20.4.2019

Hupi on poissa - Ch Twyborn Philadelphia 26.10.2004-11.4.2019.

Niin se päivä sitten tuli - kun piti päästää irti.
Olin ehkä alitajuisesti ja henkisesti valmistautunut Hupin poismenoon jo noin vuoden verran - silti irti päästämisen päivä oli äärimmäisen surullinen ja traaginenkin, koskettava.
Hupillahan oli ollut pitkään näitä ell:n mielestä verenpaineen voimakkaasta noususta johtuvia "pyörtymiskohtauksia" - ne liittyivät aina kiihtymiseen. Irtokoiraan, muiden laumanjäsenten nujuamiseen - ja haluun liittyä mukaan tai siihen, että Hupi nyt vaikka sattui juoksemaan tai pomppimaan hetken irti.
Pyörtymisiä oli lopulta tälle vuotta viisi ja viimeisen tullessa voimakkaana 11.4. oli aika tehdä raskaita päätöksiä.


Hupi oli Ruotsista 4-kuisena tullessaan herkkä ja hieman sisäänpäin kääntynyt nuorimies. Kun Hupi sai itsetunnon kohdilleen ja tuli sinuiksi ympäristön kanssa, se puhkesi sanalla sanoen kukkaan. Sen mahtava luonne näyttäytyi lopulta kaikissa mahdollisissa sateenkaaren ja Tikkurilan värikartan väreissä. 

Vaikka ensimmäinen whippetini Jakke Jäyhä oli kuin ajatus ja ihmisen mieli - oli Hupi vielä hieman enemmän. Äärimmäisen vakaa, rauhallinen, seesteinen, älykäs. Se pyrki kaikessa tekemisessään ja elämisessään rauhaan ja ei oikeastaan koskaan tehnyt mitään turhaa tai tarpeetonta. Se oli tavallaan hyvin vaatimaton ja ei tehnyt itsestään numeroa, ja samalla tööttäsi koko painollaan halausotteeseen, eikä päästänyt irti. Lenkillä määräsi mielellään tahdin ja ehdotti risteyksissä käännössuunnan hyvin määrätietoisesti.


Jaksan muistaa sitä, kuinka Kartanolla "se naurettiin kotiin" viehetreeneistä, katsellessaan lähinnä taivaan lokkeja kun olisi pitänyt jahdata muovipussia. 
Ehei, Hupi kyllä jahtasi lenkillä maassa vieriviä omenoita, oravien perään se yritti kiivetä puuhun, kantoi suussaan lenkeillä milloin rakennusjätettä; styroksia, pahvilaatikoita, muovin paloja - milloin sen suuhun löysi lenkkeilijältä pudonnut hanska, sandaali tai lippalakki. Hupi bongasi kaiken. Ja se viehekin alkoi iän myötä kiinnostaa niin, että Hupi juoksi kaikista whippeteistäni ensimmäisenä maastoSERTin!

Hupilla joskus kesti vähän laittaa asiat päässä järjestykseen. Jos jotain oikein järisyttävää sattui kotona tapahtumaan, kuten nyt vaikka että imuri otettiin esiin - meni Hupi olohuoneen pöydän alle ja järjesti ajatuksensa imuroinnin aikana niin, että se saattoi imuroinnin päättyessä tulla taas huolettomana esiin.
Rakastin Hupin herkkyyttä ja sitä, että kun sen kanssa saavutti yhteyden ja ymmärsi sen upean mutta herkän luonteen päälle - suhteemme rakentui sittemmin täydelliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Symbioosimme oli selkeä ja vaivaton.


Muistan joskus kovin nuorena Korson metsissä koiriani juoksutellessa, että millaista se luottamuksen saavuttaminen - ja tunteminen - on. Istua kannonnokassa ja olla varma, että koirat eivät ota ritoloita ja lähde naapuripitäjään ihan vaan naapuripitäjään menemisen ilosta.

Hupin kanssa koin tällaista käsittämätöntä yhteyttä. 
Kuinka voi joku koira olla niin "auki" ja omistajan luettavissa, että voi maanantaina sanoa, mitä Hupi tekee torstaina klo 19.00. Hupista ei tavallaan tarvinnut myöskään koskaan olla "huolissaan". Vaikka se näyttelyuransa aikoina näyttikin kaikin tavoin, että olisi mieluummin kotona selällään tuhisemassa tai mieluummin piehtaroisi pihanurmella - se kulki silti rinta rottingilla mukana ja antoi useiden eri handlereiden venyttää itseään ja komisteli monet näyttelyt. Vaikka se kuolasi ensimmäisen elinvuotensa autossa - en koskaan ollut huolissani, säälinyt sitä, vaan tuin, olin läsnä, olkapäänä. Ja mielestäni Hupi näytti kaikin tavoin sen, että se arvosti sitä. Olet vain siinä. Olet tärkeä.

Vein sitä kuitenkin moniin seikkailuihin. Naisseikkailut lienivät Hupin arvoasteikon kärkipäässä. Vaikka joskus naiset olivatkin hieman vihaisia ja nokkavia ja heittipä eräs nartuista sen väkivalloin selälleen koppakuoriaiseksi lähimetsään - muistan aina, kun Hupi humpsahti ja hetken järjesteli jalkojaan kuin sittiäinen, nousi ylös, ravisteli hetken ja jatkoi elämäänsä vakaana ja vaatimattomana. Ei sitä pienet humpsaukset juuri hetkauttaneet.

Kävimme Hupin kanssa myös Ruotsissa näyttelemässä. 
Hieman levottoman laivamatkan jälkeen Hupi näytti siellä parastaan, kotimaassaan, kasvattajansa katsellessa. Yllätti minutkin. Tuo vaatimaton velikulta, kasvoi 3 senttiä komeutta kehään ja juoksi barwaxania (= koira juoksee omistajansa edellä "luonnostaan") ja lumosi kaikki. Tuomarinkin.

Hupi ei siis juuri yllättänyt, koska tunsin sen niin hyvin - mutta eräs astutus oli mieliinpainuva. Hupihan luovutti siemeniä itseasiassa neljästi Opvetissä. Eläinlääkärit ihailivat sen libidoa ja intoa - musta labradori sai sen ihan villiksi - joskus tuntui jopa, että se tykkäsi pienestä Lady Domina-tyyppisestä meiningistä - mutta eräs narttu kävi kotona murraamassa Hupille kolme vaiko neljä kertaa. Hupi teki kaikkensa hurmatakseen neidon, mutta päivät eivät olleet oikeat. Ja kun ne vihdoin olisivat olleet, Hupi marssi suoraan eteiseen; "päästäkää minut pois, tuo äreä neito on taas täällä". Tämä oli Hupille outoa käytöstä, mutta kun narttu lopulta "seisoi" Hupille, oli loppu tyypillistä Hupia, eli niksnaks. Hupi avasi ikkunan TÄHÄNKIN maailmaan. Kuinka paljon opinkaan urosten siittiöiden tiheyksistä ja liikkuvuuksista - proksimaalisiittiöistä puhumattakaan - ihan vain Hupin ansiosta.


Hupi oli kotikoirana suorastaan verraton. 
Se rakasti lenkkeilyä ja rentoilua, ruokaa ja luita - toki juoksi innoissaan peltoralleja, mutta silminnähden nautti kotoilusta. Nuorempana se makoili usein vatsani päällä sängyssä - tapa jäi siltä vanhemmiten pois, mutta päivän ruoka innosti sen aina laulamaan - se lauloi aivan viime päiviin asti! - ja sen lempipaikka yöllä oli tietty lattiapeti. Se "kuopi" yläkerran porttia, kun se halusi alas pihalle pissalle ja yöllä saattoi kömpiä lattiapediltä viereeni - hyvin usein juuri tyynyjeni taakse. Viimeiseen asti Hupi hyppi aivan normaalisti autoon ja alas, sänkyyn ja alas. Se oli voimakas kropaltaan - ja mieleltäänkin - vaikka kohtaukset varmasti verottivat sen kuntoa.
Kotona se oli aina hyvin rauhallinen ja viihtyi hyvin omissa oloissaankin - toki leikkien vielä jopa Samuin kanssa jonkin verran! Hammasmiekkailua, lelujen repimistä ja kuljettelua. Rutiinit saivat sen kuitenkin aina rennoksi ja raukeaksi, tyytyväiseksi. Kotona, oman lauman kesken = aina parasta.

Innostuin aivan viime vuosina näyttelemään sen kanssa uudelleen. 
Mikä ilo olikaan viedä kehiin hyväkuntoista, lihaksensa täydellisesti säilyttänyttä veteraania. Hupille tulikin menestystä vielä veteraanikehistä jonkin verran ja se sai loistaa Emmin taitavissa käsissä - ja namien äärellä. Hupihan teki ruoasta mitä vain. Kenellä oli ruokaa = Hupin ystävä. Kuitenkaan näyttelymenestys ei oikein koskaan ollut se "meidän juttu". Hupin loistokkuus, glooria, legendaarisuus - ilmeni ihan tavallisessa arjessa, ihmisten kesken heidän kyläillessä meillä, maastokisoissa, narttujen kanssa, lenkkeillessä ja kotona.
Hupin jalostusura oli sangen näyttävä ja menestyksekäs. Jos kaikista suunnitelmista olisi tullut jotain, olisimme sanoneet kaikkeen "kyllä" ja kaikki puhelimella Hupille soittaneet nartut olisivat tulleet oven taakse ovikelloa soittamaan, Hupilla olisi varmasti n. 30-40 pentuetta.


Emme Hupin kanssa koskaan ylpeilleet pentueiden määrällä - ylpeilimme ihan muilla asioilla. 
Vaikka nyt sillä, että Hupi oli viimeiseen asti erittäin terve - ja huippuseuralainen arjessa. Se oli luonteeltaan täysi kymppi, elämä sen kanssa oli helppoa ja vaivatonta. Vaikka olenkin surullinen menetettyäni Hupin - olen myös äärettömän iloinen melkein 15-vuotisesta taipaleestamme, joka hitsasi meitä aina vain enemmän ja enemmän yhteen.

Soisin jokaisen voivan viettää "once in a lifetime"-koiransa kanssa näin pitkän taipaleen.
Nähdä, kokea, tuntea ja elää yhdessä millaista on kun vetreä veteraani menee nuorempien kanssa yhä vahvana, järki leikkaa ja kroppa pelittää. Millaista on, kun luonne puhkeaa kukkaan aikuisuuden kynnyksellä, jalostuu yhä jalommaksi vanhemmiten, millaista on, kun sanaton yhteys pelaa, ajatukset on yhtä.

Olen niin kiitollinen Hupista ja yhteisestä elämästämme, että en pysty sitä edes mitenkään täydellisesti kuvaamaan. En pysty koskaan kuvaamaan sanatonta yhteyttämme toisille, en luonteidemme ja ymmärryksemme yhteen kietoutumista. En sitä, kuinka paljon arvostimme, kunnioitimme ja rakastimme toisiamme.


Kiitos, että olit minun. 

kuvista kiitos Tilda Koskinen
kuvat Hupin 14-vuotissyntymäpäivältä  - paitsi Antti Ruotsalon ratakuva, joka on otettu syyskuussa vuonna 2009

Ei kommentteja: