Balia muistellen.

 

Olin aavistellut talven kuluessa, että tuleva kevät tai kesä voisi olla Balin viimeinen.  

Bali oli kuitenkin ihan viimeiseen asti iloinen, leikkisä ja laulavainen. Nyt kun selailin Balin kuvia, näin, että se oli vielä myöhään syksyllä hyväkuntoinen. Talven kuluessa se alkoi laihtua. Ruoka ei enää imeytynyt.
Jotenkin vain koiramme viestittävät meille, näemme ja tunnemme edessämme olevan. 

 

Tänään Balin kuvien selaaminen toi iloa ja lohtua ikävään. 12 vuotta ihanaa elämää yhdessä ainutlaatuisen koiran kanssa. 

Muistellaanpa.

En tietenkään taaskaan "ollut ostamassa koiraa" mutta jokin Balin pentukuvassa kosketti ja kouraisi syvältä ja lähdin Norjan Pendahr-kennelistä tiedustelemaan olisiko kyseinen pentu vielä vapaana. Joku aina joskus vain iskee tajuntaan ja ostohousut on välttämätöntä pukea jalkaan. Onnellisten sattumien kautta rahoitus järjestyi, ja tuolloin, vuonna 2013, Balista tuli kallein koskaan ostamani koira. Ja sittemmin jokaisen euron arvoinen, jos nyt näin koirasta voi edes sanoa. Lemmikiksihän me näitä ostamme, lenkkiseuraksi ja televisionkatselukavereiksi. 

Hanne, Bali, Ingunn, Mari, Muusa & Posha Oslon lentokentällä 14.4.2013.

Istuinkin monen monta tuntia Oslon lentokentällä - opiskelin tuolloin silmätestiin ja hyödynsin muistaakseni noin kuusituntisen selaten kurssikirjoja ja raahustaessani pitkin piskuista lentokenttää.
Bali oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se oli niin kaunis kuin vain pieni whippetinpentu voi olla. Kasvattajat Hanne ja Ingunn toivat Balin - ja sen siskon Muusan - lentokentälle ja siinä rupatellessa meni aika kuin siivillä. Jopa niin, että meinasimme Balin kanssa myöhästyä paluulennolta. 

Bali oli pentuna hyvin reipas ja rohkea, touhukas ja kaikin tavoin helppo pentu. 
Se oli ehkä hieman terävä, mutta niinhän ne kaikki timantit ovat jotka on juuri hakattu kaivoksen seinästä irti. Balin luonne hioutui vuosien saatossa mitä lempeimmäksi ja rakastettavimmaksi. Siitä tuli nopeasti sielunpuolikas ja se osasi lukea hyvin niin erilaisia tilanteita kuin omistajaansakin.

Ja miten helppo reissukoira siitä HETI tuli!
Se oli kotonaan kaikkialla. Lentokoneessa, laivassa, hytissä, hotellissa, Airbnb:ssä, autossa, bussissa. Olin niin ylpeä siitä jokaisella reissullamme.
Toki ensimmäinen Kingtours-reissu ei alkanut aivan suotuisissa merkeissä. Olin ottanut yhteishuoneen, kuten ne ensisijaisesti myytiin, ja "iloinen tytteli" ilmoitti minulle suorilta, että "kai sä pidät sen sitten häkissä huoneessa". No en kuule pidä. Marssin siltä istumalta respaan haluamaan oman huoneen. 
Laivalla taasen tämä nokkela ja noheva Bali nimeltään tepasti muitta mutkitta haisevaan koirien pissakaukaloon, nosti jalkaansa ja asia oli hoidettu. 

Reissasimme yhdessä Virot, Latviat, Liettuat, Ruotsit.

Ikimuistoisia reissuja ja muistoja. Sertit olivat usein lähellä, joskus tuli heti täysosumia, joskus hieman tahkottiin ja käytiin varmemmaksi vakuudeksi uudelleen joissain maissa. 
Bali oli helppo esitettävä, miellyttämishaluinen mutta myös vaatimaton. 
Ihan heti ei ura lähtenyt lentoon. Suomessa uramme alkuaikoina eräs tuomari katsoi minua osaaottavasti silmiin: "kun tällä on niin pitkä tämä sääri". Saatoin vain vastata takaisin: "en mä saa sitä siltä poiskaan". EH.
Itseasiassa EH:ta pukkasi useamman kerran, yhteensä 7 kertaa. Niitäkin kun on kiva laskea. Ihan sama, sillä 2014 saimme yhdessä Balin kanssa jackpotin!

Maailman Voittaja Suomessa 2014.
Olin selaillut Koiramme-lehteä ja ihaillut MV-palkintoja. Upeita lasiesineitä ja muistan miettineeni kuvia katsellessa, että "onpa ihanaa niille, jotka näitä voittavat". Olin myös mielessäni jo miettinyt valmiiksi kuka voittaa ja miten sijoitukset menevät. Koska tiesin Balin kasvattajan Ingunin tulevan Suomeen katsomaan, olin tietysti salaa toivonut jotain "ERI4-sijoitusta". Kuinka väärässä olinkaan!

© Kuvauksellista & Jovana Danilovic 

Bali se viiletti aina RYP4-sijoitukseen asti!
Ja tietenkin; koska olin ilmoittanut sen junnuluokkaan, emme päässeet keulimaan WW-tittelillä, vaan nimen eteen kirjattiin junnuvoittajatitteli. Huikea, käsittämättömän huikea, päivä. 

© Kuvauksellista

Bali oli jollain tapaa vanha sielu.
Se ei juurikaan hätkähtänyt mistään - vaikka pentuna tulikin irtokoiraa otsikkoon minkä ehti. No joo, ei se kyllä tuijotuksesta tykännyt. Saattoi jossain laivan käytävällä ohittaa sen 17 rekkua, mutta kun vastaan tuli 18:s, joka sattui tuijottamaan, niin kyllähän se kimeästi ilmoitti että en tykkää.
Jotenkin kaikki uintireissut, automatkat, näyttelyt se meni kuin vettä vaan. Meillä varmasti luotto pelasi niin hyvin, että saatoimme mennä yhdessä läpi vaikka harmaan kiven.

Maailman voittajan myötä muutama junnuhandleri kiinnostui Balista ja halusi esittää sitä. Mutta ei Bali vieraan matkaan halunnut mennä. Äiti äiti - se kysyi, "onko tämä nyt ok, menisin mieluummin sun kanssa". Toki koirakuiskaaja Emmi pääsi syväystävyysasteelle ja veikin Balia monesti voittoisasti! Vielä vetskuna napsittiin veteraanisertit, meinaan.

© Kuvauksellista

© Kirsi Aalto

Bali rakasti juoksemista ja siitä olikin tuhat ja sata kuvaa missä se menee laukatilaukkaa daisycuttingactionia, jos sitä nyt laukassa voi mennä.
Se oli kiltti ja kuuliainen ja tuli aina karkkihanan auettua heti luokse. Paitsi vanhemmiten. En tiedä oliko sen kuulo heikentynyt vai eikö se vain enää viitsinyt tehdä jotain temppuja minifrolicista. Sitä sai muutenkin kun katsoi esim. silmiin. 

© Juulia Pitkänen

Tämäkin hassunhauska reissumuisto. 
Olimme Pirjotravelin kyydissä Ruotsissa ja piipahdimme Wolftone-kennelissä. Siellä oltiin huolissaan, kun tulee uros kylään ja jollain nartulla oli juoksu. "Nyt se uros merkkaa kaikki ovenpielet". No eipä merkannut. Ei Bali ollut sellainen. Se kun oli sielunpuolikas ja fiksu. Mitä sitä merkkailemaan kun se nyt vain oli tyhmää.

Pippetravelin kyydissä Ruotsinmaalla. 
Taisi tulla varasertti tällä(kin) reissulla.
Mutta maisemat olivat huippua ja kuski oli kuohkea. Pikataivalta mentiin niin, että laivan ramppi oli juuri sulkeutua edessämme. Mutta ehdimmepäs, ähäkutti.

© Susanne Siponmaa
Pärnussa kerran. Heinäkuussa 2016. 

Ja meni kehän jälkeen ihan riehunnaksi ja ilakoinniksi. Tällaista se Balin kanssa oli, ihanaa!

© Susanne Siponmaa

Laumakoirana Bali oli helppo ja vaivaton. Tai sanotaanko mutkaton.

Toki pennut se otti vastaan kynsillä kävellen ja tarvittaessa muristen mutta ajan oloon se hyväksyi kaikki viekkukavereikseen. 

Bali ja Maui. 
kuvattu joulukuussa 2024

Balissa oli paljon kauniita whippetin nyansseja.
Se oli (ihanan) kurvikas, kompakti, hyvänkokoinen ja sinibrindleydestään - ai että, kun sitä väriäkin piti säärien lisäksi dissata, haha - huolimatta näyttävä ja tasapainoinen kokonaisuus. Whippethän on siitä ihana rotu, että siinä riittää jokaiselle aina niin ihailtavaa kuin moitittavaakin. 
Se ei ollut sellainen kaikille tuomareille tai kulloisellekin kehän laidalle menevä koira (edit. siis hajuton ja mauton) - mutta otti kuitenkin aina yleisönsä - ja serttinsä ja Cacibinsa - välillä ihanan vaivattomasti! 

Bali olikin minulle koiraurani ensimmäinen CIB!
En osannut kuitenkaan villeimmissä unelmissanikaan ajatella sen saalistavan monet tittelinsä! Olihan se ensisijaisesti kuitenkin lemmikki ja lenkkikaveri, ihanan laumani ihana jäsen. 

Bali Heinäkuu 2024.

Ikävä jäi.

Olin halunnut pitää Balista kiinni niin kauan kun se "voi hyvin". Syö, on reipas ja iloinen. Balilla oli erityinen tapa laulaa kun se innostuu. Kun tulimme lenkiltä se lauloi, että "nyt tulee kaverit ruokaa"! Kun sitten laitoin keittiössä pojille ruokaa, se ilakoi jaloissa ja toi minulle leluja välillä kompastumiseen asti, kun se oli niin innoissaan tulevasta kattauksesta! Ikään kuin vaihtareita, lelu sulle, ruoka mulle!

Se tervehti naapureita pihamaalla laulaen, se tuntui ylipäätään laulavan elämäniloa! Leluja se tappoi ja riepotti vielä päivä-pari ennen viimeistä matkaansa.

Sillä oli myös tapana tulla AIVAN liki minua illalla kun katsoin televisiota.
Viimeaikoina se oli toki ollut väsyneempi ja saattoi iltalenkin jälkeen simahtaa niille sijoilleen sänkyyni, jalkopäähän, mutta muutaman tunnin kuluttua se kiipesi viereiselle tyynylle ja nuuskutti korvaani. Lepuutti päätään olkapäälläni ja tuhisi kuuluvasti.

Bali sadatti Cacibeja niskaani!
Koiramme tykittävät iloa!
Voi rakkaus, mikä koira.
© Susanne Siponmaa

© Susanne Siponmaa
judge Noreen Harris, AUS
Bali BOB Pärnu INT 10.7.2016 

Bali oli todellakin monin tavoin ainutlaatuinen.
Ja kuvamuistot kertovat sen toivottavasti rikkaasta elämästä kanssani ja osana kulloistakin laumaani. Bali ehti asua Hakunilassa Hevoshaantiellä, Tikkurilassa Iestiellä, Hakunilassa Vaunukujalla ja vielä Klaukkalassa Kuntotiellä. Joka paikkaan se kotiutui muitta mutkitta ja oli laumani ehdoton kuningas, lauman vanhin. Ja viisain. Mutkattomin, iloisin ja valloittavin.
Kaikki lapset paijasivat aina sitä ja Bali oli aina valmiina vastaanottamaan paijaukset. Kärsivällinen, vastaanottavainen, lempeä, ymmärtäväinen, säyseä. Tätä kaikkea oli Bali. 

Jokainen koira ottaa ja antaa.
Ja Bali jos mikä suotiin minulle antamaan.

Bali winning BOB with help of Timo Aalto at Riga INT 11.06.2017 

Ei tokikaan ole koiraa, joka olisi kuin linnunmaito tai ihmisenmieli.
Mutta Balipa oli. Muutaman mutkan jälkeen ja ajan kanssa. Meistä tuli reissukaverit, ystävät ja jaoimme kaiken. Osasimme lukea toisiamme ja annoimme toisillemme tilaa ja rakkautta, ymmärrystä.

Always thankful to you Ingunn & Hanne for letting me have Bali. I almost did not deserve a dog like he was! 

His legacy will live in his children and grandchildren.
He will always be in my heart.

Kiitos Bali, että tulit elämääni ja sain pitää sinut 12 vuotta. 

Vaikka nyt itkenkin niin nämä ovat onnen kyyneleitä. 
Koiramme koskettavat. 

They come to our lives for a reason.

I was so lucky to find you.

En ymmärrä en.

Olemme saaneet lukea viimepäivinä runsaasti Ukrainaan ja Ukrainan sotaan liittyviä kommentteja sosiaalisesta mediasta, puolesta ja vastaan.
Ja on ollut hyvin hämmentävää lukea suoranaista kuraa, jota heitetään Zelenskyn suuntaan.
Milloin hänellä on Floridassa kartano ja 33 miljoonaa pankkitilillään. Milloin hän ei halua lopettaa sotaa ja milloin hän vie kaikkien amerikkalaisten työllä ja tuskalla ansaitsemat rahat. Eikä edes kiitä, matele ja pyydä anteeksi. Ja on vielä diktaattorikin. 

Miten olen muistavinani, että kolme vuotta sitten Putin aloitti "erikoisoperaation" - uskomaton nimivalinta hyökkäyssodalle IMHO, koska kosto. Oliko nyt sitten venäjää puhuvia (?) sorrettu aivan eteläisessä Ukrainassa ja lapsiakin tarkoituksellisesti lahdattu. Siispä kostamaan. Venäjähän ei suinkaan tapa lapsia. Natseja vain.

Sittemmin haluttiin deletoida kokkelia ryystävä Ukrainan presidentti ja tappaa Ukrainassa hiippailevat natsit. Taka-ajatus oli vain hyvä ja tarpeellinen ja näin se myös venäläisille syötettiin.
Nyt olemme saaneet lukea arvokkaista mineraaleista ja vehnästä ja kärjekkäimmissä kommenteissa natsien metsästys ei riitä vaan Putin haluaa koko Ukrainan. 

Euroopan maat, kuten Amerikkakin, ovat tukeneet Ukrainaa runsaasti.
Ukraina onkin puolustanut urheasti ja käsittämättömästikin jo kolme vuotta. Putin on joutunut kutsumaan korealaisetkin auttamaan ja propagandasota käy kuumana. Isojen miesten, jotka itseään johtajiksi kutsuvat, sanailu on kuin suoraan kauhuelokuvasta ja ei todellakaan tarvitse ihmetellä vuodesta toiseen paisuvaa koulukiusaamista ja somen tarjoamaa jatkuvaa toisten sättimistä mitä rumimmin sanakääntein. Valtionjohtajat antavat siihen oikein oivia esimerkkejä. Natseja hiippailee Ukrainassa ilmeisesti edelleen liialti, koska Venäjä painaa päälle ja suuntaa ohjusiskuja siviilikohteisiin minkä ehtii. 

On uskomatonta mitä ylpeys, narsismi ja kusi päässä saavat ihmisessä aikaan. 

Olen ollut siinä uskossa koko aikuisikäni, että ahdasmielisiä ja mahdin sokaisemia ihmisiä ei enää pääsisi/päästettäisi valtaan. Jotenkin näin vain käy. Eikä edes kerran, vaan kaksi ja kolme. Jotenkin hekin käytöksensä oikeuttavat. Ja kuinka mestarillisesti itänaapurissamme "selitetään" siviilien kuolemia. Mm. Buchan videoissa ruumiit olivatkin eläviä näyttelijöitä, siellä lepatti ja liikkui jokin raaja selvästi kun tarkkaan katsoi. Taisi se raskaana ollut synnytyssairaalasta paareilla kannettu nainenkin olla näyttelijä. Ja joku oikeasti nielee nämä(kin) tarinat?

Sitten kun pitää istua neuvottelupöytään ja yrittää ratkoa ISOJA ongelmia, kuten sotaa, on hyvä puuttua altavastaajan pukeutumiseen. Aina voi myös huutaa, sohia syyttävällä sormella ja syyllistää. Koska oikeaa kykyä kohdata, olla vuorovaikutuksessa ja olla läsnä - ei ole. Puheet ovat tässäkin tapauksessa suurempia kuin teot. 

Minusta on hyvin kummallista, että käydään ensin hymistelemässä Venäjän johtajan kanssa ja ymmärtämässä hänen katsantokantojaan. Tosin MAGA-puhetyyli uponnee kuin veitsi voihin Venäjän toisiaan ikkunasta nakkeleviin johtajiin. Ja sitten ollaan syvästi ihmeissään, kun hyökkäyksen kohteena olevan maan johtaja ei halua antaa rauhan vastineeksi hyökkääjälleen maata, jota se on puolustanut verisesti kolme vuotta? Kun Zelensky yrittää selittää katsantokantojaan, hänen puheensa keskeytetään ja MAGAlaiset tulkitsevat kaiken itsekkyydeksi? Rahanhimoksi? Sodanlietsonnaksi?

Mitä Trump on sanonut Putinille? 

Varmaan samansuuntaista kuin Gazasta. Teillä on hieno maa, jossa on hienoja kultakupolisia kirkkoja? Ja kauniita naisia. On se ihme, että Zelensky jaksaa puolustaa meidän rahoilla, luopuisi virastaan ja maastaan kuten kuuluu suurvallan edessä? Vehnät ja maat sulle, mulle mineraalit.

Sanoiko se Vancekin, että "meillä on maailman paras neuvottelija"? Miten minä en ole nähnyt moisesta taidosta edes pientä vilausta? 

Elämä on pieniä ilon hippusia.

En tiedä olenko hyvä vai huono kirjoittaja, varmaan ajoittain kumpaakin, kun joskus tuntuu, että ihmiset lukevat tekstiäni vallan päinvastoin kuin se on niin sanotusti tarkoitettu tai ajateltu.
Huomaan, ettei mun huumori/sarkasmi uppoa ollenkaan kaikkiin. Ei se uppoa aina minuunkaan. Haha.
Huumoritekstiksi tarkoittamani luetaan totisena totena ja vakavahkoksi tarkoitettu teksti vitsillä.
Ongelma on myös se, että imen tarinoita ja vaikutteita ihan kaikkialta ja tavara mössöytyy päässäni sekamelskaksi, jota joskus tulen tänne blogiini "vain jäsentämään". Sen kummemmin ajattelematta, että joku saattaa lukea tekstiäni esim. itseensä ottaen. 

On totta, että joskus turhaudun ja manailen itsekseni puskien takana mutta se ei tarkoita sitä, että "inhoaisin ihmiskuntaa". 

Elämä on onneksi kakkendeelin ja hattaran tasapainoa, joten yhtä ohitettavaa mänttiä kohden on aina kuusi lupsakkaa kommentoijaa. Kuten nyt vaikka "ihana lauma, katson aina, mitä niillä on tänään päällä" ja "sun lauman näkemisestä tulee aina niin hyvälle tuulelle".

Vaikka välillä vastustaakin, ja joka kadun kulmassa on vastatuuli (!) sekä väistettäviä riittää, niin näillä mennään.
Olen kuitenkin pelkästään iloinen, että koirani yhä vievät minut "väkisin" lenkille, koska ilman niitä tuskin lähtisin kolmesti päivässä ulkoilemaan. 

Minulla on ollut/on hyvin erityyppisiä koiria.
Niiden luonteenpiirteet ovat varioineet joskus paljonkin ja tehneet kustakin koirastani Äärimmäisen Persoonallisen.
Muistelen useinkin haikeudella edesmenneitä timanttejani, kuinka se teki aina sitä ja sillä oli sellainen taipumus. Kuinka jokaisesta koirastani kasvoi yhteiskuntakelpoinen ja niiden joskus terävät särmät hioutuivat vuosien saatossa pehmeiksi pumpulikulmiksi. 

Tämän ankan Tokmannin markkinointitiimi lähetti pojilleni (lue = Ibizalle) kiitokseksi alennuspetien mainonnasta FB profiilissani!

Olen aina sanonut - ja sanon vastakin; meille annetaan koiria.
Me olevinaan ostamme uuden pennun kun sopiva tilaisuus ja pentu osuu kohdalle, mutta lopulta kohtalo on osoittanut meille Juuri Kyseisen Yksilön.

Ja jokainen uusi koira on aina uusi matka rotuun. 
Whippetillä on helppo ja leppoisa maine mutta koiramme tekevät meidät ja me teemme koiramme. Joku voi joskus todeta, että sellainen koira kuin emäntä - mutta ei se nyt ihan niinkään aina mene. Minulla on ollut sähäköitä koiria mutta myös verkkaisia lapasia. Tarkoittamatta nyt tälläkään yhtään mitään negatiivista. Ja joka ikisen koirani suomasta ja luomasta matkasta rotuun olen vain nauttinut! On todellakin kuin olisi kokoajan tienpäällä, on se sitten 10 vuotta kestävä reissu tai 14 vuotta!

Mutta tiedättekö.

Elämä antaa usein niitä ihan odottamattomiakin ilon hippusia.
Kontaktoin joku aika sitten Bisquitin Minnaa "ihan muina naisina ja muissa asioissa". Olen käynyt koirieni kanssa useita kertoja treenailemassa hänen mätsäreissään, Caprin ja Ibizankin kanssa. Ovat todellakin "Hyvän mielen mätsäreitä" kuten hän tapahtumiaan mainostaa. 
Meillä lähti siitä sitten juttu soljumaan koskien Ibizaa, joka on hieman herättänyt tällaisessa "vanhassa koiraihmisessä" kysymysmerkkejä sekä tuen tarvetta.

Ibiza on ihana koira.
Siinä on todella paljon hellyttävää, mukautuvaisuutta, itsenäisyyttä, nokkeluutta ja vaikka mitä. Ibiza on kuitenkin "hieman reaktiivinen". Asiaa on työstetty, kaikilla osaamillani tavoilla ja liityin jopa Facebookin reaktiivisten koirien ryhmään havaitakseni, että minullahan on kotona ihan "pala kakkua".

Minna otti kuitenkin kopin ja lähti "naapuria jeesaamaan". Samalla kylällä kun asutaan.
Ensimmäisen tunnin keskustelun jälkeen oli ihanaa ja helpottavaakin kuulla, että "en näe tässä varsinaista ongelmaa".
Seuraava harjoite oli tehdä Ibizalle temppurata ja katsoa miten se siitä suoriutuu. Ihana tehtävä. Koira lähti suorittamaan niksnaks, ei se kysellyt mitään opasteita tai neuvoja vaan nokkelana poikana teki työtä käskettyä - tai eihän sitä edes tarvinnut käskeä!
Tässä oli ideana nimenomaan katsoa, kysyykö koira "neuvoa" omistajaltaan, hämmentyykö se vai toimiiko se oma-aloitteisesti ja itsenäisesti. 

Temppuratavälineistöä.
 

Olkaa avoimia ja auki, kysykää neuvoja ja apuja - sitä voi olla saatavilla ihan kulman takana.
Vanhakin koiraharrastaja voi tarvita hieman tukea ja vierellä kulkijaa. Sellainen voi löytyä, onneksi, ihan kysymällä, läheltä.

Laitetaan hyvä kiertämään ja ollaan apuna toisillemme kykyjemme ja aikataulujemme mukaan. Joskus ihan pienikin avun hippunen on Iso Asia saajalleen.