25.2.2020

Karismaattinen diplomaatti saa paikan.

Ensimmäinen whippetini, Jakias Charmiga Filemon, syntyi 23.7.1990. Syksyllä saankin juhlistaa 30-vuotista taivaltani rodussa.
Vuodet ovat vierineet vauhdilla - kuten tietysti vauhdikkaan rodun parissa kuuluukin ja paljon on mahtunut näihin vuosiin.
Miten minulle osuikin heti "sielunpuolikas" rodusta ja paluuta entiseen ei enää ollut - ensimmäinen rotunihan oli basenji -  vaan whippetnälkä kasvoi vuosien saatossa ja laumakokoni oli parhaimmillaan kuusi kaunista ja jaloa sirojalkaa.

30 vuotta whippetmäistä menoa ja vääntöä.
Koko. Se on yksi ehkäpä helpoimmin ulospäin nähtävä piirre rodussamme ja nousee aina säännöllisin väliajoin tapetille. Onneksi olin nuorempi, paljon nuorempi ja vesi hanhen selästä-henkisempi, kun tepastin menemään yleisillä paikoilla 56-senttisen Luxin ja 55,5-senttisen Virin kanssa. Minun ihanat, edesmenneet poniinit. Jestas, että olivatkin hienoja, persoonallisia ja täysillä elämäänsä eläviä vauhtipyllyjä.

Sittemmin moni asia on muuttunut. 
Kuten se, että laumaani osui ensin Huima, 50,9 cm ja sittemmin Bali, 50,9 cm. Ohhoh. Kaverit meni mittoihin että heilahti. Mutta kokokeskustelu nosti aina päätään, ehkä keskimäärin kolmen vuoden välein. Vain suhtautuminen siihen - kokokeskusteluun - muuttui?
Johonkin yhdistelmään osui aina se poniini ja sitähän tuli tietysti katsoa kulmia kurtistellen ja silmät teelautasina. Sanoipa minullekin eräs velikulta juuri ennen kehään menoa Virin kanssa; "Lähdit sitten ponin kanssa kehään".

Vuosiin mahtuu monta muutakin myrskyä vesilasissa. 
Milloin sääret ovat venyneet "huolestuttavan pitkiksi" ja koirat ovat "takaa ylikulmautuneita" tai "niiden askeleet ovat töpöttäviä", "ne ovat liian lihaksikkaita", "lavat ovat too loaded", "ranteet kääntyvät sisäänpäin", "kintereet lyövät kipinää" tai muuta pöyristyttävää ja huolestuttavaa.

Koiramaailma on ylipäätään suurta hämmästelyä ja usein äänekkäin nurina tapahtuu sillä hetkellä, kun "kaverin koira alkaa voittaa".
Miten tuomari VOI laittaa TOMMOSEN? 
Olen itsekin päivitellyt tuhansia pienempiä ja isompia "vikoja" voittajakoirissa ja aina on salama osunut omaan nilkkaan. Jahka olen päässyt haukkumasta lonksuvakintereistä koiraa, saan itse sellaisen. Jahka ylikulmaukset saa silmäni selälleen, seuraava koirani kehittää yhdessä yössä kuusimetrisen säären. Jahka suoraselkäiset koirat pistävät silmään hyvässä ja pahassa, omani kadottaa selän kaarensa irti juostessaan läheiselle pellolle.


Aina jotain.
Muoti-ilmiöt tulevat ja menevät. Ja äänekkäimpien kritisoijien omat koirathan ovat aina täydellisiä.
Ei ole olemassa mitään "stabiilia tilaa rodussa" tai jos kuvittelitkin, että KAIKKI tuomarit soveltavat rotumääritelmää samalla tavalla, niin eihän se niin mene. Muistutan, että whippet on eläin ja tuomarikin vain ihminen. Joskus joku koira, yksilö, lähtee vain lentoon. Sen rakenteessa ei ole mitään suurempaa vikaa ja joskus ei mitään suurempaa glooriaakaan, mutta siinä vain sattuu yhdistymään sopivaan aikaan kaikki.
Jos se nyt onkin vaikka "pitkä", niin kaverinkin pitkä koira voi siinä vähän siivellä ottaa kakkostilaa. Ja soppahan on sitten valmis. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIpitkiä koiria"?

Sitten se ylikulmautunut menee ja alkaa voittaa. Kaverin ylikulmautunut koira ottaa siivellä kakkostilaa. Ja soppa senkun sakenee. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIkulmautuneita koiria"?

Jäin taannoin miettimään erään pitkänlinjan kasvattajan sanoja. "Whippet should be dramatic". 
Korjasin; "Moderately". Sittemmin oivalsin; ei se TAVISkoira yleensä voita. Koirassa on oltava jotain dramaattista, että se erottuu line-upista. Onko se hieno pää ja ilme, pigmentti, pitkä sääri, näyttävä ravi tai puhutteleva tasapaino? Joskus sanon omistani; "ne erottuvat hyvässä ja pahassa". Ja eikö ole parempi erottua, kuin hukkua massaan?

Tuomarin tehtävä ei ole koskaan helppo.
Some laulaa aina välillä huonojen häviäjien laulantaa, kun tuomari on ollut puusilmä, kirjoittanut jotain TODELLA hassua arvosteluun ja laittanut "mun valion viimeiseksi"!
Mielipide-erot ovat joskus juuri niitä parhaita. Mitä järkeä olisi siinä, että yksi ja sama koira voittaisi viikonlopusta toiseen?

Dippasin viime kesänä "tosissani" rataskeneen.
Olen otettu ja kiitollinen koiralleni Mauille (Jothryn Alluring Traits) joka minut sinne kiskaisi. Olipa raikasta ja virkistävää. Ihan jatkuvaa lämmittelyä, jäähdyttelyä, energiajuomaa, sekunnin sadasosien loputonta viilailua, ammattilaisten ahdistelua ja haavi auki kulkemista treeneistä kisoihin. Vaikka joku aiemmista koiristani olikin kipaissut radalla muutamasti, niin tällainen kisasta toiseen keekoilu oli ihan uutta meikäläiselle. Kiitos vaan kaikille kanssakilpailijoille kärsivällisyydestä.

Mutta nyt olisi paikka karismaattiselle diplomaatille auki.
En pysty sanomaan kovin kummoista vallitsevasta tilanteesta, mutta pahalta näyttää. Liian iso kokonaisuus ymmärtää ja hahmottaa. Hernepalkokasveja on otettu nenään kunnolla ja mieliä on pahoitettu kaikkialla ja joka leirissä. En ole aivan varma "siitä kokonaisuudesta" mitä on tapahtunut, mutta myrskysäässä on nyt menty siitä huolimatta, että talvi on ollut todella leppoisa.

Martti Ahtisaarihan toimi presidentin uransa jälkeen rauhanneuvottelijana. 
Jotain tällaista kaipaisi myös myrskyn silmässä oleva whippet. Rauhallista, karismaattista, rotuun perehtynyttä ihmistä, joka sanoisi ehkäpä sen uusimman Coca-Cola -mainoksen tyyliin; "Kaikki haluavat olla oikeassa. Mutta mitäpä jos olisit ehkä sittenkin väärässä"? Rauhoittaisi tilanteen, saisi ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen. Näkemään kokonaisuuden.
Kuten äänestämme neljän vuoden välein uuden eduskunnan, ja haukumme sen 8 kk kuluttua valinnasta - emme käsittääkseni ole juuri mihinkään muuhunkaan vallitsevaan tilanteeseen koskaan 100% tyytyväinen? Tekeekö kukaan meistä loppujen lopuksi aina kaiken taiteen sääntöjen mukaan, kaikkien mieltä myöden?

Mitä me kukin loppujen lopuksi rodulta haemme ja haluamme?
Vaikuttua? Voittaa? Olla oikeassa? Parhaita? Päteä koiramme kautta ja avulla? Olla mielipidevaikuttajia? Ohjata jalostusta? Sanoa viimeisen sanan?

Mietin itse ihan hemmetin pitkään jutun klousausta yllä olevien kysymysten jälkeen.
Whippet should be dramatic - ehkä joo, mutta omistajien ei niin tarvitsisi. 

Lenkkeilin viimeviikolla 56,6 km. Tänään rikoin lakia ja kävin juoksuttamassa koiriani IRTI läheisellä jalkapallokentällä. Kävelin keskellä ajotietä (hiekkaa on niin perkeleesti jalkakäytävillä..). Taisin vetää suojatietä punaisiakin päin. Heittelin frisbeetä lähellä skeittipuistoa. Varmaankin liian lähellä. Ja kaikki koirieni takia, vuoksi. Koska whippet.

Olen itsekin joskus joutunut kiskomaan pulleaa jalapenotäytteistä oliivia syvältä poskionteloistani. Kun sen saa sieltä sierainten kautta ulos, on voinut kokea voimaannuttavaa tunnetta siitä, että me olemme lopulta kaikki luusereita. Me kyllä kaikki teemme parhaamme, mutta me kaikki myös mokaamme, sähläämme ja säädämme. Sensijaan, että vaadimme MUILTA täydellisyyttä, voisimme osoittaa sitä itse?

Kadun monia asioita elämässäni. Mutta PARAS päivä on ollut se, kun sain Jakin, kohta 30 vuotta sitten - dissaamatta muita hienoja koiriani. 
Miten minulle annettiinkin niin hieno ja viisas koira whippet-rodusta heti alkuun. Olen saanut paljon rodulta, ollapa pätevä, karismaattinen rauhanneuvottelija ja pystyä antamaan takaisin. Koska whippet. 

Koska whippet. 


Ei kommentteja: