkartanolle asti.
Pikkuhiljaa pääsin takaisin myös kuntopyörän satulaan ja sain toukokuussa aikaiseksi 70 km kerhohuoneen natisevalla ja väsymättömällä pyörällä.
Yhden kerran pulahdin Hakunilan uimahallin altaaseen - siis kerran koko kuukauden aikana!
Mutta rakkaat koirani.
Kukaan ei valittanut vaikka lenkit lyhenivät pahimman yskän ollessa päällä. Lima rohisi ja irtosi kuin ketjutupakoitsijalla konsanaan. Melkein oma rohiseminen jo alkoi ärsytyksen lisäksi VÄSYTTÄÄ ja kyljetkin (kylkiluut?) kipeytyivät. En muista kuunaan yskineeni näin paljon.
Sain kuitenkin toukokuussa aikaiseksi 160,3 (reipasta?) kävelykilometriä.
En ole ihan varma, miten siitä suoriuduin, sillä muistikuvia ei ole muuta kuin siitä röhöyskästä.
Jotain näyttelyitä ja kinkereitä toukokuussa kuitenkin myös käytiin.
Kovin paljon niistä ei ole muistijälkiä.
Muistan lähinnä yskineeni. Haha.
Tein pitkästä aikaa leppoisat kehiskeikat niin Kartanolla, SPL:n näyttelyssä kuin Westie-erkkarissakin. Enää ihmettelen vain, että miten olen koskaan SUOSTUNUT kirjoittamaan kynällä? :D
Toukokuu päättyi Maukun ratakisaan 31.5. Kartanolla.
Enää ei nopeusgeenit jyllää kuten nuorella orhilla. Viimekauden olkanivelen junttura lienee jättänyt jälkensä kuten myös jääkaapin edessä päivystäminen. Lihassyyt eivät ole enää nuoren koiran vaikka minulle toki sanottiin, että "jotkut tekevät vielä uusia ennätyksiä 6,5-vuotiaina". Lucky them. Mutta Maukkulin olisi pitänyt olla alusta asti jossain Rockettes Akatemiassa, PT:n ohjauksessa ja Yksilöidyn Ruokailun Neuvonnan piirissä. Hakunilan ostarin ympärikävely ei tosiaankaan riitä. Vaikka vuonna 2022 marssimmekin vehmaissa maisemissa reippaat ~ 2000 km. Aina voisi tehdä enemmän, paremmin ja tehokkaammin. Mitäs olen/olemme vätyksiä.
Maukulle + 2 sekuntia "huonompi" kellotus sen parhaasta. Mutta hei, koira oli innokas, iloinen ja pinkeä oma itsensä!
Mistä pääsemmekin riittämiseen tai riittämättömyyteen!
Minulla on ollut onni omistaa toinen toistaan ihanampia ja persoonallisempia koiria rodussa nimeltä whippet. Nyt haluan korostaa - koska olen lapsesta saakka jäänyt likipitäen kokonaan ilman kannustamista ja kehuja - että Jokaisessa Meissä on Jotain/Paljon hyvää. Me ja Meidän Koirat Riitämme.
Tämä - hyvät ominaisuutemme/koiramme hyvät ominaisuudet - jäävät usein kaiken kritiikin alle.
Milloin olemme liian äänekkäitä, hillittyjä tai riehakkaita. Ainahan on jotain purnaamista. Kehtasikin mennä, tehdä ja sanoa. Minä en olisi (kehdannut, tehdä ja sanoa). Koiramme tasapainokaan ei riitä, koska taka-askel on ahdas. Luonne on hyvä, mutta jokin kohta koirassa menee alle suositusten.
Huomaan ikääntyessäni, että pahat muistot ja äkkinäinen oman mielentilan lasku vaanii aina.
Vaikka kuinka uskot ja luotat itseesi - ja omiin koiriisi, voi yhtäkkinen "vastakommentti" suistaa hetkeksi raiteilta. Ja mielen mustaksi. Olemme kaikki herkkiä ja haavoittuvia vaikka muuta väittäisimme. Omista koiristamme kumpuava herkkyys ja niiden persoonallisuudet koskettavat meitä usein kilpaa kritiikin kanssa. Koko koiran iän ja läpi yhteisen tekemisemme käymme köydenvetoa. Mitä rata-, maasto- ja näyttelytuomarit ovat mieltä ihanuuksistamme. Ja joukkoonhan sopii toki Petotestaus® ja vaikkapa kantarellin tuoksuntunnistusvoimakkuus.
Ja vaikka pidät oman koirasi kevyestä tavasta liikkua arjessa se päättääkin tänään kehässä peitsata ja lopulta huomaat, että koirasi "ei ymmärrä" miksi kehää pitää kiertää kahdeksasti ja lopulta se aktivoituu pompsahtelemaan kontrolloimattomasti kuin olisi töissä karjalanpiirakka-liukuhihnalla, joka jätättää.
Tiedät koirasi olevan "hyvä" mutta et saa siitä parasta esiin ja jokin hemmetin väärä juoksutahti "pilaa kaiken" tai ainakin vaikeuttaa sijoittumista kärkipaikoille. Ilman namia ei ole hyvä mutta namin kanssa on vielä pahempi.
Lisäksi vielä kauneus on katoavaista.
Sekin. Kerran kaunis ja tasapainoinen, jäntevä ja puhutteleva koira muuttuu vanhemmiten laiskimukseksi tai osoittaa kaikin mahdollisin tavoin haluavansa olla mieluummin kotona Rustan tiheästitikatun päiväpeiton uumenissa.
Ikuinen dilemma.
Aina on väärä koira näytelmässä. Olisi pitänyt olla Palle tai sitten Polle. Nyt oli Pille. Pillellä on liian pitkä lanne, Pallella olisi ollut lyhyempi. Polle olisi liikkunut kuin juna kun Kille huitoo innostuessaan etujalkojaan kuin heinänniittokone.
Mitä enemmän kritisoit koiraani, sitä enemmän silmäni avautuvat arjessa elämisellemme, pienille tilanteille ja niille pienille pylväille, joita itse asetan. Ensin hyppäämme vatsallemme veteen, sitten opettelemme menemään pää edellä. Jossain vaiheessa uskaltaudumme kolmeen metriin ja vaikka NYTKIN tulisimme vatsallemme, ei haittaa. Tätä fiilistä haen, sen perässä olen.
Whippetissä on kaikki.
Se on liioittelemattoman kaunis siluetteineen. Pehmeitä linjoja, kauniita kurveja, eleganssia ja voimaa samassa paketissa. Se liikkuu kevyesti (silloin kun se ei peitsaa) ja sillä on parhaimmillaan hyvin terveet mennentullen-liikkeet. Tuomari saa koskea, katsoa kaikki hampaat ja sivellä ja hivellä sen läpi.
Ainiin.
Ja whippetin omistajat on ihania. Rytmikkäitä ja leppoisan lupsakoita.
pic by Kati Kanerva
Rodussamme on ihanaa variaatiota.
Osaamista ja intoa moneen. Ylpeä saa olla ihan tavanomaisella tiistailenkillä kun omistasi yksi syöksyy halimaan ja pusimaan paikalliset puliukot.
Lopulta arki määrittää yhteiselämäämme ja kun huomenna taas korjaan koirieni kakat pihamaalta, niiden levittämät lelut lattioilta, suoristan matot - huomaan olevani onnellinen ja etuoikeutettu saadessani omistaa luojan luomusta nimeltä whippet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti