Olen tässä viimeaikoina hokenut useammallekin, että koiraskenessä ja ehkä vähän muutenkin tuntuu olo ajoittain muinaisjäänteeltä ja olo on kuin menneen talven lumilla.
Ensin sitä on pörheä ja vitivalkoinen, pimenevässä illassa kimalteleva lumikinos - ja lopulta jäljelle jää vain likainen sulamisvesi kun uusi, nyt 61. kevät saa.
Kun ikää tulee alkaa vääjäämättä katsoa taaksepäin. Muistelua ja menneiden märehtimistä, mutta se nyt vain kuuluu ikään. Oma famuni hoki aina "ennen kaikki oli paremmin". En ymmärtänyt sitä silloin mutta ymmärrän hokemaa nyt. Menneet tuovat mieleen kaihoa ja kaipuuta. Nuorena sitä jaksoi ja mennä viiletti vesi hanhen selästä -henkisesti läpi tuulen ja tuiskun. Nyt olemme lauman kanssa taapertaneet joku 100 päivää putkeen pohjoistuulta päin - ja kiroilen aina ja kuuluvasti. Ei ole mitään vesi hanhen selästä -fiiliksiä, vaan jatkuvaa v***tusta. Kuten tässä pari päivää sitten kun seisoin Ässän palvelutiskillä ja vieressäni herra heitti myyjän kanssa läppää ilmoista ja totesi suorasukaisesti, että "v****aa saatana". Totesin siinä vieressä: "sama vika rahikaisella" ja nauroimme hersyvästi.
Koiravuodet - kuten ei vastatuulikaan - eivät päästä meitä helpolla.
Nuorena otamme koiria hektiseen elämäntyyliimme ja toki tehden aina parhaamme, kulloistenkin resurssien mukaan. Minäkin hilluin useita vuosia (raskaassa) vuorotyössä ja pyhitin kaiken vapaa-aikani koirille, joskus mitenkuten.
Huonommuuden tunne on aina läsnä.
Oli sitten koiria tai ei. Jo lapsena opin eriarvoisuuden määreet, ja jollain tapaa alistuin vähemmyyteen ja pienuuteen. Koirat nostivat minua - onneksi - ylös ja osoittivat pyyteetöntä kiintymystä ja katsomalla minua ylöspäin nostivat minua huonommuuden kuopasta. Samaan ei ihminen tai ihmiset pystyneet. Ylipäätään ensimmäiset koiravuoteni olivat toki raskaita mutta myös, onneksi, antoisia ja johtivat minua siihen, missä olen nyt.
Muistan huolen.
Huoli koirista ja niiden hyvinvoinnista oli joskus kuristava tunne. Nuorena kun elämänkokemus on ohutta ja pientä ja perspektiivi samoin kapea - ottaa kaiken itseensä ja kokee, että kakka osuu vain MINUN tuulettimeen. Onneksi ajan oloon ymmärtää, että saamme shaissea kaikki tasapuolisesti. Tänään koirahuolien osuessa kohdalle pystyy pahimmankin ajan ollessa päällä hengittelemään ja toteamaan "elämä on" - niin naiivilta kuin se kuulostaakin. Ja yhtään väheksymättä.
Tässäpä tämä koiranpidon dilemma onkin.
Onko koirasi koskaan kyllin hyvä - oletko itse? Koiraurani tähtihetkiä on ollut mm. Maailman voittajan ROP vuonna 2014. Kuitenkin tämäkin voitto pienennettiin toteamalla "se oli vain yksi näyttely". Hiljattain luin somen ihmeellisestä maailmasta erään rodun erkkarivoittajan perään juosseen kilpailevan kennelin kasvattajan sanomisen: "et kai luule, että koirasi on tuloksen tasoa" - haluten väheksyä koiran saavutusta. Oma koirani tuli vuosia sitten valioksi PU5-pallilta ja PU4-pallilta käännyttiin toteamaan: "kyllä sä sitä tahkositkin".
Koira ei koskaan vertaa itseään toiseen - me ihmiset vertaamme. Jos emme vertailisi, olisimme luultavasti onnellisempia?
Kun oma, ensimmäinen koirani tuli kansainväliseksi muotovalioksi, haluttiin sitäkin saavutusta väheksyä - aivan kuten toisen koirani valioiduttua yhdellä sertillä Suomeen. Ihmiset haluavat sitkeästi pitää kiinni OMISTA standardeistaan ja tiukoista ajattelumalleistaan - ja niiden pitää koskea KAIKKIA. Ei voi ikään kuin olla naiivisti ylpeä omastaan - on voitava olla ylpeä vain tiukkojen standardien ja ulkopuolisten määritysten mukaan. Vähän niin kuin "kehtaatkin iloita" - tuomari oli konsonenttimaasta, ei voi arvostaa!
Puhun usein resursseista.
Meillä kaikilla ei - yllätys yllätys - ole samoja resursseja kuin sillä sinulle tiukkuutta määrittävällä, esimerkiksi. Resurssit ovat yhtä kuin rahaa, aikaa ja mahdollisuutta juoksuttaa irti/omata tarhaa/metsää/kimppakasvattajan apua/naapuriapua/koiran lenkittäjää/maneesitreeniä jne ym. Ja koska me ihmiset tahtomattammekin peilaamme itseämme ja toimiamme, koemme kaikesta edellä mainitusta huonommuutta ja ainakin arvotamme itseämme. Tuolla on iso pelto, minulla ei ole moista tarjota. Tuo juoksuttaa jatkuvasti koiraansa naapurin aitaamassa metsässä, minä joudun tyytymään remmimarssiin. Uskokaa tai älkää, olen kuullut näitä tarinoita kymmenittäin. Kaikilla ei ole tarjota koirilleen välillä edes välttämättömiä resursseja - ja vaikka tunnet asiasta jo itse jäätävää huonommuutta, pitää some siitä huolen, että huonommuudentunteesi luultavasti kasvaa.
Kun ikää tulee, tulee vääjäämättä myös kriittisemmäksi ja kyynisemmäksi.
Se vain kuuluu ikääntymiseen. Alkaa kyseenalaistaa olemassa olevia standardeja ja väittämiä, ja vaikka kyseenalaistaakin, ei vain löydy enää energiaa taistella tai väitellä - mökkiytyy ja lukkiutuu omiin oloihinsa ja pyrkii pitämään vain jonkinlaista tyytyväisyyttä yllä. Haluaa olla uskollinen omille standardeilleen ja uskomuksilleen - ympäristö ei enää määritä tekemisiäsi. Suomalaiset ovat siitä kuuluisia, että me kuulemma haluamme aina tietää, mitä "muut ajattelevat meistä". Lopulta sillä ei ole enää merkitystä ja vaikka koiriamme näillä kilometreillä arvosteltaisi rankastikin - tai yllättävästi, kuten Ibizan niskakyhmyä taannoin - me voimme enää vain tuhahtaa asialle koska why bother. Ei vaan jaksa.
Kateellisuus lisääntyy toki myös.
Toinenhan saa aina ja ilmaiseksi, kaiken. Minä ja sinä joudumme rämpimään suossa ja ostamaan kultakenkiä, ikään kuin kengillä olisi jotain merkitystä. Toisella on varaa panostaa, sinulla ei. Toinen käy kaikki saatavilla olevat shöykurssit ja sinä joudut tyytymään pikaiseen parkkipaikkajuoksutukseen ja yrität saavuttaa jotain reittäsi vasten pomppivalla koiralla, joka seisoo mitenkuten sykkyrässä ja saa tuomarin tuomion "tarvitsee kehätotutusta". Siinä missä kehätotutettu liikkuu sulavasti. Hyppimättä.
En ole aivan varma, koska minusta tuli näin (vanha ja) väsynyt.
Tapahtuiko se täällä Klaukkalassa, jossa asun kerrostalokämpässä, kolmesti päivässä lenkkeillen ja kuuttakymmentä koiraa päivässä väistäen. Yhtäkkiä vain nukun kahden tunnin päikkäreitä, jatkuvan lenkkeilyn ja väistämisen lomassa. Yhtäkkiä elämästä tuli selviytymistä, luovimista ja huolehtimista siitä, että pärjää jotenkuten.
Ääretön ylpeys kuitenkin menneestä ja nykyisyydestä.
Näin tämä avautuminen on silti pakko klousata. Koirani ovat kasvattaneet minusta onneksi luovijan ja jokainen yksilö kerrallaan on antanut runneltuun sydämeeni ja sisimpääni eheytystä. Jokainen koirani on ollut omalla tavallaan huippuyksilö, vaikka olisimmekin olleet ympäristön kriittisessä mankelissa. Ja olenhan saanut nauttia koirieni kautta esimerkiksi kuuden kauden mittaisesta rataelämästä - josta erityiskiitos ja -maininta Mauille, Jothryn Alluring Traits. Minkä jäljen tämä koira onkaan jättänyt JO nyt, eläessään, elämääni.
Puhumattakaan basenjitaustastani, kolmen rodun yhteisvaikutuksesta (basenji, grey, whippet), mikä johti basenjien juoksuoikeuksien saamiseen Suomessa. Sitä naureskelun ja dissailun määrää tuolloin, mutta niin vain tämäKIN asia klousattiin nykymuotoonsa.
Harmittaa vain, että ikää tulee.
Ja puuttuu kennelpoika ja kartano! Nykyinen laumakokoni on (enää) 4 ja työstä käy. Pojat vetää, kiskoo ja hilluu kuin heinämiehet. Täällä Klaukkalassa pyrin lenkittämään niitä vaihtelevasti - tästäkin oli muuten syyllistämispostaus aikoinaan jossain rotulehdessä, että kuinka koira kärsii, jos joutuu kävelemään aina saman lenkin - meillä on vuoropäivin asvalttia, metsää ja pellonreunaa. Ja tukku vaihtelevia luonnoneläimiä.
Polven nivelrikko ja selän kiukuttelu haittaavat joskus ja ajoittain menoa, mutta sitkeästi porskutan vielä.
Osaisinpa olla enemmän koirieni kaltainen ja nauttia juuri nyt, tästä hetkestä. Ilman huolia ja syyllisyyttä, murehtimista siitä, että olenko tehnyt tarpeeksi.
Koirillesi olet onneksi aina ykkönen, tärkein ja korvaamaton. Vaikka sitten ryytyneenä, rupsahtaneena ja väsyneenäkin.
Lopuksi vielä.
Balin menetys oli ihan kamalaa ja haen lohtua muun muassa taivaan pilviviestejä katsellen. Tänään iltalenkillä olin näkevinäni Balin pystykorvaisen kuonopilven! Ja näiden kuvan pumpulipilvien myötä hän viestitti meille kaiken olevan hyvin sateenkaarisillalla:
Kuvat oma kuvakansio/Honor 70 ja © Kuvauksellista © Antti Ruotsalo © Kuvankäsittelyn pyyntölä/Tero Aalto Design
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti