Niitä vaan tulee ja sille ei voi mitään. Aurinkoiselta Anitalta meinaa valo loppua. Vaikka kuinka puren hampaita yhteen, valonsäteet kilpistyvät ja harmaiden pilvien hopeareunukset haalistuvat.
Olen aina ollut sitä mieltä, että iskut, kritiikit, huomauttelut ja naljailut tulisi ravistella selästään kuin hanhi tekisi.
Olen myös aina ollut sitä mieltä, että ihmiset sanovat paljon sellaista, mitä ei ole TARKOITETTU ilkeäksi tai "sanoma vain lähtee väärin". Joskus kuulija kuulee kaiken väärin. Joskus sitä odottaa, että toinen sanoo jee, kivaa mutta hihkumisen sijaan tuleekin haukut! Toisaalta ihmisillä on paljon huonoja päiviä, heillä on itsellään paha olla, kiire, stressiä, päänsärkyä. Huono hetki, nälkä, jano, kuuma.
Olen aina "ymmärtänyt tuomareita".
Vaikka välillä on tiukkaa tehnytkin.
Heillä jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa, hekin ovat vain ihmisiä ja tekevät virheitä ja toimivat joskus hassusti. Ajatellut aina heistä yhdessä ja erikseen, että kullakin on oikeus omaan mielipiteeseensä - ja minun on vain sopeuduttava siihen. Makuja on monia ja vaikuttaapa kehässä kaikki muukin. Kilpakumppanit, biorytmit, kuun asento, koiran fiilis.
Lopulta vuosien saatossa, lukuisat kehävisiitit muuttuvat yhdeksi jatkumoksi ja matkan varrella saadut sertit ja maine, kuten myös varasertit ja "epäonnistumiset" unohtuvat ja haalistuvat harmaaksi kokonaisuudeksi. Ihminen muistaa kenties näyttelyn, tunnelman, ilman, sertin, sijoituksen - mutta ei enää itse tuomaria. Aika kultaa muistot.
Tuomarin tehtävä on vaativa.
Pitäisi jaksaa palvella asiakasta, olla ehkä ystävällinenkin, antaa aikaa ja "koiran näköinen kritiikki" vaikka päivä on ollut pitkä, koiria paljon ja koira ei nyt just satu sytyttämään. Tuomari voi ajatella, tutun kasvon nähdessään, että "kuinka toi on tommosen mulle tuonut" tai "mitähän tästäkin nyt sanoisi". Tuomaria voi suututtaa, ahdistaa ja hän voi kokea paineistusta. Koira ei kertakaikkiaan vastaa yhteenkään hänen rodulle luomaansa kriteeriin. Virheiden päälle se on vielä ylikorkeakin. Esittäjäkin on sähläävä pälli ja soppa on valmis. Sen kyllä näkee sitten kritiikistä.
Eilinen tunne oli kuin ekaluokkalaisella, joka on unohtanut vihkon kotiin. Juuri sen, missä ne kotitehtävät oli.
Täältä pesee, nyt lähtee.
En ihan odottanut sitä, mitä niskaan lopulta satoi. Eilinen päivä oli monessa mielessä katkeransuloinen, niinhän ne päivät tuppaavat monesti olemaan.
Tuomarin mukaan olen sanonut, että whippetiä ei tarvitse mitata. En kyllä muista sanoneeni moista, mutta puhun niin paljon ja hetkittäin mitä sylki suuhun tuo, että onhan se tietysti mahdollista. Mutta tästä lauseesta alkoi kaikki mennä vinoon. Koirakin. Nyt kun Bali nojasi minuun kehässä ja yritin plaseerata sitä pöydälle ikäänkuin paremmin (ettei se taas putoaisi pöydältä) sain osakseni vähän lisää ryöppyä. Ja vielä vähän lisää.
Äidin hieno Bali. Sinä teit kaiken hyvin ja oikein. Äiti ei vaan nyt osannut.
Kehän jälkeen tuli lisämoitetta.
On surullista, kuinka sitä kuvittelee auttavansa ja auttaminen tulkitaan sinua vastaan. Oletko kokenut moista? Voin sanoa, ettei kivalta tunnu. Onneksi on edes tämä blogi, jossa voi käydä vähän purkamassa surullista mieltään.
On tosiaan jännää, että auttamiseen puututaan. Tulee mieleen kierteinen esimerkki; Ynjövi laittaa Kalevin autoon Kehä III:lla uuden renkaan. Kalevi ei osaa. Ynjövi auttaa. Kalevi antaa Ynjöville kiitokseksi kahvi- ja pullarahan Ynjövin uurastuksesta. Jälkeenpäin Kalevi kiittää Facebookissa Ynjöviä nimeltä mainiten.
Mitä tapahtuu?
Niinpä. Sitä minäkin tässä ihmettelen.
Näillä mennään. Repikää siitä.
Kuva Googlen kuvahaku, toinen kuva vasemmalta ylhäältä. Ei kysytty lupaa kuvan lainaamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti