Koiria on tullut ja mennyt ja jokainen niistä on ollut perheenjäsen, tärkeä ja jättänyt jäljen. Tuntuu hurjalta sanoa, että tarvitaan useampi koira ennen kuin sitä jalostuu tajuamaan koirista ja koiranpidosta, harrastamisesta puhumattakaan, sen Ytimen.
Mikä se Ydin sitten on?
Sitä voisi melkeinpä perspektiiviksikin kutsua. Kun katsoo koiraelämää taakseen, huomaa, että ensimmäisten koirien kanssa on hölmöillyt urakalla, sitten huomaa, että ensimmäisten rotujen kanssa on hölmöillyt urakalla. Sitten sitä huomaa, että on oikeastaan hölmöillyt kokoajan, nyt 33 vuotta.
Aina tulee se uusi koira ja vetää höplästä. Aina tulee tarve pyytää anteeksi ei vain omistamiltaan koirilta vaan myös ihmisiltä, joiden kanssa on vuonna 1987 väitellyt höpöjä. Puhumattakaan siitä vuonna 2004 käydystä keskustelusta. Ja niin edelleen.
Näkemystä ei tule näkemättä, kokemusta kokematta.
Ytimeen pääsee vain elämällä, käymällä läpi, kahlaten milloin sohjossa ja vastatuuleen. Myötäistä on toki aika-ajoin virkisteeksi mutta sitten taas sataa sontaa.
Ja jonain päivänä vain kaikki sujuu.
Kynsienleikkuusta lähtien. Ne vain leikataan. Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Yksi on sylissä makaronina, puree nenästä, toinen kiljuu ja kolmas juoksee karkuun. Oma silmä on harjaantunut näkemään ne haavat, jotka pitää tikata ja ne, jotka voi itse hoitaa. Revähdykset, venähdykset ja nirhaumat ovat käyneet tutuiksi ja sitä vaan huomaa yht'äkkiä, ettei oikein säikähdä enää mistään.
Vanhan koiran antaa olla vanha ja heiveröinen, eikä sitä yritä keinotekoisesti nuorentaa. Vastaavasti nuoren koiran kanssa se on vain opetettava siihen perusarkeen, sitä on vain elettävä sen kanssa, jotta se jonain päivänä naksahtaisi siellä pääkopassa, että itseasiassa tylsyydestä kiljuminen on aika lapsellista eikä sillä saavuta mitään.
Toisaalta olen tullut vanhemmiten huomanneeksi, että kun pidän nykyisin koiriani irti niin taidan tehdä ristinmerkin ennen hihnan irroitusta.
Näillä kilometreillä sitä alkaa katsoa taakseen, ja jossain määrin soimaa itseään eletystä ja koetusta ja jossain määrin on kiitollinen, että on saanut omistaa niin hienoja koirayksilöitä, jotka ovat jalostaneet elämää ja ajattelua tähän päivään.
Rodussamme on paljon uusia, nuoria ja innokkaita harrastajia. Sitä näkee itsensä heissä ja jos onkin joskus hieman huvittunut, huomaa vain katsovansa itseään parikymmentä vuotta sitten. Kaikki me vanhat parrat olemme joskus olleet uusia harrastajia - toiset meistä ovat vain unohtaneet nuo innokkaat ummikkoajat kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Nyt kun minulla on radalla innokas nuorukainen, huomaan jopa taantuneeni. Vuosien takaiset rataharkat ovat painuneet unholaan ja uudet säännöt tuntuvat melkeinpä pelottavilta. Missä on se vanha, tuttu ja turvallinen? Miten edetä, miten se meni ja milloin mitäkin?
Elämä koiran kanssa muuttuu. Se syvenee ja se saa lisää värejä.
Alkuun sitä halusi vain whippetin, kun se on niin kaunis rotu ja jossain vaiheessa sitä omaa kaunista whippetiään halusi näyttää tuomareille ja kilpajuoksutuskin tuli mukaan. Tavoitteet elävät kunkin koirayksilön myötä ja vaikuttaapa kulloinen elämäntilannekin ja oma jaksaminen kaikkeen harrastamisessa. Jokatapauksessa jos mieli on avoin ja koira innokas oppimaan uutta yhdessä omistajan kanssa - niin sitähän on niinsanotusti baana auki. Elämä rikastuu ihan hetkessä uuden pennun tullessa taloon ja kunkin yksilön kanssa koetut haasteet haastavat joskus ihan viikottain - "ei se Bella koskaan tällaista". Bella söi kenkiä ja uusi pentu seinää. Kengät sai tuulikaappiin piiloon, mutta miten seinän piilottaa? Kas siinäpä haastetta. Sitä syvyyttä ja värejä.
Tänään Porvoossa taas kerran mietin harrastuksen mielekkyyttä juostessani yhdessä koirani kanssa vesisateessa.
Tosin näyttelytoimikunta oli ystävällisesti pystyttänyt jo ryhmäkilpailuteltat valmiiksi, joten sateessa ei tarvinnut seistä - sateessa piti vain esittää koira. Onko tässäkin se Ydin nähtävissä - mikä sinne kilpailemaan lopulta ajaa? Olenko se minä itse, kilpailunhaluni tai halu näyttää muille, että "mulla on tällainen, mitäs tykkäät"? Vastaus on minun kohdalla yksinkertainen. Jollen olisi koiran kanssa liikenteessä, ihmisten ilmoilla, harrastamassa ja touhuamassa - katsoisin luultavasti vain televisiota tai lukisin lehteä. Minä vien koiraa ulos, mutta myös koira vie minua ulos.
Siitä olen nimenomaan koirilleni kiitollinen, ennen, nyt ja tulevaisuudessa, että ne pitävät minut liikkeessä.
Taas on kävelty kahdeksan päivää ja vaille 50 kilometriä. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon saan puhua koiraa päivittäin ei vain koirieni kanssa vaan myös lenkkipuheluissa ja vieläpä "elää rotua" erilaisten aktiviteettien kautta, kuten nyt vaikka COS-tapahtuma, joka lähestyy huimaa vauhtia. Kaikki innokkuuteni lähtee rodusta. Rodun eteen on kiva tehdä ja toimia.
Elämä koiran kanssa muuttuu ja elää jokaisen koirayksilön myötä - ja iän myötä.
Ikä ei tuo ihanaa perspektiiviä ja luonteen syvyyttä ja pehmeyttä vain omaan koiraan (kts. kuvituskuva, Hupi lähes 13-vuotta) vaan myös perspektiiviä ja pehmeyttä omaan ajatteluun. Parhaimmillaan yksilöajattelusta tulee ME-henkistä.
Ydin ja syvyys ovat ihania asioita koiran kanssa, yhdessä.
Odottakaa niitä, nähkää ne, nauttikaa niistä ja vaalikaa niitä. Mikään ei ole niin mukavaa elämää kuin elämä yhdessä koiran ja/tai koirien kanssa. Varsinkin, jos rotu on whippet.
Viisaus asuu vanhassa koiraystävässä. Ja siinä nuoremmassakin. Se voi vaan hieman kestää, ennen kuin se tulee sieltä esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti