Kylläpä onkin ollut mukava kanniskella kameraa taas matkassa!
- Vaikka sainkin yhden huolestuneen (?) ammattikuvaajan heräämään Lahden kuvien tiimoilta.
Julistetaan tässä nyt vielä:
kuvaamisen pitää olla hauskaa ja huoletonta. Ehkä myös helppoa. Ainakin minulle. Kun valitsin itselleni uutta kameraa - toim.huom. Canonilla saa edelleen hyviä(kin) kuvia - vaihdon nyt tultua ajankohtaiseksi toivoin oikeastaan vain NOPEUDEN ja VALOVOIMAN osalta parempia speksejä.
Niitä sain ja niillä pärjään.
En tule koskaan pahoittelemaan kuvieni mahdollista kohinaa, suttuisuutta ja ISO-arvoja. En asettelua, värejä enkä harrastelijamaisuutta.
Haluan säilyttää omassa kuvaamisessani lapsenmielisyyden; ilon siitä, että ylipäätään sain kuvan jostain sellaisesta, mistä halusin. Tai ilon siitä, että saan ja sain tuottaa toiselle iloa.
Eilinen toi erityisen paljon iloa. Ainakin pojilleni ja itselleni. Siitä muistona seuraava kuvakavalkadi:
Sanonta: "Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan" ei ihan nyt toteudu.
Ensimmäistä kertaa tälle kevättä kohti tuttua, lumetonta, kuivaa,
hiihtäjätöntä kuntopolkua, jei!
Hevosilla on tuumaustauko. Veikkaisinpa, että ovat nekin hieman iloitelleet piehtaroimalla.
Metsästä kuuluu kummia.
Kuulostella pitää tietysti kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin.
Hitsikun hienot pojat ja hieno kamera!
Hupikin on tarkkana.
Tämä se on ihan parasta parhautta parhaimmillaan. Pelto ja whippetit!
Tässä kuvapari siitä, mitä tarkoitetaan vinttikoiralle tyypillisellä laukalla;
double suspension gallop; näinkö jossain peräti suomennoksen "nelitahtilaukasta"? En ole aivan varma. Tosin ylläolevassa (suttuisehkossa, hahah) kuvassa takajalat ovat vielä hieman maassa "kiinni". Mutta idea on se, että koira ojentautuu yhdessä laukan vaiheessa äärimmilleen pitkäksi ja sen raajat ovat hetken irti maassa; ns. liitovaihe.
Ja tässä ponnistusvaihe. Kuvat tulivat siis väärässä järjestyksessä, mutta en aio pahoitella sitä(kään). Myös tässä ponnistusvaiheessa on hetki, kun koiran kaikki raajat ovat irti maassa. Näiden kuvien myötä selitys siis sille, miksi vinttikoira, whippet, on niin nopea. Huippuyksilö voi taittaa jopa viisitoista metriä sekunnissa! Se ei olisi mahdollista ilman äärimmäistä ponnistusvoimaa ja äärimmäistä ojentautumista. Tarvitaan toki myös nopeita lihaksia, soluja ja geenejäkin. Sydämen pumppausvoimasta puhumattakaan.
Tämän tasoisiin kuviin oli Canonilla vaikea päästä - jos olisi päässyt ollenkaan. En muista ihan äkkiä tällaista kirmailusettiä, että kuvia olisi päässyt näin monta tallentamaan ja julkaisemaan. Lumix on erittäin nopea, sillä saa kuvia nopeaan tahtiin ja tarkennus toimii sekin nopeasti.
Tämä on ihan parasta - ja hauskaa - kuvasettiä! Bali ja Huima nauttivat vauhdin hurmasta. Täysin kirsunsiemauksin.
Oli aika päästää Hupi irti. Ihan ensimmäiseksi Hupi kävi huutamassa junnuille, että olkaahan kunnolla!
Tässä näkee hyvin mitä Huimalla on mielessä..
pienoinen häirintä. Huimalla on jonkinasteinen pakkomielle roikkua isin peesissä, joskus myös rouhaisten sitä perästä. Nykyisin juoksutankin ensin Huiman ja Balin keskenään, jolloin ne päästelevät yhdessä pahimmat höyryt - sitten Hupi mukaan! Nätisti menee näin.
Viriä en uskalla oikein enää päästää irti, se kun tuppaa lähtemään juoksuun kuin nuori koira konsanaan ja joskus mukkelehtii ja makkelehtii pahan näköisesti. Luxi oli eilen hetken irti, mutta se keskittyi vain multapaakkujen riipimiseen ja nielemiseen.
3-vuotias Bali, 5-vuotias Huima ja 11,5-vuotias Hupi. Vauhdin hurmaa!
Tässä vielä tunnelmakuva eilisestä juoksutusalueesta. Edessä on valtaisa jalkapallokenttä, jolle emme menneet, sillä siellä oli rouva kahden pienen koiran kanssa. Otti ne syliin meidät nähtyämme, mutta jäi haahuilemaan kentän reunaan. Talsimme siis tuonne taaemmalle pellolle, missä pojat saivat irrotella - lihaksiaan ja multapaakkuja!
Muutama pajunkissa.
Ja keltaisina hohkaavat leskenlehdet.
Vielä kun saisi huoltoyhtiön keräämään TALVISET hiekoitushiekat pihamaalta, niin voisi alkaa uskoa, että kesää kohti mennään!
Lenkkidata eiliseltä: 7.9 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti