24.12.2019

Joulun 2019 tunnelmia.

Koskettava joulu.
Hakunilan alueella eräs ihan tuikitavallinen "Reiska" halusi jakaa joulumieltä. Hän järjesti ruokatarvikekeräyksen, johon lähti mukaan minä mukaanlukien lähemmäs 10 ihmistä. Me lahjoitimme ruokaa ihmisille, koirille, kissoille, lapsille. Leluja, hygieniatarvikkeita ja "sitäsuntätä", joista toivoimme olevan iloa saajilleen.
Lukiessani Facebookista saajien kommentteja kostuivat silmät. Tätä on joulu. Antamista. Miten hyvän mielen siitä saakaan, kun voi auttaa, edes vähän. 

Tänään autoilimme koirien ja kämppiksen kanssa äitini luokse, joka on sairastanut Alzheimeria nyt kolmisen vuotta. 
Jollain tapaa karu, mutta myös armollinen sairaus. Pyyhkii muistot, myös ne ikävät. Elämästä katoaa paljon, mutta tilalle tulee lempeys. On vain tämä hetki, tämän hetken mukana tuoma ilo, jonka tuo ihminen, koira, ruoka.
Mukana kannoimme valtavaa kassia kattiloita, ruokailuvälineitä, kastiketta, hilloa, lohta, kinkkua, perunaa.... Ja miten iloinen voi ihminen olla, kun pelkästään tulimme. Kassin kanssa tai ilman. Miten koirat osasivatkaan ilostuttaa äitiäni ja pitää virkeää mieltä yllä. Kuoriessani perunoita, kämppis imuroi. Maui löysi parvekkeelta porontaljan ja levitti tietenkin tukkoja poronkarvaa ympäriinsä. Samui hamusi vuoroin kinkkua ja vuoroin suklaata ja Huima ja Bali tyytyivät pomppimaan äitini sängyllä. Tunnelma oli vauhdikas, vilskeinen ja ehkä väsyttäväkin mutta samalla täynnä antamista, iloa ja läsnäoloa. Antamisen ilo totisesti kristalloitui tänä jouluna!


 Vaikka äitiä oli vahdittava minuutin välein. 
Jo pöytään katettu ruoka alkoi maistua äidille, ennen kuin kaikki ruoka oli edes pöydässä. Koirat riehuivat porontaljasta riipimiensä karvatukkojen kanssa, imurin pussi täyttyi, kastike oli palaa pohjaan. Elämää, vilskettä ja kaikki tuttuun tapaan "samaan aikaan ja nyt". Mutta sensijaan, että olisi ahdistanut, mennyt hermo tai KUKAAN meistä olisi hermostunut; kaikkia vaan nauratti.
Kämppis toivoi saavansa "samoja lääkkeitä kuin äitini" - joka siis nauraa ihan kokoajan. Hän nauraa niin paljon, että häntä alkaa yskittää. Hän nauraa, kun koirat vilistää, hän nauraa kämppiksen poropaidalle, hän nauraa kun huomaa syövänsä kahdella haarukalla. Kinkku naurattaa, ja se varsinkin, että kämppis ei syö lohta.


Elämä on kovin kummallinen ajanjakso ihmisellä.
Ottaa ja antaa, täynnä oivalluksia - ja aina tuntuu, että "kaikkeen tulee vain sopeutua". Elämä on tänään ja joskus kovin pienissä hetkissä. Pienissä häissä - laulaa räppäritkin.
Kämppis totesi visiittimme jälkeen, että "nyt hän ymmärtää, kuinka raskaita käynnit äitisi luona ovat".
Vaikka äiti on yhtä hymyä, naurua, iloa ja positiivisuutta - ja hän on "iloinen kaikesta" - niin hän on samalla kuin pieni lapsi, kokoajan "karkaamassa", sanat katoavat, hän lähtee jonnekin tietämättä miksi ja minne, hänellä on jano ja ei ole jano, hän tarjoaa suklaata koirille tai hän seisoo tuolin edessä osaamatta istua.

Elämän näkeminen ja kokeminen oman vanhemman (muisti)sairauden kautta on uuvuttavaa mutta myös palkitsevaa.
Se, että voi auttaa, tehdä toisen iloiseksi, tehdä ruoan, imuroida, siivota - olla läsnä - ja nähdä, kuinka toinen liikuttuu, on kiitollinen. Olen sanaton. Äiti ei pysty kiittämään, muodostamaan ymmärrettäviä lauseita kuin ajoittain, mutta hän on Liikuttavan Iloinen. Vaikka se kastike kiehui siellä liedellä liki pohjaan, niin tärkeintä oli pitää äitiä pystyssä ja ohjata hänet istumaan. Vaikka se veikin vartin. Itse istuminen toki vain hetken, mutta kun piti ensin nauraa 14 minuuttia.

Uskomattoman liikuttava ja lämminhenkinen joulu. Ilon antaminen tulee ihanasti takaisin. Se on kuin bumerangi. "Oikein heitetty tavallinen bumerangi palaa heittäjälleen". Wikipedia

Elämä on tässä ja nyt. Ilon hippusissa. 

Ei kommentteja: