Haastattelen itseäni.

Kyllä. Tähän on tultu. Niin kauan kuin muistan miksi ja miten voin aina kysyä ja vastata itselleni. Toivottavasti osaan olla rehellinen.

Miten päädyit koiranomistajaksi ja miksi sinulla on aina ollut isoja laumoja?
Muistan lapsuudesta sen, kun taisimme perheessä kaikki haluta koiraa. Rotukin oli jo päätetty isän toimesta; beagle. Koiraa ei kuitenkaan hankittu kun veljeni oli allerginen. Sittemmin koira-allergia todettiin minullakin, 16-vuotiaana.
Ulkoilutin silti lapsena lähitienoon koirat. Mm. alakerran kultakaupan schäferin. Se kun riehaantui lenkillä, puri reiät takkini hihaan. Jotenkin onnistuin peittämään tapahtuneen ja taisin rohkeasti viedä koiraa uudelleenkin ulos. Yläkerrassa asui Teuvo-basenji, jota myös ulkoilutin ahkerasti. Jotain minussa syttyi Teuvon myötä; hajuton, kuolaamaton, haukkumaton, muotopuhdas ja erikoinen afrikkalainen villikoira, jospa joskus vielä...
Jokin siis koirissa veti minua puoleensa jo n. 10-vuotiaasta ja kun 20-vuotiaana ilmoitin äidilleni hankkivani basenjin, halusi äitini kuitenkin, että ottaisin mieluummin hänen uutta kotia hakevan dalmatialaiskasvattinsa. Prinssi, Eevariitan Fiery Poseidon (s. 1983) oli hieno koira, omapäinen ja -peräinen ja se sai sitten myöhemmin kaverikseen Kimu-basenjin!

Prinssi annettiin myöhemmin elämäntilanteiden muuttuessa uuteen kotiin, missä se saikin viettää elämänsä onnellisena loppuun asti. Minun omassa uudessa elämässäni Kimu (Ch Kenzongos Kisumu, s. 1986) sai kaverikseen vuonna 1989 peräti kaksi kaveria; basenjit Nikin (Azenda Karabos, s. 1989 yhteisomistuksessa Anneli Pukkilan kanssa) ja Jimin (Ch Ridderen's Alex, s. 1989 yhteisomistuksessa Helga Kausteen kanssa). 

Suomessa riehui kuitenkin vakava penikkatautiepidemia vuonna 1990 ja menetin virukselle sekä Kimun että vasta 6-kuisen Nikin. Elämäni karmeinta aikaa. Asuin tuolloin Kaivokselassa ja muistan kuinka ajatuksissani huusin kohti taivasta: Riittää jo!!!
Tein vuorotyötä ja ulvonnallaan naapurustoa öisin hereillä pitänyt Jimi muutti sekin jo aiemmin uuteen kotiin maalle, missä oltiin jatkuvasti kotona. 

Penikkatautitragedian jälkeen minulla oli kuitenkin ilo löytää itselleni vielä yksi aivan ihana basenji, Kino, Ch Kenzongos Kinongo (s. 1990), jonka kaveriksi löytyi samana vuonna ensimmäinen whippetini, Jaki, Jakias Charmiga Filemon. Pojilla oli vain 2 päivää ikäeroa!

Jakin löytyminen oli tarina sinänsä. Olin silloin töissä mainostoimistossa ja miettiessäni uutta laumanjäsentä ja kysyessäni afgaanin omistavalta työkaverilta rotuvinkkejä - vinkkasi hän oitis kotia hakevan, jo aikuisen uroswhippetin Softouch-kennelistä. Kasvattaja, Pirjo Muhonen, oli kuitenkin sitä mieltä, että "sinun kannattaisi ottaa Jakias-kennelistä mieluummin pentu" - koska Pirjon kasvatti oli näyttelyitä ajatellen sangen kookas. 

Melkoinen enne olikin tuo minun jo ennalta keksimäni kutsumanimi Jaki - selväähän oli sitten, että pentu tulee Jakias-kennelistä!
Ja millaisen whippetin sainkaan. Koiran nimi olisi myös voinut hyvin olla Ajatus tai Sielunpuolikas, sillä tämä koira kulki rinnallani 12 vuotta ja 8 kuukautta käytännöllisesti katsoen koko elämänsä ilman hihnaa. Sitä en osaa sanoa, miten se sen oikein teki, koska en ole koskaan ollut mikään koirankouluttajakaan. Jaki "vain oli sellainen". Nuuski ja nuuhkutteli ja viis veisasi vastaan tulevista koirista eikä sitä muuten kiinnostanut jäniksetkään tippaakaan! Jakin myötä menetinkin sydämeni whippeteille! Ja sielunpuolikkaita tuli onneksi Jakin jälkeenkin!!

Minua on aina ohjannut jonkunlainen intuitio elämässä ja myös koirissani. Aina kaikki ei ole mennyt mieltä myöden eikä isojen laumojen kanssa kaikki ole myöskään aina ollut leikkiä tai ruusuilla tanssimista. Joskus monta koiraa = monta ongelmaa.

Kun työskentelin Yhtyneissä Kuvalehdissä tein silloin jonkun testin missä pyrittiin selvittämään "sopivuutta koiran omistajaksi". Kohdallani tuo testitulos oli = olet ehdottoman sopiva pitämään useampaa koiraa yhtäaikaa!

Miten lie määrittänyt tuo lehdessä ollut testitulos elämääni, sillä parhaimmillaan minulla on ollut kuusikin koiraa samaan aikaan ja myös varsin toimiva sekalauma; basenji, whippet ja grey, samanaikaisesti. Greyhoundini Taikatassun Noppa (s. 1994) ja Ch Misakan Barthez Chris (s. 1998) kuolivat valitettavasti sangen nuorina, Noppa 1,5-vuotiaana munuaisten pettämiseen ja Pupu 6 vuoden iässä mitraaliläpän endokardoosiin. 

Miten menetit sydämesi basenjien ja greyhoundien jälkeen juuri whippeteille?
Basenjihan on aivan ihana rotu, mutta valitettavasti sangen reviiritietoisena ja villikoiramaisia geenejä omaavana ei sovellu ihan jokapojalle. Basenji vaatii määrätietoisuutta ja johdonmukaisuutta omistajaltaan ja sen lisäksi että se kietoo sinut sormensa ympärille se myös pistää omistajaansa mielellään 6-0. Kun basenjin jälkeen tutustuin whippeteihin ja laiskanlötkeisiin greyhoundeihin, niiden omistajana oleminen oli kuin jatkuvaa sunnuntaipäivää. Greyt olivat kyllä hauskoja. Kun grey havaitsi jäniksen ja/tai oravan se nykäisi kerran hihnasta ja havaittuaan olevansa kiinni tuumi oitis: "why bother". Whippethän kiekuu ja riehuu vartin vielä jäniksen kaikkoamisen jälkeenkin. 
Mutta Jakin oltua kuin ajatus, oli luontevaa jatkaa rodun parissa. Tunsin tulleeni kotiin. 

Mitä koiria sinulle tuli seuraavaksi ja miten ja miksi?
Vuonna 1997 minulle tuli Helsingin Sanomat. Tuolloin koiria myytiin Hesarissa. Ari Auvinen, kennel Zootsuits, ilmoitti tuolloin whippetin pennuista. Olin saanut päähäni haluta fawnin whippetin. Sellainen olikin Arilla tarjolla mutta hän sanoi: "älä sitä ota, ota brindle". Fawn oli kuulemma "juoksijan väri". 

Ja niin pentujen katselureissulta minulle matkasi kotiin fawn Jamo, Ch Zootsuits Lonely Hearts (s.1997). 1998 otin toisen Zootsuitsin, Lelun, Z. Night Flights. Jamo halvaantui koirapuistoon vain 8,5-vuotiaana ja Lelun sain pitää liki 13-vuotiaaksi, sen sairastamasta epilepsiasta huolimatta. Jamo oli ehkä kaikista whippeteistäni "parhaiten" näyttelyissä pärjännyt koirani. Basenjeissahan se oli Kino, joka saalisti urallaan 10 ROP-voittoa ja oli liki muuttaa Englantiinkin. Tosin laitoin sille niin korkean hinnan, että onnekseni se jäi kuitenkin Suomeen. 

Minkälaisia varhaisia muistoja sinulla on rodusta yleensä ja omistamistasi koirista?
Whippetit ovat olleet aina nimensä mukaisesti "köyhän miehen vinttikoiria" (siksi olen pystynyt pitämään niitä isompia laumoja, haha), monet paljon nykyistä vaatimattomampia ilmiasultaan. Muistan erittäin hyvin erilaisia myrskyjä vesilasissa, niitä on ollut mm. whippetin koko. Ollessani Virin, Ch Scheik's Comandon (s. 2003) kanssa näyttelyssä minulle kerran tokaistiin: "lähdit sitten ponin kanssa näyttelyyn". Viri oli 54,8 cm. Sen poika Luxi, Monetblue (s. 2006), oli 55,5 cm ja tuomarit liki pyörtyivät sen nähdessään!
Kun toit isoja koiria ihmisten ilmoille, ja saadessasi vaikkapa sertin, sinulle tultiin toki sanomaan, että "tuomari ei noudattanut rotumääritelmää" (koon suhteen) Monen mielestä olikin selvää, että kasvattajat kasvattivat "tahallaan" isoja. 
Sittemmin koettiin haploshow, keksittiin alkaa tutkia koirien haploja, vertailla niitä toisiinsa ja ajateltiin, että astuttamalla mahdollisimman poikkeavat haplonumerot keskenään saadaan kaikista mahdollisista taudeista ja sairauksista vapaita pentuja. No ei saatu. 
En itse kasvata, mutta tunnen ja tunnistan kasvattajien tuskan. Aina jossain vaanii ankeuttaja ja syyllistäjä, jonka mielestä geenejä pitäisi suitsia paremmin. Näyttää nimittäin siltä, että "ei ole ajateltu yhtään". 
Rotu on mielestäni aina ollut kaunis, elinvoimainen, virtaviivainen. Toki välillä näkee edelleenkin isoja (kasvattajat kasvattavat niitä edelleen tahallaan), liian pitkiä, suoraselkäisiä, ylikulmautuneita (kasvattajat kasvattavat niitäkin tahallaan). 

2000-luvulle tullessa näyttää siltä, että innostuit todenteolla?
Kyllä. Siltä se tosiaan näyttää kun TWA:ta tutkii. Muistin, että minulla on ollut/on 14 whippetiä mutta kun laskin nimet muistiinpanoistani, niin niitä oli vain 13. Luxi oli tipahtanut pois!

Joudun ylipäätään tämän tästä hakemaan koirieni titteleitä ja syntymäaikoja/kuolinvuosia TWA:sta, onneksi olen dokumentoinut kaiken. Jos en tekisi sitä heti, esim. veisi kuolinsyytä kirjoihin ja kansiin, unohtaisin asian takuuvarmasti. Hetihetiheti-luonteenpiirteestäni on joskus hyötyä, joskus haittaa. 
Vuonna 2003 laumaani tuli kaksi uutta jäsentä, Hula, Ch Carry On Ramblin'Man (hetken yhteisomistuksessa Jarmo Vuorisen kanssa) sekä Viri, Ch Scheik's Comando. Hupi, Ch Twyborn Philadelphia (yhteisomistuksessa Marianna Plathanin kanssa muutaman vuoden) tuli heti seuraavana vuonna, 2004. 
Muistan hyvin kuinka Hulan pitkät (tahallaan kasvatetut) sääret herättivät huomiota. Ja kuinka sain kuulla sen olevan "korkeintaan EH:n koira". Mutta sitten, eräs Pia Mannila tokaisi kerran kuin ohimennen "kyllä sä sen valioksi saat" ja Hula kaivettiin 4-vuotiaana uudelleen kehiin. 2 serttiä heti ja 5-vuotiaana valioituminen, sillälailla EH:n koiralta!

Viri taasen säikytteli muutamia tuomareita koollaan ja kehänlaitaakin kohautteli, mutta niin vain sekin napsi heti kolmesta ensimmäisestä näyttelystään sertit. 
Hupia taisi useampikin ihminen käydä pentuna katsomassa ja kauhistelemassa, sen vahvan luuston kun arveltiin olevan enne kasvusta 58 senttiin. Virallinen mitta aikuisena oli kuitenkin "vaatimaton 52,9 cm". Sillälailla!
Voi näitä koiriani. Hulakin maailman kiltein, Viri maailman sielukkain ja Hupi vahva, väkevä ja viisas!

Kadutko mitään?
Tietenkin. Paljonkin. En ole aina ollut läsnä koirilleni, olen laiska kouluttamaan niitä ja olen varmasti toiminut monien koirieni kanssa väärin ja en ole aina heti ymmärtänyt mitä "käsissäni on". 

Juku, Strippoker's Forbidden Love (s. 2005) on valitettavasti yksi elämäni epäonnistuminen. Lähtökohdat eivät olleet hyvät ja oikeat sitä ottaa ensinkään - sitä en kadu, että otin - mutta en osannut rakentaa koiralle hyvää itsetuntoa, en auttaa sitä sen epävarmuuksissa. Yritin kyllä, mutta jouduin luovuttamaan. Juku lopetettiin sen luonteen vuoksi ja koen edelleen suurta epäonnistumista sen suhteen. 
Kuulin myöhemmin, että myös Jukun veli oli purrut ihmistä. Ehkä sain siitä hieman lohtua, ehkä en. Joka tapauksessa surullinen ajanjakso elämässäni. 

Aina ei ole kemiat kohdanneet ihmistenkään kanssa. Ilmankos olen viihtynyt 41 vuotta niin hyvin koirien(i) kanssa. Siinä missä koiramme saavat nykyään kilpaa erilaisia diagnooseja uskoisin minäkin olevani jossain määrin autismin kirjolla sairastamani bipolaarisuuden lisäksi. Elämä on. Kaikessa raadollisuudessaan kuitenkin elämää mutta välillä todella raskasta. Meitä kun heitetään raskaiden ja yllättävien asioiden ääreen "suorilta" ja päätöksiä, raskaita, pitää joskus pystyä tekemään lennossa. Kuten nyt vaikka Jukun kanssa.
Kadun siis moniakin asioita ja voin vain lohduttautua sillä, että koiramme elävät hetkessä. Ja tuntuvat ymmärtävän usein meitä paremmin kuin me niitä! 

Mikä koirien kanssa, niiden pidossa on muuttunut 41 vuodessa?
Paljonkin. Me "vanhat" olemme auttamatta out nykyskenestä. En edes ymmärrä nykynuorison puhetta enää. Välillä tuntuu, että pitää melkeinpä hakea lupaa pitää koiria köyhänä/vanhana/kyynisenä/toisinajattelijana. Nykyajan koirille pitää pystyä luomaan aivan erilaiset puitteet ja oltavat kuin ennen vanhaan. Somessa "huudettiin" että maailma muuttuu, meidänkin on muututtava!

Sitä luulee, että on oppinut jotain (paljon) isojen laumojen kanssa, kohdatessaan monia ongelmia. Kokee olevansa lähes etuoikeutettu kun on saanut tutustua 21 koiraan. Mutta niin ei olekaan. Joskus loiston päivinä olit haluttu ja ihailtu, usein koiriesi kautta, mutta nykyskenessä on monta (todella monta) kaunista huippuyksilöä ympäri maailman joista on olemassa myös huikeita kuvia suihkulähteiden edessä, valkoisten kyyhkyjen lentäessä ja tittelirivit eivät ole enää mahtua kyseisistä yksilöistä tehtyihin animoituihin (!) mainoksiin. 
Kauniit koirat kilpailevat parhaimmillaan ympäri maailmaa lentäen ja keräävät huikeita voittoja satojen kilpakumppanien joukosta. Tallinnan 15 koiran INT-näyttelyn ROPpia ei kukaan muista enää huomenna. 
Joskus vielä ehkä 15 vuotta sitten tuotu tuontikoira oli "mielenkiintoinen". Nyt sekin on vain koira koirien joukossa. 
Koiria koulutetaan yhä enenevässä määrin lukuisissa "showtehtaissa", voitot pyritään maksimoimaan koiran ja omistajan askelmerkkien yhteensovittamisella. Siinä missä vielä 90-luvulla koiran esittäjällä oli kehässä ollessa joko reppu selässä tai vyölaukku vyötäröllä - niin tänä päivänä jakkupuvut, ballerinat ja koiran hihnassa sädehtivät timantit ovat sävysävyyn. 
Hierontakin tuntuu olevan last season. Nyt on käytävä kraniossa, fysioterapiassa ja vesijuoksussa. Kaikki on kokonaisvaltaisempaa, harkitumpaa ja suunnitellumpaa. Ennen mentiin vain metsään, sen kummemmin miettimättä. Nyt ei voi, koska sunnuntaina on näyttely. Eikä voi muuten mennä siksikään, koska keskiviikkona on ratakilpailut. Eikä voi mennä ylipäätään ollenkaan, koska voi tulla haava tassuun tai kyy vaania. 

Miksi olet tuonut niin paljon tuontikoiria?
Olen ollut whippetrodussa tänä syksynä 35 vuotta. Jotenkin Jakin, Jamon, Lelun ja Virin jälkeen vaan tarjoutui eteeni osin intuitiivisesti  osin ennalta arvaamatta "tilaisuuksia" ostaa ulkomaisia koiria. Ruotsalainen Hupi jo tuolla aiemmin mainittiinkin, miten sekin vain pisti silmään, AUTS! Ja miten sainkin silloisen naapurini, Tuula Plathanin, innostumaan asiasta! Hupi oli aikansa elävä legenda. 

Huima, Ch Nerejde Helter Skelter (s. 2011) tuli Italiasta ja otin avosylin vastaan. Mitä lempein ja tiedättehän, ei tee koskaan numeroa itsestään -koira. Bali, C.I.B. Pendahr Fred Perry (s. 2013) - pentukuvan näkeminen "pakotti" ostamaan. Balin hain Norjasta, Oslon lentokentältä. 
Sitten tapahtui jotain.
Englantilaiskoirien klassisuus iski niin voimakkaasti tajuntaan, että koiria oli haettava Englannista väsymiseen asti; ensin Maui, Ch Jothryn Alluring Traits (s. 2017), sitten Samui, C.I.B. Collooney Poker Player (s. 2018) ja vielä Brexitinkin vaikeutettua hommaa Capri, Ch Ballenbreich Gigalum (s. 2021). Tällä haavaa viimeiseksi jäävä whippetini Ibiza, Ch Crème Anglaise's Trigger (s. 2023) tuli minulle Hollannista, mutta sen emän puoli - ja vähän isänkin - on englantilaista, joten kotiin se oli haettava sekin!
Koiristani tosiaan 9 on ollut tuonteja ja sehän siinä se jännittävyys onkin. Oikein yhdeksän kertaa. Ostaa sika säkissä! Luulet tuntevasi ja tietäväsi kotimaisten koirien isät, emät, enot ja serkut ja haluat jotain uutta ja ihmeellistä. En ole aivan varma olenko onnistunut tavoitteessani, siis tuomaan jotain ihmeellistä, mutta yrittänyt olen kovasti!

Mitä haluaisit vielä sanoa sille nuorisolle, jonka kieltäkään et enää ymmärrä?

Uskokaa itseenne, visioonne ja antakaa epäilijöiden epäillä keskenään. Kulkekaa rohkeasti omaa tietänne. Älkää olko niin herkkiä ja haavoittuvia sillä koiraharrasteessa, sen imussa, pysyy parhaiten kun antaa pääpiirteittäin asioiden mennä vesi hanhen selästä -henkisesti. Koiramaailma on täynnä kateutta ja ahdasmielisyyttä - niin kuin elämä yleensäkin. 

Myös äitini maanmainio elämänohje sopii tähän: "Muista aina Anita, että suurin osa ihmisistä on tyhmiä".

Ennen kaikkea uskokaa koiraanne, pyrkikää luottamukseen sen kanssa ja älkää stressatko niin paljon. Antakaa itsenne ja koiranne voida hyvin.