Ajatuksentynkää, piukkaa pohdintaa ja virkkeiden vatkausta.
Luin Ilta-Sanomista 17.4. seuraavaa:
(case Alppila)
"Tapauksen jälkeenkään opettaja ei nähnyt toiminnassaan mitään moitittavaa. Tämä oli selkeä riski, koska hän työskenteli erityisluokassa, missä erityisesti täytyy tuntea voimankäytön rajat".
Helsingin perusopetuslinjan johtaja Outi Salo
Aloin leikitellä lauseella. Mitä jos opettaja-sanan korvaisi ministerillä? Laittaisi siihen tilalle korruptoituneen johtajan, optioilla vehkeilijän tai omaa etuaan tavoittelevan grynderin?
Kuinka monta kertaa olemme saaneet lukea esimerkiksi juuri ministerien toilailuista, on menty yli sieltä missä aita on matalin, hankkeiden kilpailutukset on menneet sinne päin ja verorahoilla pröystäilty enemmän kuin laki sallii? Uutisissa puoluetoverit läiskivät tovereitaan selkään ja ymmärtävät. Jos taksiseteleitä on mennyt liikaa, hallitus myöntää niitä pika-asetuksella lisää. Ministerit pahoittelevat - ehkä - ja sanovat "en tarkoittanut". Ja saavat lapsellisten tekstiviestikohujen jälkeen yhä sympatiaa.
Jos media haluaa, että mietitään sitä mitä opettaja - joka ehkä ensimmäistä kertaa puuttuu räävittömän teletapin käytökseen - viestittää käytöksellään yhteiskunnalle, lapsille ja vanhemmille, niin mitä nämä keplottelevat ministerit ja öykkäröivät johtajat sitten viestittävät? Miksi lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta on tullut yht'äkkiä "punainen vaate"? Miksi tuntuu siltä, että silmäätekevät saavat tehdä mitä vain; eikä media tällöin marssita johtajia vastuuseen ja pidä heitä otsikoissa? Miksi tuntuu siltä, että liian moni yhteiskunnallisesti merkittävä asia painetaan villaisella ja media keskittyy toisarvoisiin asioihin? Missä on syvällinen keskustelu? Miksi hurskastelusta ja lain kirjaimen viilauksesta on tullut tärkeämpää kuin asioiden syvällisemmästä pohdiskelusta? Miksi media nostaa lillukanvarret tärkeämpään osaan kuin itse ASIAN?
En vain osaa nähdä Alppilan opettajan käyttäytymisessä irtisanomisperusteita, vaikken toki tunnekaan tapausta läpikotaisin. Haluaisin, että jos tilanne menee "sellaiseksi", että siihen pitää puuttua, siihen saa ja pitääkin puuttua. Minusta lapset tarvitsevat rajoja ja puuttumista. Se jos mikä on välittämistä.
Katsoin TV2:n Silminnäkijä-ohjelman muutama ilta sitten.
Siinä TV2 oli maksanut kahdelle koirakolle koulutuksen kahdella eri koirankouluttajalla. Toinen oli ns. namikouluttaja ja toinen johtajuuteen nojaava. En mainitse tässä nimiä, koska muistan vain toisen kouluttajan nimen.
Kaikilla koirilla oli samankaltaisia ongelmia. Toisella omistajista oli 1 koira, toisella 2. Ne vetivät hihnassa, keulivat ja rähjäsivät muita koiria kohdatessaan.
Korvaani pisti erityisesti namikouluttajan sanoma, missä hän kyseenalaisti johtajuuteen perustuvaa koulutusta sanomalla "Koiraa ei pitäisi kouluttaa pelolla". Allekirjoitan väitteen yksinkertaistettuna. Mutta samalla ihmettelen sitä, että JOHTAJA olisi automaattisesti pelottava? Minusta hyvä johtaja on järkevä, fiksu, oikealla tapaa toimintatarmoinen, ohjaava, vierellä kulkeva ja ylipäätään henkilö, joka omalla auktoriteetillaan ja järkevyydellään OHJAA oikein ja niin, että koiralla on miellyttävää olla ja elää -> stressi väistyy. Koiran ei silloin ITSE tarvitse enää ottaa ohjia ja päättää; sen on helpompi olla ja elää, kun toinen, omistaja, ottaa vastuun. Tällöin koira myös voi elää stressittä. Asia, mihin koira kaikessa pyrkii -> rauhaan.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani siitä, että me ihmiset voisimme leikkiä ajatusleikkiä koskien omia työpaikkojamme. Johtaja, joka suuttuu, räyhää, tulee humalassa työpaikalle ja pitää alaisiaan varpaillaan "huvin vuoksi" tai on muutoin epäpätevä tehtäväänsä -> sellaisessa työpaikassa tai sellaisen pomon alaisuudessa ei ole hyvä olla. Alaiset eivät parhaassa tapauksessa tiedä toimenkuvaansa, yrittävät miellyttää tuuliviiri-pomoaan kuka mitenkin ja hermoilevat hermoilevan johtajansa otteessa usein sairaslomalle asti.
