Vuotta 2024 pakettiin. Joulupakettiin.

Jouluaattona 2024 sukelsin valokuvien kautta menneeseen.
Facebookissakin oli tälle päivää ihania kuvamuistoja jouluista äitini kanssa ja myöhemmin myös äidin ja Erkin kanssa. Jouluisin oli tapana ensin useina vuosina tavata meidän kotona ja sittemmin kannoin kaikki tilpehöörit kattiloineen päivineen äitini luokse, tein sinne Joulun.

Nyt aloin käydä läpi koneeltani vuoden 2024 kuvia päivällä ostamieni tuoksukynttilöiden huumaavassa tuoksussa ja loisteessa.
On se hyvä, että on 1geen kaltaisia kuvasortteerauksia, joista voi käydä tuossa tuokiossa tarkistamassa päivät, koirat, valtiot ja Airbnbt. Hyvin usein, nykyään, kuvia jää roikkumaan koneelleni kuukausiksi ja tänään 221 kuvaa muutti "oikeisiin osoitteisiin". Samalla toki silmäilin 1geen kuvakansioita; OOHHH, onko koirastani tuollainenkin kuvamuisto ja olemmeko me olleet tuollaKIN?!

Mennäänpä Jouluiseen 2024 kuvakimaraan - postaus sisältää ennen julkaisemattomia kuvia:

Crufts 2024 - we are back! Onnistuimme tiristämään uuden Crufts-reissun heti edellisen (2023) perään Tarun kanssa - we were lucky!
Cruftsissa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että ehkä sellaiset 4-5 reissukertaa "olisi riittävästi", pahimpaan nälkään, sisäistämään kaiken.
Pelkästään koiria on huikea määrä nähtäväksi ja mitä tulee itseeni, niin useita kasvattajia ja isäkoiran ja emäkoiran omistajia riittää moikattavaksi ja halattavaksi. Taru huitelee hänkin omien brittikoiriensa jalanjäljillä ja tämä Cruftshan oli vallan huima jo tulostenkin puolesta. Siellä meidän brittikoirien emät, isät, veljet, siskot ja kaikki mahdolliset sukulaiset pokkasivat sijoituksen toisensa perään!

Sari Mäkiö, kennel Avantina, oli varannut meille huipputiirailupaikat!!
Istun siinä kamera sylissä ja tuttuun tapaani keskityn tasapainoon ja Sarin luettelon avulla sukulaisten bongailuun!

The one and only Taru ja huikeat ruoka- ja juomabyffeet shöyn jälkeen.
Taruhan löytää aina ja helposti parhaat mestat ja tietää useimmiten myös parhaat tavat ja kulkuneuvot päästä kohteeseen. 

Aika pian siinä Cruftsin jälkeen osui muutto Klaukkalaan ja heti perään Tallinnan reissu!
Ibiza näytteli Tallinnan erkkarissa ja INTissä 2 x ERI/2 resultein (12-14.4.).
Jouduin antamaan Ibizan Tarun käsiin molempina päivinä, sillä muutto iski vasempaan polvilumpioon rutinalla.
Pääsin tällä kertaa sentään röntgeniin, mikä paljasti alkaneen nivelrikon.
Siinä sitä jo alkaa ollakin, kuudenkympin kriisiä: verkkokalvon repeämää, jalkapöydän alkavaa marssimurtumaa, olkapään tulehdusta, polven nivelrikkoa ja nyt myös selän nikamien juilimista. 
Kuvassa ei kuitenkaan ole polveni röntgen vaan Tarun Tallinnan lounaslöytöpaikan kana-pepperoniannos. 

Tämä kuva kauhistutti julkaisupäivänään muutamia.
Olimme Tallinnassa Airbnb:ssä, minne johti vaatimattomat 600.000 rapun porrasaskelmaa. Taru joutuikin polveni juilinnan takia ulkoiluttamaan koirakimaran muutamasti ilman minua. Makuuhuoneet olivat asunnon yläkerrassa (kts. kuva) ja jäin ko. portaiden takia suosiolla tuutimaan alakerran sohvalle. Ibiza sensijaan teki jokusen tutkimusmatkan edestakaisin ylä- ja alakerran väliä. Ja Ibizan polvet wörkkii fine, joten ei ollut vaaraa, että hän olisi pudonnut kaiteettomilta portailta suuntaan tai toiseen. 

Tiistai on tunnetusti viikon tylsin päivä.
Usein juuri tiistaisin pakkasin Klaukkalassa viisikon naapurin Avensikseen ja suunnistimme Isosuon syleilyyn. Auto portin pieleen, Isosuon laitalenkille ja uuden omakotialueen läpi takaisin autolle. Semmoinen + 2,5 km luonnon syleilyssä oloa ja peurojen jälkien nuuhkintaa. Isosuolla on koirien irtipito kiellettyä, mutta onnekseni se ei tunnu poikiani haittaavan.

Heinäkuuta ja Pärnua pukkasi.
Pääsimme Pippen siivellä ja huomassa mukaan!
12-14.7. oli tarjolla erkkaria ja INTtiä Caprille ja Ibizalle.
Ensin heti Pipi oli PU4 ja sai ensimmäisen junnuserttinsä (ikinä). Capri saalisti hienosti SA:an. Sitten Pipitsa olikin seuraavana päivänä ROP (!!) ja vielä RYP3, Caprin ollessa PU4. Kolmantena shöypäivänä Pipi oli PU4 ja Capri epävirallinen PU5.
Huikea kolmipäiväinen, siis. 
Mutta mikäs se on näiden poikien kanssa näytellessä. Kunhan on energiajuomaa, magnesiumia ja handleriapua PU-kehässä!
Pipistä uusi EE JCH ja Capri hätyytteli hienosti kärkisijoja, prkl että pitääkin olla näin hienot pojat!! :D

Halia ja halipatsuijaa Pipitsan kanssa kehän laidalla.
kuva Pippe Ahlström

No näinhän siinä sitten lauantaina 13.7. kävi. 
Crème Anglaise's Trigger ROP ja C'mon Cha Cha Chaa VSP
tuomari Inese Pablaka, LV

kuva Kari Lindqvist

Jossain vaiheessa kotiuduimme takaisin Klaukkalaan oravabongauksia tekemään. Siinä tämä kaveri on kyllä haka.
Varpuset, naakat ja varikset alkavat olla arkipäivää, mutta fasaanit, oravat ja kissat saavat vielä sielun sykähtämään ja mielen riehaantumaan!!
Viimeksi tänään jouduimme vetämään lenkillä uun kun irtokissa sai brittikolmikossani riehun aikaan. Eritoten Ibiza menee kierroksille ja jahtimoodiin, uukkari laski onneksi kierrokset. Miten muut suoriutuvat vastaavassa tilanteessa, herätti mielenkiintoni? Onko uukkarit teillä(kin) arkipäivää? Kissahan jäi tietysti tien varteen keekoilemaan, joten ei mitään tsäänssiä tepastaa ohi.

Pipitsa on älyttömän kiva ns. kotikoira.
Siinä on spaissia ja riemua ja riehua, mutta kotona  se on calm and easygoing boy. Ei tehnyt pentuna juurikaan tuhoja. Lähinnä riipi talouspaperia ja tappoi nenäliinoja. Se tykkää olla kainalossa mutta on myös itsenäinen ja viihtyy omissa oloissaan. 
Helluinen tapa on tuoda tätä IKEAn sydänlelua välillä tiukasti suussaan tuliaisena minulle. Rakkauden osoitus, siis.
Kiihtyy, mutta myös viihtyy ja osaa ottaa lungisti.

Toki aina on aikaa tähyillä.
Yksi Pipitsan erityispiirre. Ottaa ilmavainua ja havaitsee lenkillä useinkin ennen minua lähestyvät "uhat".
Ihana bongari ja UPEASTI ottaa myös kontaktia ja "kysyy", että "onko haukkuhälytyksen jälkeen naksua". No, onhan sitä.
Niin tottunut väistämään tämän(kin) jengin kanssa ja loppujenlopuksi kun vedän yhtälöä kaikkien omistamieni koirien jälkeen/kautta, niin taidan olla väistänyt joku ~ 40 vuotta? Aluksi varmaan ihan "pitovaikeuksien" vuoksi; sinkoilupainoa on ollut hihnoissa aina yleensä se n. + 80 kiloa, eli pitkälti hallintakysymyksistä johtuen. Onhan nyt yhden koiran kanssa helppo tuijottaa laumaa, mutta tulepa pitelemään 80:a kiloa!

Jäämme seuraamaan Ibizan luonteen kehitystä, malttaako se antaa mustien pörröjen mennä jatkossa ohi ilman haukkua, vai tuleeko vielä hälytys. 
Nyt muistaa peura-, kissa- ja lehmätuijotuspaikat ainakin muutamia viikkoja ja ottaa ilmavainua Samuin tapaan.

Tämä lienee tämän vuoden PARAS lenkkikuvani by Honor70.

Lina Granström ikuisti meidät  Ibizan kanssa Riikassa, Latviassa 19.10.!

Miten siellä reissussa pärjää?
No esim. näin. Jugurttijuomaa, energiajuomaa, cokista, sipsiä. Oli tuossa pussissa kai joku pala ihan kanaakin. 

Kehän jälkeen kanakebabbia, nam.
Tähän annokseen pyydetty ihan EKSTRAsalaatti ja - kastike.

Voi Pipitsa miten ihana bongari olet.
Tässä me ajamme Latviasta kohti Tallinnaa ja TIETENKIN pysähdymme koirien takia biitsille. 
Jouduimme eroon Linan tyttelistä, jota Ibiza tässä kuvassa bongailee. Liikkis hömö.

Leia where are you?!?

Mahtava biitsisessio - jahka se Leia löytyi! Vartti jos toinenkin meni sinkoillessa!

Ei tämä mikään vitsi ole.
Olin aikoinaan parikin kesää kerrossiivoojana eli mm. kiillotin hotellihuoneissa hanoja. No en tokkiinsa jätä niihin kalkkipilkkuja edelleenkään Baltian Airbnb-majoituksissa!

Samuin rennot ranteet.
Tähän sopii taas jankutukseni:
Olkaa enemmän koirienne kaltaisia.

Tämä oli yksi "syy" miksi lähdimme taas 2024 Cruftsiin.
Vein tämän Tarun ja Antin tekemän taulun Mauin kasvattajalle käteen, yllärinä! Ihana keppihevonen lähteä matkaan.

Tämä kaunis ja klassinen rotu on vienyt minut mennessään. 

Enkä ihmettele.

Give him a change - open your mind.

Vuodet on ollu tuulisii.

Iän myötä sanovat lähimuistin heikkenevän samalla kun vuosien takaiset asiat ovat ja pysyvät muistissa.
Tiedättehän; olet juuri ottanut aamuvitamiinit ja piipahdat olohuoneen puolella. Palaat keittiöön, etkä enää muista, että veditkö vitskut kitusiin vai et?

Edesmenneet äitini ja isäni kummittelevat aika ajoin.
Viimeiset keskustelut, näkemiset ja puhumiset. Mitä jäi sanomatta, tekemättä. Lapsuuden muistot tulvivat joskus yksittäin, joskus elokuvamaisesti kuin usein diakuvin. Miten ärsyttikään lapsena kun "vanhemmat eivät tajunneet mitään". Olivat oikein fossiileja kaikissa vanhoissa mielipiteissään ja ahdasmielisiä, toppuuttelevia ja kun itse olit keskellä pyörremyrskyä ajatuksinesi he saattoivat ihan nauraa. Nauraa!!! Olivat joskus oikein ilonpilaajia ja jäätävän vanhoillisia.

Nyt saan yhä jotenkin kiinni siitä tunteesta.
Vanhempanihan muistivat aina kuuluvasti kummastella koirien hankintaani. "Pitääkö niitä olla niin paljon". Itseasiassa olen ollut noin + kolmenkymmenen kun tein Lemmikki-lehden testin: "Sovitko pitämään isompaa laumaa" - jotenkin noin se otsikko meni. Kuinka ollakaan testin tulos oli positiivinen: "Olet JUURI sopiva isomman koiralauman omistajaksi".

Mahtoiko tuosta tulla oikein elämänohje ja -nuora?
Ennustus ja kannustus, joka kävi toteen? Lehden kyselyn tulos ohjasi tulevat elämänviivat?
Olen ollut noin 10-13 -vuotias, kun ulkoiluttelin naapurien koirat. Mm. basenjeja ja kultakaupan schäferiä. Schäfer riehaantui jollain lenkillä niin, että se hyppi minua vasten ja puri takkiini reikiä. En kehdannut kertoa moisesta, muistan vain kuinka hävetti, että näin oli päässyt tapahtumaan. Vastapäisessä talossa asui greyhoundlauma. Muistan ihailleeni koiria kaukaa - ja usein. Niitä ulkoilutti mies, jolla oli vain yksi käsi. Kuinka kauniisti tuo lauma menikään hänen kanssaan, kuinka upeasti hän hallitsi ne yhdelläkin kädellä.
Basenjeista tuli sittemmin ensirakkauteni.

Perheessämme meillä molemmilla lapsilla todettiin koira-allergia.
Ensin veljelläni, joka joutui ihan sairaalaan asti astmansa vuoksi. Minun astmani kehittyi hieman jälkijunassa ja kun minä soitin Allergiasairaalasta kotiini, ei se ollut enää big deal. Jotenkin väheksynnästä ja dissaamisesta tuli minulle elämäni ohjenuora: se määritti minua hyvässä ja pahassa. No, niin niitä koiria sitten alkoi tulla. Ensin "hylätty" dalmatialainen ja sen kaveriksi basenji. Basenjista tulikin nopeasti hajuttomuutensa ja kokonsa puolesta minulle "sopiva" rotu, ja vuosien saatossa omistin myös hulppean sekalauman; basenji, whippet ja grey. Those were the days. Kuinka hienosti nuo rodut tulivatkaan toimeen keskenään, kuinka auvoisalta tuo mennyt aika nyt tuntuu. Vaikka vanhempani ihmettelivätkin jatkuvasti koiriin haksahtamistani, että "pitääkö niitä nyt olla noin paljon".

Kyllähän siinä naapurin mieskin totesi jäteasemalla törmätessämme, että "oletko tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa sinulla on löytää itsellesi mies, kun sinulla on niin paljon koiria".
Luulen näin jälkikäteen sanoen hyvin pitkälti etten edes halunnut mitään miehiä passattavaksi ja miellytettäväksi kun koirieni pyyteettömyys puri minuun niin lujaa. 

Koirat tosiaan veivät minut ja persoonani mennessään.
Alku ei ollut kovin ruusuista. Ensimmäiset kaksi basenjiani kuolivat penikkatautiin ja greyhoundien kanssa sai myös rämpiä suossa. Toisen munuaiset eivät toimineet elämää ylläpitävästi ja toisen sydän kehitti endokardoosin. Ei se ihan ruusuisesti jatkunut näidenkään kokemusten jälkeen. Jamo-whippet halvaantui koirapuistoon, Lelu kehitti epilepsian ja Hulalla todettiin lymfooma. Vältin onneksi katkeroitumisen, koska jollain tapaa jo elämäni aiempi rankkuus oli valmentanut minut niin, ettei mikään pystynyt syöksemään minua raiteilta. Minussa oli jo "koiranomistajan polttomerkki", eikä se lähtenyt juuriharjallakaan. Jo varhain muistan - ja edelleen kuusikymppisenä - kokeneeni syvää yhteenkuuluvaisuutta koirieni kanssa ja muistan kuin eilispäivän miltä tuntui saavuttaa LUOTTAMUS. Luotin koiriini ja ne luottivat minuun. Ihan huikea tunne ja kun sen saavutti, tyyneys valtasi mielen - olen tehnyt jotain oikein! Kokemus on ihanan levollinen ja se tuntui luissa ja ytimissä. Vastaavaa en ole kokenut koskaan yhdenkään ihmisen kanssa.
Koira ei halua koskaan hyötyä eikä saavuttaa, arvottaa eikä kyseenalaistaa. Koira ei myöskään ole pitkävihainen! Se on aina läsnä ja lähellä.

Kun nyt mietin menneitä koiravuosiani ja katson taakse niin näen epävarman ja vaistoilla toimivan Anitan.
Vaikka olen tehnyt (paljon) virheitä koirieni kanssa, ne ovat useimmiten antaneet ne (virheet) anteeksi. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Koiravuosia on nyt takana yhteensä 41 ja ovathan ne tuulisia olleet. Menetyksiä, saavutuksia, oivalluksia. Muistan muutamia varovaisia yhteydenottoja siihen maailmanaikaan vanhoihin "konkareihin". Kyllähän he hymyilivät kysymyksilleni ja olivat juuri näitä toppuuttelevia ja yltiörentoja - jotkut käskivät ihan vain "mennä itseensä/koiraansa, vastaus löytyy kyllä" - eikä heistä irronnut paljon sen kummempaa. Vuosia mietinkin "miten mennä koiraansa".

Kun istuin Tommy Wirenin luennolla, koin yhden koiraurani valaistumisista.
"Meillä voi olla 100 koiraa, jotka vetävät ja kokeilet niihin kaikkiin yhtä koulutusmetodia. Se voi toimia kahteen ja 98:aan koiraan pitää kokeilla jotain muuta".

Toinen valaistuminen on tuo luottamuksen kokemus. Jo varhain huomasin, että todella moni koiran omistaja pelkää koiransa karkaavan, jättävän heidät. Koirapuistoonkin tullessa, vaikka on aidat ympärillä, koiria saatettiin huutaa "lähemmäksi" tämän tästä ja ihan turhaan. Eivätkä ne edes tulleet. 
Kolmas on tietenkin Kirsi Sainion luento kasvattajakurssilta.
Olen sen kertonut jo joku 600 kertaa. Ja 588 kertaa se on haluttu ymmärtää väärin. 
Mutta uudelleen muotoiltuna se menee jotenkin näin, että teet paperilla hienon yhdistelmän ja jalostussuunnitelman. Lasket kenties todennäköisyyksiä jonkin ominaisuuden suhteen. Metsään menee. Geenit kun heittävät useinkin häränpyllyä. Eivätkä ne "tottele" tai ole ainakaan 100% ohjailtavissa. Luonnollisesti osa ajatuksista menee maaliin, osan jäädessä herran haltuun. Minusta on jotenkin pelottava ajatuskin  - anteeksi naiiviuteni - voida "suitsia luontoa"? Ymmärrän tietenkin, että siihen pyritään ja se on jonkinlainen johtoajatuskin eläinten jalostuksessa mutta onko se kuinka realistista? Koirillamme kun on isä, emä, isovanhemmat ja koko suku. Mitä kaikkea sieltä löytyykään?! Ainakin iso työmaa. Tuntemattomuutta.

Tästä päästäänkin päivän polttavaan keskusteluun.

Niitä on käyty kuulkaa aika paljon 41 vuoden aikana.
Koot, kulmaukset, saalisvietti. Suoraselkäisyys, ylipitkät sääret ja korkeat kintereet. Muutamia mainitakseni. Vuodet ovat olleet hei tuulisii! Useita debatteja ja vääntöjä on käyty ennenkin, ennen somea ja ennen Facebookin erilaisia Huoli- ja Uhkaryhmiä. Rakkaat koiramme eivät useinkaan ole minkään asian suhteen valmiita, kuten emme me ihmisetkään. Uutta uhkakuvaa pukkaa eteen ja esteitä riittää. On vain rämmittävä eteenpäin, yhdessä ja tulevaisuuteen luottaen!?

Uuden edessä on hyvä olla nöyrä.
Käyttää viiksikarvoja, haju- ja näköaistia koiriemme lailla. Tutustua hiljaksiin, analysoida. Ottaa ilmavainua, haukkua pari kertaa ja kuopia hiukan maata. Koirillamme on meille paljon kerrottavaa. Ja koiriemme kertomukset ovat usein hyvin optimistisia, positiivisia ja huolettomiakin. Ne ovat lopulta aika yksinkertaisia olentoja, viettien ja vaistojensa maailmassa ja kaikesta mitä ne tekevät ei soisi tehtävän ongelmaa, sairautta tai vikaa. 

Me vanhukset emme "normalisoi" asioita.
Me olemme vain väsyneitä murehtimaan jokaista kakkaa, pierua, pistoolin lutkutusta, nylkytystä. Me olemme vain nähneet ja kokeneet liikaa. Antaneet huoliemme kahlita ja viedä meitä ilman, että olemme tulleet niin sanotusti hullua hurskaammiksi. 
Meistä on tullut vanhempiemme kaltaisia, niiden, joita me vielä 20-30 vuotta sitten arvostelimme tylsiksi muinaisjäänteiksi. 

Olen kiitollinen _jokaisesta_ koirastani, jotka minulle on suotu. Jokainen on ollut omalla tavallaan Erityislaatuinen. Se, että joissain yksilöissä on ollut jokin valuvirhe tai sairaus ei himmennä millään tavalla niiden erityislaatuisuutta. Päinvastoin. Luonto on ihmeellinen, ja sen kuuluukin olla.

Olkaa armollisia. Enemmän koirienne kaltaisia.

Kuvat: Risto Kääriäinen, Antti Ruotsalo ja oma kamera.