8.8.2020

Aina vaan mahtavaa, upeaa ja hienoa!

 


Koska olen pitänyt tätä blogiani jo sata vuotta, toistan itseäni eittämättä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

Kiitollisuus rotua ja koiriani kohtaan silti vain lisääntyy. 

Ihminen ei ole koskaan valmis. 

Liekö tulee vuosien saatossa paremmaksikaan, koska vaikka tietoisuus lisääntyy sitä voi jatkossa vain ääliöidä tietoisesti väärin. Tietää, että on pölvästi ja hölmö, mutta ei voi itselleen mitään.

Olen aina sanonut, että me emme osta koiria itsellemme, saati saa niitä, vaan meille ANNETAAN aina kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopiva ja/tai meitä mielenkiintoisella tavalla haastava yksilö.

Pahinta onkin VERRATA uutta tulokasta edesmenneeseen sielunpuolikkaaseen tai naapurin saalisvietittömään maanantaista sunnuntaihin pihallaan paikallaan istuvaan sesseen. Aina pitäisi olla avoin. Avoin uudelle ja ihmeelliselle - koska yksikään koiramme ei ole koskaan edellisen kaltainen. 

(Tässä yhteydessä kommentti Bloggerin muutoksesta. En tajua yhtään näitä uusia sivutuksia ja tavutuksia. Kaikki on muuttunut. Eikä ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan. Esim. voit YRITTÄÄ määrittää kuvan keskelle ja silti se on "vasen tasan".)  

Olen kyllästymiseen asti jauhanut täällä portaista, uimisesta, juoksumatosta ja jalkakrampeista. 
Ikävä kyllä, tulen jauhamaan jatkossakin. Pidän hyvin hämmentävänä sitä, että saan itsestäni irti viikottaisia jumppasuoritteita, vaikka vain vartinkin kerrallaan. Remmimarssit alkavat olla vuositasolla jo 2200 km. No, tällä jäätelönsyönnillä pitääkin puuskuttaa. Ingman meni lanseeraamaan HUPSIS-jäätelömerkin ja lautaselliseen sopii kaataa 250 grammaa mansikkaa sekaan. Slurps.

Siinä missä meikäläinen mässyttää meheviä, runsaita ja pulleita wrappeja, syö Kenzolan ykkösnyrkki LAJITELMIA, tähän tapaan:

Koskaan et tiedä, mikä maistuu. Raaka, paistettu, nauta, sika, kalkkuna, kana. Kananmuna, kurkku, broilerin sydän. 

Tämä koira on tehnyt syömisestä taidetta. Uskomattoman kauniisti se joskus nappaa mieleisen suupalan ja syö sen lähimmän karvamaton päällä. Muut ovat syöneet jo aikaa sitten kun Maui nuuskii, analysoi, ottaa suutuntumaa ja pohtii maistuisiko. Yleensä iltalenkin jälkeen se menee suoraan kulkematta lähtöruudun kautta huutamaan keittiöön: RUOKAA! Ja voin sanoa, että ääni on kimeä, korkea ja vaativa.

Olen käyttänyt Samuita ja Mauia hierojalla Tikkurilan Vihreässä Tassussa. Hyvin miellyttävät Tessa ja Katja ovat puristelleet poikiani ja vaikka joskus jokin jumi onkin löytynyt - on aina mukava viedä poikia heidän positiiviseen kosketukseen ja ilmapiiriin. Suosittelen lämpimästi. 

Tästä pääsemmekin aasinsiltaa postauksen positiiviseen pläjäykseen.

Mikään ei nimittäin ole niin mahtavaa, upeaa ja hienoa, kuin nähdä omat puikkonokat nelistämässä. Onhan se peltospiidaus ja frisbeen jahtaus ja pallon perässä juoksu jo sinällään näiden sprintterien kanssa kokemus ja aiheuttaa mielihyvähormonien tulvahduksen katsojassa ja varmaan koirassakin,  mutta RATAjuoksussa on sitä jotain.
Liekö omat mielihyvähormonit tapissa, kun olen saanut kaksi näytelmälinjaista, päänsä etuveräjään treeneissä telonutta enkkutuontia ratajuoksun ihmeelliseen maailmaan? Koska kaikkihan tapahtui jotenkin hämmentävän niks ja naks. Itsekin hoomoilasena tässä kun tänään starttasivat Maailman Ensimmäistä Kertaa sekä Samppa että Maukku samassa kisassa. Näyttely-Anitan kaksi puikkonokkaa pisti jalalla koreasti notta PAM. 

Miten voikin olla mahtavaa, upeaa ja hienoa, kun omat pojat pinkoo.
Miten sitä nyt kuvaat ja selität sitten?
Koko se atmosfääri nyt jotenkin ottaa otteeseen.

Tänään lähti onneksi Pippe jeesimään ja lähetti Samuin. Hienosti lähettikin. Poikien välissä oli vain 2 lähtöä, joten Pipen apu oli sanoinkuvaamattoman tärkeä. Sämppä oli siellä hieman ollut huolissaan, että "missä Anita, missä Maui" mutta niin se Samppa aina on. Jos joku lenkillä puuttuu; on se perässä konkkaava kämppis, joku muu koiristani tai hetki sitten kylässä piipahtanut narttu, niin Sämppä huokailee, jarruttelee ja tiirailee kauas taakseen; "missä se/ne on"? Hän siis selvästi osaa laskea. Joku puuttuu. Ihana.


Sämpylällä on myös varsin persoonallinen juoksutyyli.
Hän on ihan väkivahva ja vääntöäkin löytyy - kaverihan siis spiidaa irti ollessaan koko ajan. Viuh ja vauh, aina on kiire. Mutta radalla hän päättää aina vikassa kaarteessa irrota kohti sivuaitaa ja antaa näin muille jeesiä ja eteen ja varmistaa, että aita on pystyssä. 
Maukku taaseen keuhkoaa ei niinkään entiseen malliin vaan mennään ehkä jo potenssiin kolme. Tänään keuhkoäänet olivat jo hyvin runsaat ja siihen nähden kelpo suoritus. Kaiken sen vinkunan ja korinan jälkeen. Entisaikoina starteissa taakse jäänyt Mei Dan Fast - Maukun treeni- ja kisakaveri - ohittaa nyt Maukkua! 

Siis niin hienoa.
Kaksi näytelmälinjaista Kenzolan poikaa pinkoo ja kipittää. Palkinnoksi kiikutin pojat Fazerin metsän lampiin, kävivät oikein kahdessa niistä. Etummaiseen tuli ruuhkaa kun eräs whippetharrastaja kiiruhti paikalle nelikon voimin ja lähdimme suosiolla takimmaiseen. Lummelammessa oli pieni tyttönen, jota molemmat ihmettelivät - ja koska paikalla oli myös maahan levitetty buffet-lakana, oli Samui pidettävä kiinni, koska näin NIIN sieluni silmin sen RYNNISTÄMÄSSÄ keskelle lakanaa tyyliin helou, any left overs?

Kieltämättä radan simppeli ilmapiiri kiehtoo myös, sillä mitä kello sanoo, niin se on sitten sillä selvä. Ei spekulaatiota, ei selityksiä. Aika on mikä on. 
Joskus saat jonkun tihrusteluvideon tai TYKKIvalokuvan omastasi ja voit jälkeenpäin yrittää nuotittaa juoksua; "joo, tossa se pingertää" ja "jaaha, nyt ei lähde enempää" tai todeta kuvasta "ooho, onpa pätevänä siinä".

Kun katsoin päivän resultit läpi SVKL:n tietokannasta, se oli aika erilaista kun katsoa PU- ja PN-kehiä. 
Täällä tuomarin makua ei ole olemassa. Koira antaa AINA parhaansa, se on kuumuudessa, mahdollisessa närästyksessä, toisen lähettämänä, pihisevänä ja vinkuvana - aina oma itsensä ja toistan itseäni; tekee aina parhaansa. 
Tuloslistat ovat monen koiran kohdalla huikeita. Monet parantavat aikojaan ja vaikka on ruuhkaa ja äksöniä, niin ajat ovat SILTI hienoja. Siinä saa monet näytelmälinjaiset nuolla kannuskynsiään, kun ei vaan lähde. 


Se on vähän niin kuin Sunkvisti taloyhtiön matolla.
Joskus juoksu kulkee - tänä päivänä harvemmin kyllä, lol - ja joskus on niin tahmaisaa, että saa hakea jo kolmensadan metrin jälkeen maton eri suuntiin sojottavia kahvoja apuun. Kolme minuuttia ilman, seuraavat kolme minuuttia sivukahvoilla, seuraavat kolme etukahvalla... Ja nämä meidän puikkikset juoksevat AINA ilman kahvoja, ilman apuja. Respect.

Olen vain niin älyttömän kiitollinen ja otettu. Ihan vain omista koiristani. Olkaa tekin omistanne.

Whippetit ovat whitsin hienoja ja monipuolisia. Ja vieläpä jokainen niistä. Miten mahtavaa, upeaa ja hienoa! Kertakaikkiaan.

Loin blogiini uusia tunnisteita tänään. Ne ovat Positiivisuus ja Ratahehkutus. Koittakaa kestää. Ehdotan seuraavassa yhdistyksen kokouksessa Ilotyöryhmän perustamista. Ilon kautta - rennoin rantein. Koska whippet.  

Ei kommentteja: