Luxi 5.10.2006-13.3.2018

Miten traagisesti päättyikään Luxin elämä. Vuosi sitten menetin Luxin isän, Virin, ja nyt lähti poika saappaat jalassa.
Luxi sai tiistaina, alkuiltapäivästä, äkillisen, voimakkaan kipukohtauksen ja eläinlääkärissä kipu paikannettiin vatsan alueelle. Röntgenin ja ultran jälkeen ell totesi pernan olevan kovin "kummallisen näköinen" ja Luxi päästettiin kolme tuntia kestäneen kivun - jota se ilmensi huutamalla, läähättämällä ja levottomuudella - taivaan lepoon, isän luokse.
On mahdollista, että myös haima oireili Luxilla - joulukuussahan Luxin veriarvot juuri skannattiin perusteellisesti läpi pitkäkestoisen ripulin vuoksi ja silloin haiman lipaasiarvo oli kovasti koholla. Lopulta pernakasvain-diagnoosi vei tämän 11,5-vuotiaan Kenzolan veijarin paremmille pupustusmaille. Anteeksi Luxi, että sait kärsiä - jouduin odottelemaan autoa jonkun aikaa, eikä koirien kotilääkekaapin rohdotkaan tehonneet.

Päästyäni klinikalta kotiin mietin taas koiraharrastuksen "mielekkyyttä". Ja elämää yleensä. Aamulla kaikki on hyvin ja ilta voi muuttaa dramaattisesti ja lopullisesti kaiken. Menetyksen tuska tulee joka kerran vaikeammaksi, koirat, joiden kanssa alkaa olla reippaasti +10 vuotta elettyä elämää takana, vievät mennessään Sinustakin palasen. Yhteistä, rakasta aikaa, jota lähden tässä muistelemaan:

Luxin oikea nimi oli "Monetblue". Se syntyi lähes naapuriimme Vantaalla, Susanin ja Ollin "kotikenneliin". Ja koska Viri oli isänä, vierailin katsomassa pentuja viikottain. Olin muuten mukana myös synnytyksessä!
Luxi alkoi varsin varhaisessa vaiheessa osoittaa, että "se olisi minun koirani". Mitään pennunottamissuunnitelmia ei oltu tietenkään tehty, mutta Luxi tuli pentuvierailujen aikana aina syliin, jalan päälle, liki.
Kun Luxi oli 7-viikkoinen, kannoin sen kämppäkaverilta salaa kotiin ja laitoin keittiön matolle. Kämppiksen tullessa työmatkaltaan hän taisi ensin huutaa ja sitten meni polvilleen pennun eteen: "tuitui".
Eihän tuollaista naamaa voinut vastustaa?

 Luxi oli touhukas ja itsenäinen pentu. Ensimmäiset 2 viikkoa se itki ikäväänsä ja nirisi ja narisi siihen malliin, että olin jo palauttaa sen takaisin. Luonnollisesti se siitä sitten asettui ja alkoi olla osa Kenzolan laumaa.
Hymyilen, kun löydän näitä talvikuvia Luxista takitta - siitä nimittäin kasvoi sittemmin varsin kylmänarka koira.
Kasvattaja Susan kertoi, että kun he avasivat talvipakkasilla kotinsa oven pihalle oli Luxi ensimmäinen pennuista joka lähti vieläpä itsenäiselle tutkimusmatkalle muiden värjötellessä ovensuussa. Tällainen Luxi juuri olikin; menimmepä vaikka pellolle poikia juoksuttamaan, otti Luxi itsenäiset ritolat ja juoksaisi pellon kaukaisimpaan nurkkaan ottamaan ilmavainua. Jospa pellolta löytyisi kuollut päästäinen tai kyy - ja niitähän löytyi - sillä yksi Luxin intohimo oli piehtaroida kuolleissa eläimissä.
Luxi myös saattoi väijyä verkkaisen kämppiksen takana ovensuussa ja kun kämppis meni tumppaamaan tupakkaansa - lähti Luxi tutkimusmatkalle pihalle.

Persoonallinen oli tämä kaveri. Mahtaako minulla "tavallisia" koiria olla ollutkaan? Luxin mieltymys raatoihin tuli jo tuossa mainittua mutta ehdottomasti eniten häntä viehättivät lenkkipoluilta löytyneet nenäliinat. Niitä se imeskeli ja lutsutti autuaana, ihan viimepäiviin saakka. Tapa siis pysyi koko sen elämän.
Luxi rakasti nirskuttaa ja narskuttaa myös leluja. Usein aamuyöstä se sitten oksensi, lelun silmän, nenän tai korvan.
Löytyipä lenkiltä usein myös puoliksi pureskeltuja salmiakkeja ja purkanpaloja, ne imuroituivat myös Luxin suuhun. Ostarilla kävely oli joskus työlästä Luxin kanssa, koska jostain syystä ostarille aina viljeltyi em. tuotteita.

Luxi oli toisaalta nokkela ja kekseliäs, sillä oli vanha sielu, se oli järkevä ja maltillinen - ja toisaalta kämppis oli nimennyt sen Hömelöksi. Luxi saattoi nimittäin jonottaa oven saranapuolella ulospääsyä. En tiedä hömelöydestä, mutta kiltti ja kultainen se oli. En muista, että olisin koskaan kuullut Luxin murisseen. Ääntä siitä kyllä lähti - ruoka-aikana varsinkin. Odottelu oli sille tuskaa ja silloin se kiekui korkealta ja kovaa, että "vauhtia siihen ruoan esillepanoon"!
Se tuli loistavasti toimeen kaikkien laumanjäsenteni kanssa ja viimeisenä elinvuotenaan se heräsi kuin uuteen eloon Mauin myötä. Ne olivat kuin paita ja peppu ja painivat ja nyhersivät keskenään. Aamuinen vetoleikki oli yksi niiden keskinäinen oma juttu. Maui valitsi lelun ja Luxi tarttui toiseen päähän - ja sitten vedettiin.
Olin oikeastaan aika liikuttunut, että Luxi vielä vanhoilla päivillään aktivoitui ja nuoreni silminnähden.

Luxi oli kaunis ja kompakti pentu. Jotain tapahtui sen ollessa 8-9 kuinen. Nimittäin nukkumaanmennessä se oli 47-senttinen ja aamulla herättyä 56-senttinen. Se todellakin kasvoi kuin yhdessä yössä, useita senttejä! Luxin virallinen mittaustulos oli 55,5 cm - jossain vaiheessa yritin vieläpä uusintamitata sitä, mutta kun mitat alkoivat nyt 56 sentillä, jätettiin siihen.
Iso, kaunis poika se oli.
Olin vuosia sitten S-marketin uumenissa kun kämppis jäi koirien kanssa odottelemaan. Paikalle oli pyyhältänyt venäläisittäin englantia puhuva rouva, joka oli kertonut olevansa venäläinen ulkomuototuomari. No kappanen, oli sitten iskenyt silmänsä Luxiin ja sanonut, että "tuossa on laumasi kaunein ja hienoin koira". Venäjä jäi Luxilta valloittamatta - mutta sydämemme se valloitti!

Näitä kuvia katsellessa ja Luxia muistellessa nousee pala kurkkuun - kauniit muistot säilyvät kuvissa ja mielissä ikuisesti - mutta jotenkin sitä katsoo näitä kuvia myös epäuskoisena. Niin kaunis, niin sielukas ja niin upea koira Luxi oli ja sen kaunis elämä loppui nopeasti, äkkiä ja valmistelematta.

Kuolemaan tuskin pystyy koskaan "valmistautumaan" ja nopeiden päätösten tekeminen silloin, kun koira on äärimmäisissä tuskissa, on hyvin traumatisoivaa.
Nyt kyynelehtiessä Luxin kuvien äärellä näen koko sen elämän kauneuden, vauhdin ja rikkauden - ja kuinka kauniisti Luxi elikään! Vaikka se piehtaroi mädissä raadoissa, imi purkkaa, salmiakkia ja räkärättejä - se eli Luxin näköistä elämää ja sen - elämä, sielu, luonne - välittyy hyvin näissä kuvissa.

Tuska riipii, entä jos-kysymykset vainoavat, mutta ihminen ei voi itselleen mitään.
Tiedän, että Luxi ei haluaisi minun surevan. Luxikaan ei koskaan surrut, ei jumittanut menneeseen, se toimi hienosti ja itseohjautuvasti viettien ja vaistojen ohjaamana - enkä usko, että se teki koskaan väärin.

Luxin mielipuuhaa oli lelujen suolistus. Tosin se keskittyi enemmän leluissa oleviin ulokkeisiin; silmät, korvat, nenät - saivat kyytiä.
Kuvaa katsoessa tulee mieleeni siitä sellainen erikoisuus, että sitä ei saanut "pakottaa" mihinkään. Kynsienleikkuu oli alusta asti sille hyvin voimakas kokemus ja pian aloinkin leikata sen kynnet pöydällä. Pöytäleikkuu kuitenkin jäi ja vanhemmiten se asettui nätisti syliin kynsienleikkuun ajaksi. Aivan kuin Luxi olisi ollut aina ensialkuun hyvin epäluuloinen ja siltä vei aikaa rakentaa luottamusta. Eräskin hieroja antoi sille 3-4 käyntiä aikaa tottua siihen ja antoi sen seistä, kunnes se sitten viidennen käynnin aikana "antoi periksi" ja kävi maate.

Juuri tällainen oli Luxi. Eli rehellistä koiranelämää ja nautti siitä!
Mitä sitten, jos rapa vähän roiskui! Niin sen kuuluukin roiskua!

 Kaunis ja virtaviivainen, Luxi.
Se oli nuorena hyvin riehakas ja isänsä tavoin eläväinen.

 Pysäyttävän kaunis. Upea.

Luxin kanssa vedettiin läpi myös varsin maastorikas nuoruus. Luxi juoksi urallaan 13 maastokisaa ja vetäisi ensimmäisessä kisassaan 489 yhteispistettä! Nykyisen laskutavan mukaan se olisi saanut 2 maastoserttiä ja läheltä piti-pisteitäkin oli kahdesti.
Usein koirat saavat finaalista paremmat pisteet kuin alkuerästä. Luxi sensijaan himmaili aina finaalin. Siitä melkeinpä näki kuinka se maalialueella alkoi vihellellä; "kohta se pysähtyy, mitäpä tässä enää kiirehtimään". Juuri sellainen oli Luxi. "Minusta on hauskaa juosta, mutta antaa tuon kaverin kiirehtiä".

 Luxilla oli myös tyynyfiksaatio. Miten se osasikaan asetella tyynyt pehmeimpään ja kutsuvimpaan mahdolliseen muodostelmaan. Makuutilan pehmeys oli sille kaikki kaikessa. Se nukkui aivan pääni vieressä, viereisellä tyynyllä. Joskus se potki ja työnsi päänsä pääni päälle ja vähän kolisutteli luillaan - välillä moiset manööverit ahdistivat minua ja tuli kuumakin, mutta kaksi yötä ilman Luxia ovat olleet kyllä kaipausta täynnä. Rakas kolisuttelija ja pään päällä nukkuja puuttuu...

 Luxi nautti auringosta. Auringon säteiden vihdoin alkaessa lämmittää se hakeutui ensimmäisten joukossa pihalle nauttimaan niistä. Muiden läähätellessä ja hakeutuessa varjoon, Luxi nautti. Saihan se aina lisää tilaakin. Luxi rakasti lämpöä.

Vuosien saatossa aloin hieman toppuutella sen peltokirmailuja. Tuloksena kun oli aina raadonhaju ja päästäisen kappaleita kaulan alueella. Vaikka ei siinä toppuuttelut aina auttaneet. Kyytitiellä taannoin kävellessä Luxi bongasi sekunnin sadasosassa rotanraadon rotvallista. Ei siinä kissaa ehtinyt sanoa - huusin kyllä ääneni käheäksi ja jäin varmasti koirineni osaksi Hakunilan historiaa, sillä tämä makaaberi näytelmä haki vertaistaan.

Luxi sananmukaisesti imee (!!) rottaa, sen suusta roikkui vain rotan pitkä siimahäntä ja kaverit repivät rottaa suupielestä. Se katkesikin (!!) iloisesti ja kaikenlaisia suolen- ja madonkappaleita lensi ilmassa. Minä rääyn naama punaisena ja ohikulkijat katsovat säälivästi ja kiirehtivät askeleitaan. Lopulta rotan katketessa ja imeskelyosuuden päättyessä sain kuin sainkin rotan puolikkaat pussitettua ja heitettyä nykyisen Kaskelan asuntoalueen perustuksiin.

Kotimatkalla poikkesimme Karvakamujen kautta ja ostin koko porukalle Drontalit. Muutaman päivän pidin poikaan "hajurakoa".. Tämä suuri metsästäjä taas oli silminnähden otettu löytämästään raadosta, jonka hän onnistui näin hienosti saalistamaan. Seuraavana päivänä - tai jonain niistä - Luxi kakisti suolinkaisen pätkää, enkä ihmettele.
Salamannopeasti juuri Luxi löysi raadot pelloilta ja poluilta. Onpa se poiminut kuolleita ja jäykkiä oraviakin suuhunsa - katki nekin ovat menneet. Kovalla maanittelulla ja tuoreella Frolicilla olen joskus onnistunut tekemään sen kanssa vaihtokauppoja. Onko se ollut sitä oravannahkakauppaa? Mulle häntä sulle Frolic?

VIHDOIN Kenzola sai kaipaamaansa väriä vinttikoirapukeutumiseen!!! - Kiitos Annan! Luxi sai alussa "yksinkertaisen" takin, ohuehkolla vuorella, mutta pian osoittautui että se tarvitsee pulleammat vermeet. Alla onkin kuva tästä tuhdimmasta takista, jossa oli muhevampi vuori.
Kuten kerroin, Luxista tuli sittemmin varsin kylmänarka. Tänä talvena se ulkoili usein tuplavaatetuksessa; fleecen alla oli vielä lämpöpaita.

 Tämä rotta- ja oravabongari oli myös taitava marjastaja! Ruusunmarjat olivat sen suurta herkkua..

 aina oli aikaa nikertää ja poimia ja makustella.

Lisäksi nämä pähkinäpuun (?) lehdet olivat sen suuuuurta herkkua!! Nuoret lehdet erityisesti. Hevoshaan- ja Hakunilantiellä oli näitä aarteita Luxille aina keväisin ja kesäisin. Voi rakas, miten olitkin taitava bongaamaan kaikki syöntipaikat. Ja aina pysähdyimme - ja taisit opettaa Mauillekin marjastuksen? Niin hanakasti sekin ruusunmarjoja syö.

Luxi ja äitienpäivän tienoon valkovuokkojen nuuhku. Kaunista.

 Maui ja Luxi ja syksyisten aronioiden marjastus menossa.

 Kaunis, ihana, eteerinen. Luxi.

2015 toukokuussa Luxilta leikattiin kiveskasvain. Ja tältä Luxi näytti heti kotiintultua. Voiko sieltä kulmien alta enää syyttävämmin katsoa?
Leikkuun jälkeen en huomannut Luxin luonteessa mitään muutosta, mutta astumaan rupesivat Bali - ja sittemmin myös Maui (!) - sitä kun oli jokin kiihtymistilanne päällä.
No, Luxi ei siitä juuri häiriintynyt ja se jatkoi hillittyä, kaunista elämäänsä trooppisia saaria selästään ravistellen.

 Näin Luxi nautti tyynyistään ja lepuutuksesta. Näin se myös nukkui vieressäni.

 Upeat maastokuvat Luxista - pari niistä - Antti Ruotsalon kamerasta.

Jää hyvästi rakas Luxi. Kiitos ihan jokaisesta päivästä kanssasi.

Aamuruskosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa.

Askel hiljenee, seisahtuu.

Liekki hiipuu, sammuu.

Ei kipua, ei vaivaa enää.

Olet saapunut rannalle rauhan maan.

Muistot ja rakkaus lohduttaa,

kuvasi kultaisen suljen kätköihin sydämen.

Kiitos Karvakamut ja ell T. Tuomi