Jokaisen koiran takana on arki.

Friin murharealityja katsellessa tuntuu siltä, että arki tappaa kaiken.
Vaimot ja/tai miehet, kirjaimellisesti. Oliko viikolla televisiossa joku keskusteluohjelmakin siitä kuinka some "kiillottaa elämän epätodelliseksi, epäuskottavaksi". Näemme kiiltokuvaa ja pintaa, ja niitä kateellisuuksissamme katsellessa ei aina tule mieleen mitä kaiken glitterin takana on?

Nyt kun alamme olla lauman kanssa asettuneita ja kotiutuneita Klaukkalaan ja on purtu Panadolia ensin polvikipuun ja sitten vatkattu selän jumeja piikkimaton kautta vesijumppaan - voi vihdoin olla "onnellinen" kun on päässyt kiinni arkeen.

Siihen, että pesukone pyörii kaksi-kolme kertaa viikossa, koirien kynnet leikataan joka torstai keneltä enemmän pakotettuina ja keneltä vähemmän, sitten imuriseerataan, mopataan, ostetaan pojille milloin broileripullaa ja milloin jauhelihaa. Aamu-, päivä- ja iltalenkkeillään. Puetaan takkia, kuivataan tassuja, siivotaan koirien jäljiltä jäänyttä silppua. Pyyhitään peräpäitä ja suihkutellaan koirankakkaisia lenkkikenkiä.

Koitetaan saada viikkolenkkeilyyn variaatiota.
On lehmälenkkiä, kaupunkiympyrää, koirapuistoilua, pallon heittelyä pellolla, juoksutusta Kartanolla, piipahdusta suometsässä. Siinä kun vetää 6-7 kilsaa kiskovien poikien kanssa päivässä, pyykkää, ruokkii, tiskaa, siivoaa, vaihtaa lakanoita, möyhii ja viikkaa petejä, järjestelee, laittaa tavaroita paikoilleen - tietää illan hämärtyessä tehneensä.

Somea tutkaillessa joku on taas voittanut pentuCacibin.
Ollut ROP, RYP ja BIS. Kuvan alla kiitellään shampoot, kuivamuonat ja laivavarustamot. Tuomarit ovat olleet honorable ja breeder judge. Matkakumppanit ovat pitäneet spirittiä yllä, kaakkua ja skumppaa on kaadettu kurkkuun. Huikeat podiumkuvat on otettu illan pimentyessä, konfettisateessa. 600 tykkäystä alle vartissa. 

Hetki valokeilassa kunnes ankea (?) arki taas kutsuu?

Joku joskus sanoi jossain, että toisivatpa ihmiset enemmän koira-arkeaan esiin.
Sitä, ettei koira anna leikata kynsiä. Sitä, että parodontiitti uhkaa, anaalirauhaset täyttyy. Kakkaa syödään, kastemadoissa piehtaroidaan. Varvasvälit punoittavat kosteiden säiden myötä, reisilihas kramppaa frisbeejahdissa. Takiaisia tarttuu turkkiin, punkkeja vilisee. Yöripuli vie järjen, koira kerrallaan. Kuivamuonan jokin ainesosa ei sovi, toisessa on kaksi väärää prebioottia. 

Koiran omistaminen ei ole lastenleikkiä ja jokaisen konfettisadekuvan takana on löysää kakkaa, väkisin nieluun tungettuja matolääkkeitä, unettomia öitä, voimakeinoin leikattuja kynsiä, 2 x 10:n kerran Showtastic-kaikissa laitteissa -treenikertaa, väsymistä, reisien kramppaamista, kehänlaidan panettelua ja yliannostus energiajuomaa. Koira on lisäksi adhd, kovapäinen, merkkailee tauotta, haukkuu ja näykkii hihnaa. 

Onneksi.
Vielä onneksi on niitä aikaisia aamulenkkejä kun ei KUKAAN tule vastaan ja saa kaikessa rauhassa lyllertää ylimitoitetun laumansa kanssa pitkin teitä ja kujia, joiden varrella on vain irtokissoja ja lehmiä. Jossain kaukana flexi naksuu ja S-marketin edessä on taas yksinäisyyttään haukkuva schäfer.  

Nähdessäsi MEGAvoittajan seisomassa suihkulähteen edessä, hihna ja panta editoituna, voit aina lohduttautua sillä, että sekin koira elää tylsää arkea spottivalojen sammuttua.
Haukkua louskuttaa ohiajavia pyöriä ja kakkii estoitta naapurin nurmikolle. Ahmii ruokansa ja puklailee. Lenkkeilee ruohonkorsi sojottaen takamuksesta, ja vie omistajansa taloudelliseen ahdinkoon kaikkine erityispiirteineen. Ruoaksi kun käy vain jokivarsisimpukka ja hyppyantilooppi. Ja olethan kuullut tämän: "En mä sitä nyt ilmoita mihinkään näyttelyyn kun on niin kesken". Ja kas kummaa, sinä "keskeneräisenä vuonna" koira näytteli heti 10 kertaa. 

Jos koira saisi päättää elämänsä suunnan, niin se olisi eittämättä tasainen arki, ma-su. Toki nelisormimangustitwistillä. 

Olihan elokuu!

Kauhean kiitollisena on saanut olla, kun tuolla mennä lyllertää kilometri toisensa perään poikain kanssa lenkillä.
Polven ontumakin helpotti hienosti kesän kuluessa ja kävin juoksaisemassa niin Caprin kuin Ibizankin kanssa heinäkuussa Pärnussa polven pelittäessä. Toki reidet haukkasivat runsaasti maitohappoa kumpainenkin, mutta siitäkin jollain kuusinkertaisella magnesiumannostuksella selvittiin.

Mutta myrsky ja mylväys.
Jahka olin heinäkuun heilimöidessä mennyt ties kuinka monennetta kertaa yhdeksänkilometrisen päivän JUMAHTI sitten selkä! Ja huolella jumahtikin. Siinä kärvistellessä, oksennellessa kivusta ja kulkiessa milloin mihinkin suuntaan mutkalla tuli ajatelleeksi, että TÄMÄKIN VIELÄ!

Kun kävin itkemässä milloin missäkin päivystyksessä ja saadessani sen seitsemäätoista sortimenttia toimimatonta/turhaa lääkettä ja oheen voivottelua: "miljoona suomalaista kärsii vuosittain selkäkivusta" oli lähellä kuristaa seuraava vastavalmistunut terveyskeskuslääkäri.

Koiriahan tutkitaan Suomessa monin eri läpivalaisuin ja kun ulkomaalaiset ihmettelevät moista, olen vain todennut, että "suomalaiset ovat tiedonhaluista kansaa".
Se ei sitten päde ihmisten kohdalla. Kolme päivystyskeikkaa, itkua, hammastenkiristystä, oksentelua, vinokävelyä, pään roikottamista, Tramalia, Panacodia, ummetusta, ripulia, piikkimattoa, TENS-laitetta, kuutta eri linimenttiä, selkätuki, osteopatiaa, kalevalaista jäsenkorjausta, fyssaria, vesijumppaa - ja "sellaista se on". Ja: "ei leikkauskaan välttämättä auta". Ei elettäkään, että sinne selkärankaan kurkistettaisiin, mitä se on syönyt, sillä: "ihmisellä voi olla kovat oireet ja kuvissa/magneetissa ei näy mitään tai sitten päinvastoin". 

Tässä vaiheessa vain parahdin, että EN halua leikkausta, haluaisin voida KÄVELLÄ.
Ja kyllä sitä olisi ollut utelias näkemään/kuulemaan, mitä siellä selässä ON, joka tämän KAIKEN aiheuttaa. Nyt siellä vain arveltiin olevan ahtaumaa/lihasjumi/hermopinne. Nämä kaikki. 

Sellaista se on.
Elämä. Koskaan ei tiedä mitä kulman takana odottaa, onko se uusi pentu vai selän totaalinen jumiutuminen ja sen myötä kävelykyvyttömyys.
Ei siinä pystynyt oikein nukkumaankaan eikä istumaan. Jokin mutka-asento lieni monta viikkoa paras.

Sain onneksi paljon vertaistarinoita ja -apua, kiitos!!
Kiitollinen erityisesti teille kahdelle minua suuresti auttaneelle. Kiitos. Pääsin kalevalaiseen jäsenkorjaukseen peräti kaksi lisäkertaa! Hermosto oli aivan pinteessä, jalat kirrasivat kilpaa selän kanssa. Jäsenkorjaajankin "teki pahaa" selkäjumin ollessa pahimmillaan. "En ymmärrä miten olet pystynyt toimimaan". En minäkään.

Lisäksi tuli arvokkaita vinkkejä mm. TENS-laitteen ostoon, jota olenkin käyttänyt joinakin aamuina peräti 2,5 h päästäkseni pystyyn ja liikkeelle! 

Jossain vaiheessa lenkit sujuivat siten, että kävin makuulle n. 300 metrin välein.
Se auttoi. Varmaankin ahtaat nikamavälit avautuivat ja kävely sujui taas seuraavat 300 metriä. Hieno tunne, melkeinpä voittajafiilis, oli pystyä alussa kävelemään 1,5 km ilman välimakuita. Nyt olen jo hieman ahnehtinutkin, ja aamukäppäilyt ovat olleet 3 kilometrin molemmin puolin, tosin viimeinen kilometri on vaatinut hieman puuskutusta ja hammasten kiristystä. Mutta olen pystynyt siihen, ja hitokseen ylpeä!

Kolme kehiskeikkaa meni elokuussa sivu suun. Kartanolla pystyin nyt syyskuussa istumaan 50:n koiran kehän verran ja taas ylpeä siitäkin!

Ihanasti koirat ovat jaksaneet ja tukeneet.
Naapuri on vienyt koiria pyyteettä - joskin ajoittain kiroillen, mutta sellaisia ne mun pojat ovat, aiheuttavat kiroilua! LOL 
Ollaan välillä autoiltu koirapuistoon ja pellonreunoille frisbee- ja palloralleille. Pojat ovat olleet iloisen tuntuisia, Ibiza varsinkin, pallohullu kun on. Vuoronperään ovat Samui ja Capri ajaneet takaa. 

Kaikkeen sitä sopeutuukin.
Ja ottaa kaikki keinot käyttöön. Pienen pankkilainankin, että sai ostettua KAIKKI mahdolliset apuvälineet ja vermeet selkäkivun selättämiseen. 

Tässä kohtaa voisi olla iloinen siitäkin, että koirani ovat sprinttereitä eivätkä pitkänmatkan juoksijoita. Jossain kohtaa lohduttikin erään myötäeläjän sanat siitä, että "koirat pärjäävät kyllä, kunhan saavat tehdä hätänsä". Yhdeksää kilometriä ei tarvitse marssia. Koirani ovat elossa ja voivat hyvin tämän kurimuksen jäljiltä! 

Vielä on matkaa normaalilenkkipäiville, mutta ollaan päästy jo muutamana päivänä 5-5,5 kilometriin! Vesijumppa jatkuu ja syksy saa! Kyllä tulikin hikoiltua tänä kesänä, oliko meillä peräti 70 hellepäivää? 

Tästä sitten vain uuteen nousuun - periksi ei anneta!

Ja hei, VIELÄ loppuun.
Älkää tekään antako periksi!