Eihän se oikea johtajuus näin mene.
Sellainen työpaikka, jossa kaikilla on selkeät toimenkuvat ja liikkumavarat, ja missä johtaja on tasapainoinen ja tasapuolinen - hommat sujuvat ja kaikki voivat hyvin. Niin alaiset kuin johtajakin.
Mitä tulee koirankoulutukseen, niin ilmanmuuta ei-toivotun käytöksen huomiotta jättäminen ja oikean käytöksen palkkaus = monasti toimiva ja oikea avain auvoiseen yhteiselämään.
Ohjelmassa ollut "tiukemman linjan" kouluttaja oli kuitenkin erittäin osaava ja sai minut mietteliääksi. Varsinkin, kun koulutussession päätteeksi se koirakko, jota koulutti johtajuusteoriaan pohjaava kouluttaja, toimi lopulta paremmin. Häiriökäyttäytyminen tuntui kitkeytyneen kokonaan neljän koulutuskerran jälkeen kun namikoulutuskoirakko hapuili vielä.
Johtajuus ei siis mielestäni tarkoita sitä, että koiralta viedään luonne, se alistetaan ja koira muuttuisi pälyileväksi ja/tai olemukseltaan maataviistäväksi.
En ylipäätään liputa minkään koulutussuunnan puolesta mustavalkoisesti. Yhdellä koiralla toimii yksi tapa, toisella toinen. Haluan omalta osaltani tuoda esiin sen, että hyvä johtaja = hyvä johtaja. Koira ja ihminen voivat silloin kumpikin hyvin.
Minulla kasvaa kotona nyt pieni pentu.
Tätä kirjoittaessa 9-viikkoinen. Annan sen olla ja elää, olla pentu. En lällyttele ja sylittele sitä, koska mielestäni se olisi karhunpalvelus. Vaikka se on pieni, on se pian suuri. Sen on opittava mahdollisimman pian ja nopeasti, että sateellakin lenkkeillään, jalat on tehty kävelemistä varten (SKL:n johtaja sen sanoi; jos Jumala olisi tarkoittanut koirat kannettaviksi sylissä, niin niillä ei olisi jalkoja), niillä voi juosta ja kurvailla. Jo pikkuisena kurvaileminen sen minkä jaksaa kehittää ei vain lihaksia, niveliä ja jänteitä vaan myös avartaa pennun maailmaa; joka sen on jokatapauksessa joskus kohdattava. En myöskään siirrä menneitä, ikäviä kokemuksia koskaan uuteen pentuun. "Kun X:n kanssa kävi näin, varon nyt sitä tämän pennun kanssa".
Ehei. Jokainen taulu ja kehys on uusi ja pentu tuo siihen omat värinsä ja sävynsä, minun avullani toki. Minä vien heti lenkille, sen minkä pentu jaksaa kävellä, piipahdan ostarilla, näytän maailmaa. Elän ja kuljen rinnalla ja näytän omalla esimerkilläni, että maailma on iso, mielenkiintoinen ja "siellä pärjää omillaan".
Pennun maailmaan kuuluu meillä myös aikuiset koirat.
Ihmiset kyselevät kovin - mikä on toki normaalia - että "Ovatko ne jo sopeutuneet toisiinsa" - ja pentuhan oli ollut meillä vasta 4 päivää.
Ilmeisesti kansakoululaisen pitäisi osata jo derivoida ja läpäistä Mensan testit. Ja kun uusi oppilas tulee luokkaan, niin hetihän uusi koululainen bondaa muiden kanssa ja päinvastoin.
Siinä missä namikouluttaja vannoi namien voimaan pitkällä tähtäyksellä - ja mikä ettei - niin täytyy myös ymmärtää, ettei koirien välinen ystävyyskään syty heti. Koira voi toki ehdollistua maukkaaseen kukkaruukkumultaan kertasyömisellä ja tyhjentää yhden päivän aikana kodin kaikki kukkaruukut, mutta yleensä asiat keksitään hiljaksiin, niitä makustellaan ja lukuisten toistojen jälkeen syntyy vasta se AHAA-elämys.
Jos olemassa oleva lauma on hioutunut esimerkiksi kaksi vuotta yhteen, niin uusi tulokas tuo eittämättä uuden pohdinnan paikan, niin vanhimmalle kuin nuorimmallekin jo olemassa olevalle lauman jäsenelle. Olisin melkeinpä "huolissani", jos koirien kanssa asiat menisivät kuin elokuvissa, kun eivät ne mene niin oikeassa elämässä meillä kaksijalkaisillakaan.
On siis normaalia vieroksua, oudoksua, tutkia ja ihmetellä.
Makustella ja pohtia, tutkia ja tiirailla tulokasta. Ja tulokkaan aikuisia. Johtajuuskouluttaja sanoi juurikin hyvin sanoessaan, että jos pentu vaikka nukkuu, sitä ei mennä siihen nukkumapaikalle lällyttelemään; äkkiäkös pieni pentu ajattelee, että "Onpas kuningasfiilis, tässä vain maata möllötän ja ihmiset tulevat kontallaan minua kohti samalla lässyttäen".
Näen nyt omin silmin, kuinka pentu lähestyy omia vanhempia koiriani pienenä ja niitä kunnioittaen (miksi siis minä lähestyisin pentua maataviistäen??). Kuinka ihailtava sisäänrakennettu ominaisuus kuitenkin pienellä pennulla!
Ja hyvin fiksusti, mielestäni, vanhemmat ovat ottaneet pennun. Sietävät, vaihtavat huonetta, ignooraavat ja hiippailevat hillitysti. Niillä on kaikilla hoksottimet paikallaan ja ne ovat olleet hyvin fiksuja JOHTAJIA pennulle. Osoittaen hiljaisella hyväksynnällä ja ohjauksella sen paikan; alimpana laumassa. Pitäisikö minun antaa nyt pennulle nameja? Vai aikuisille? Syöttäisivätkö ne ja namittaisivat toisiaan? Tämä se on koirienvälistä, normaalia johtajuutta.
Pentu on siis ollut hyvin fiksu, se osaa sisäsyntyisesti käyttäytyä isompien kanssa, ilman niiden haastamista tai kiusaamista. Fiksu pentu osaa olla - kuten me aikuiset sen kanssa. Ilman kommervenkkejä. Vain ollen.
Oslon lentokentällä ehti muutama ihminen ihmetellä, että "Eikö Suomessa ole pentuja" tai "Miksi tulit tänne asti"?
Onpa hankalaa alkaa selittää ihan ventovieraalle saati tutummalle, että MIKSI? Olen joskus sanonut, että pennun ottaminen on järjen ja tunteen yhteiskeitos, jossa yleensä tunne näyttelee suurinta osaa? Joku pentu, kuva, sukutaulu "vain" iskee ja siihen on sitten yleensä kenenkään muun turha sanoa mitään. Onko se sitten niin, että kun harrastusvuosia kertyy, kotimaan kuviot jäävät/tulevat pieniksi (?) ja jos vain suinkin on mahdollisuus niin katse etsiytyy ulkomaille? Norjahan ei nyt kauhean kaukana ole, ja Bali-pennunkin suku on osittain "tuttua ja turvallista", mutta jotain uutta on aina hurjan kiva ja mielenkiintoista saada.
Ja mikäs on jotain uutta saadessa, kun joutuu pohtimaan taas vaikuttimiaan, motiivejaan ja pääsee näkemään uuden elämän kasvun. Se, jos mikä on antoisaa ja pitää tässä niin ihanassa koiraharrastuksessa kiinni - uusi pentu on lupaus tulevasta, ja vie kohti uusia, mielenkiintoisia seikkailuja. Ihan koko lauman!
kuvituskuva Acer-kuvanäytteet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti