Iän myötä sanovat lähimuistin heikkenevän samalla kun vuosien takaiset asiat ovat ja pysyvät muistissa.
Tiedättehän; olet juuri ottanut aamuvitamiinit ja piipahdat olohuoneen puolella. Palaat keittiöön, etkä enää muista, että veditkö vitskut kitusiin vai et?
Edesmenneet äitini ja isäni kummittelevat aika ajoin.
Viimeiset keskustelut, näkemiset ja puhumiset. Mitä jäi sanomatta, tekemättä. Lapsuuden muistot tulvivat joskus yksittäin, joskus elokuvamaisesti kuin usein diakuvin. Miten ärsyttikään lapsena kun "vanhemmat eivät tajunneet mitään". Olivat oikein fossiileja kaikissa vanhoissa mielipiteissään ja ahdasmielisiä, toppuuttelevia ja kun itse olit keskellä pyörremyrskyä ajatuksinesi he saattoivat ihan nauraa. Nauraa!!! Olivat joskus oikein ilonpilaajia ja jäätävän vanhoillisia.
Nyt saan yhä jotenkin kiinni siitä tunteesta.
Vanhempanihan muistivat aina kuuluvasti kummastella koirien hankintaani. "Pitääkö niitä olla niin paljon". Itseasiassa olen ollut noin + kolmenkymmenen kun tein Lemmikki-lehden testin: "Sovitko pitämään isompaa laumaa" - jotenkin noin se otsikko meni. Kuinka ollakaan testin tulos oli positiivinen: "Olet JUURI sopiva isomman koiralauman omistajaksi".
Mahtoiko tuosta tulla oikein elämänohje ja -nuora?
Ennustus ja kannustus, joka kävi toteen? Lehden kyselyn tulos ohjasi tulevat elämänviivat?
Olen ollut noin 10-13 -vuotias, kun ulkoiluttelin naapurien koirat. Mm. basenjeja ja kultakaupan schäferiä. Schäfer riehaantui jollain lenkillä niin, että se hyppi minua vasten ja puri takkiini reikiä. En kehdannut kertoa moisesta, muistan vain kuinka hävetti, että näin oli päässyt tapahtumaan. Vastapäisessä talossa asui greyhoundlauma. Muistan ihailleeni koiria kaukaa - ja usein. Niitä ulkoilutti mies, jolla oli vain yksi käsi. Kuinka kauniisti tuo lauma menikään hänen kanssaan, kuinka upeasti hän hallitsi ne yhdelläkin kädellä.
Basenjeista tuli sittemmin ensirakkauteni.
Perheessämme meillä molemmilla lapsilla todettiin koira-allergia.
Ensin veljelläni, joka joutui ihan sairaalaan asti astmansa vuoksi. Minun astmani kehittyi hieman jälkijunassa ja kun minä soitin Allergiasairaalasta kotiini, ei se ollut enää big deal. Jotenkin väheksynnästä ja dissaamisesta tuli minulle elämäni ohjenuora: se määritti minua hyvässä ja pahassa. No, niin niitä koiria sitten alkoi tulla. Ensin "hylätty" dalmatialainen ja sen kaveriksi basenji. Basenjista tulikin nopeasti hajuttomuutensa ja kokonsa puolesta minulle "sopiva" rotu, ja vuosien saatossa omistin myös hulppean sekalauman; basenji, whippet ja grey. Those were the days. Kuinka hienosti nuo rodut tulivatkaan toimeen keskenään, kuinka auvoisalta tuo mennyt aika nyt tuntuu. Vaikka vanhempani ihmettelivätkin jatkuvasti koiriin haksahtamistani, että "pitääkö niitä nyt olla noin paljon".
Kyllähän siinä naapurin mieskin totesi jäteasemalla törmätessämme, että "oletko tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa sinulla on löytää itsellesi mies, kun sinulla on niin paljon koiria".
Luulen näin jälkikäteen sanoen hyvin pitkälti etten edes halunnut mitään miehiä passattavaksi ja miellytettäväksi kun koirieni pyyteettömyys puri minuun niin lujaa.
Koirat tosiaan veivät minut ja persoonani mennessään.
Alku ei ollut kovin ruusuista. Ensimmäiset kaksi basenjiani kuolivat penikkatautiin ja greyhoundien kanssa sai myös rämpiä suossa. Toisen munuaiset eivät toimineet elämää ylläpitävästi ja toisen sydän kehitti endokardoosin. Ei se ihan ruusuisesti jatkunut näidenkään kokemusten jälkeen. Jamo-whippet halvaantui koirapuistoon, Lelu kehitti epilepsian ja Hulalla todettiin lymfooma. Vältin onneksi katkeroitumisen, koska jollain tapaa jo elämäni aiempi rankkuus oli valmentanut minut niin, ettei mikään pystynyt syöksemään minua raiteilta. Minussa oli jo "koiranomistajan polttomerkki", eikä se lähtenyt juuriharjallakaan. Jo varhain muistan - ja edelleen kuusikymppisenä - kokeneeni syvää yhteenkuuluvaisuutta koirieni kanssa ja muistan kuin eilispäivän miltä tuntui saavuttaa LUOTTAMUS. Luotin koiriini ja ne luottivat minuun. Ihan huikea tunne ja kun sen saavutti, tyyneys valtasi mielen - olen tehnyt jotain oikein! Kokemus on ihanan levollinen ja se tuntui luissa ja ytimissä. Vastaavaa en ole kokenut koskaan yhdenkään ihmisen kanssa.
Koira ei halua koskaan hyötyä eikä saavuttaa, arvottaa eikä kyseenalaistaa. Koira ei myöskään ole pitkävihainen! Se on aina läsnä ja lähellä.
Kun nyt mietin menneitä koiravuosiani ja katson taakse niin näen epävarman ja vaistoilla toimivan Anitan.
Vaikka olen tehnyt (paljon) virheitä koirieni kanssa, ne ovat useimmiten antaneet ne (virheet) anteeksi. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Koiravuosia on nyt takana yhteensä 41 ja ovathan ne tuulisia olleet. Menetyksiä, saavutuksia, oivalluksia. Muistan muutamia varovaisia yhteydenottoja siihen maailmanaikaan vanhoihin "konkareihin". Kyllähän he hymyilivät kysymyksilleni ja olivat juuri näitä toppuuttelevia ja yltiörentoja - jotkut käskivät ihan vain "mennä itseensä/koiraansa, vastaus löytyy kyllä" - eikä heistä irronnut paljon sen kummempaa. Vuosia mietinkin "miten mennä koiraansa".
Kun istuin Tommy Wirenin luennolla, koin yhden koiraurani valaistumisista.
"Meillä voi olla 100 koiraa, jotka vetävät ja kokeilet niihin kaikkiin yhtä koulutusmetodia. Se voi toimia kahteen ja 98:aan koiraan pitää kokeilla jotain muuta".
Toinen valaistuminen on tuo luottamuksen kokemus. Jo varhain huomasin, että todella moni koiran omistaja pelkää koiransa karkaavan, jättävän heidät. Koirapuistoonkin tullessa, vaikka on aidat ympärillä, koiria saatettiin huutaa "lähemmäksi" tämän tästä ja ihan turhaan. Eivätkä ne edes tulleet.
Kolmas on tietenkin Kirsi Sainion luento kasvattajakurssilta.
Olen sen kertonut jo joku 600 kertaa. Ja 588 kertaa se on haluttu ymmärtää väärin.
Mutta uudelleen muotoiltuna se menee jotenkin näin, että teet paperilla hienon yhdistelmän ja jalostussuunnitelman. Lasket kenties todennäköisyyksiä jonkin ominaisuuden suhteen. Metsään menee. Geenit kun heittävät useinkin häränpyllyä. Eivätkä ne "tottele" tai ole ainakaan 100% ohjailtavissa. Luonnollisesti osa ajatuksista menee maaliin, osan jäädessä herran haltuun. Minusta on jotenkin pelottava ajatuskin - anteeksi naiiviuteni - voida "suitsia luontoa"? Ymmärrän tietenkin, että siihen pyritään ja se on jonkinlainen johtoajatuskin eläinten jalostuksessa mutta onko se kuinka realistista? Koirillamme kun on isä, emä, isovanhemmat ja koko suku. Mitä kaikkea sieltä löytyykään?! Ainakin iso työmaa. Tuntemattomuutta.
Tästä päästäänkin päivän polttavaan keskusteluun.
Niitä on käyty kuulkaa aika paljon 41 vuoden aikana.
Koot, kulmaukset, saalisvietti. Suoraselkäisyys, ylipitkät sääret ja korkeat kintereet. Muutamia mainitakseni. Vuodet ovat olleet hei tuulisii! Useita debatteja ja vääntöjä on käyty ennenkin, ennen somea ja ennen Facebookin erilaisia Huoli- ja Uhkaryhmiä. Rakkaat koiramme eivät useinkaan ole minkään asian suhteen valmiita, kuten emme me ihmisetkään. Uutta uhkakuvaa pukkaa eteen ja esteitä riittää. On vain rämmittävä eteenpäin, yhdessä ja tulevaisuuteen luottaen!?
Uuden edessä on hyvä olla nöyrä.
Käyttää viiksikarvoja, haju- ja näköaistia koiriemme lailla. Tutustua hiljaksiin, analysoida. Ottaa ilmavainua, haukkua pari kertaa ja kuopia hiukan maata. Koirillamme on meille paljon kerrottavaa. Ja koiriemme kertomukset ovat usein hyvin optimistisia, positiivisia ja huolettomiakin. Ne ovat lopulta aika yksinkertaisia olentoja, viettien ja vaistojensa maailmassa ja kaikesta mitä ne tekevät ei soisi tehtävän ongelmaa, sairautta tai vikaa.
Me vanhukset emme "normalisoi" asioita.
Me olemme vain väsyneitä murehtimaan jokaista kakkaa, pierua, pistoolin lutkutusta, nylkytystä. Me olemme vain nähneet ja kokeneet liikaa. Antaneet huoliemme kahlita ja viedä meitä ilman, että olemme tulleet niin sanotusti hullua hurskaammiksi.
Meistä on tullut vanhempiemme kaltaisia, niiden, joita me vielä 20-30 vuotta sitten arvostelimme tylsiksi muinaisjäänteiksi.
Olen kiitollinen _jokaisesta_ koirastani, jotka minulle on suotu. Jokainen on ollut omalla tavallaan Erityislaatuinen. Se, että joissain yksilöissä on ollut jokin valuvirhe tai sairaus ei himmennä millään tavalla niiden erityislaatuisuutta. Päinvastoin. Luonto on ihmeellinen, ja sen kuuluukin olla.
Olkaa armollisia. Enemmän koirienne kaltaisia.
Kuvat: Risto Kääriäinen, Antti Ruotsalo ja oma kamera.
