Miten vuodet alkavatkin olla niin haastavia?
Kun ikää tulee alkaa tulla vääjäämättä myös kaikenlaisia pieniä ja isompia vaivoja. Nyt kun olet antanut elämästäsi 100% koirille tällä ikää vaatimattomat (ottaa laskimen esiin) - 42 vuotta ja tottunut jo vuosikymmeniä sitten siihen, että kaikki "ylimääräinen" raha menee koiriin, niin nyt siitä pitäisikin jäädä vihdoin myös itselle!
Hammas lohkeaa, kaihi kaihertaa, selän liikkuvuuttakin tulisi pitää yllä.
Polven nivelrikko sekin kipuilee. Mistä varat ja resurssit kaikkeen?
Viimeisimpänä myin koirapatsaan ja naapurinkin käyttämättä jääneet kengät, että pääsin kuvauttamaan Caprin ontuman. Olin kolme eri kertaa kaivanut anturaa - saanut sieltä toisella kertaa värittömän kiven ulos, mutta Capri lukeutuu näköjään siihen whippetpopulaatioon, jonka ontuma ja keventely jatkuu kiven poistosta huolimatta. Balilla tämä poiston jälkeinen ontuma saattoi kestää kaksikin viikkoa. Kunpa olisin uskonut omaan intuitioon ja malttanut, sillä...
Kahdeksanminuuttinen klinikalla sisällä kustansi 164 euroa. Tästä eteenpäin pitänee vain kärsiä tai ainakin venyttää eläinlääkärikäyntejä aivan viimeiseen asti.
Onneksi sain sentään vinkkejä liittymän kilpailuttamisesta ja parikymmentä euroa em. toimenpiteen tehtyäni pois nykyisestä liittymähinnasta.
Pysyin turvallisesti Elisalla, vaikka uhkasin vaihtaa pois. Onneksi huostaanottivat takaisin.
Tammi-maaliskuussa käytiin juoksuttelemassa nurmijärveläisessä maneesissa.
Onneksi löytyi hurlumheiseuraa ja pojat saivat päästellä ihanien tyttöjen kanssa, mielileikkiään rosvoa ja poliisia.
Helmikuussa Mauin tassua operoitiin - ahh, kivet. Yritin ehdottaa Nurmijärven kunnalle, että jos ajoradan molemmin puolin on kävelytiet, eikö vain TOISEN voisi hiekoittaa? Ihminen saisi valita, käveleekö murskeella vai sileällä tiellä. Varsinkin nyt, kun olemme saaneet taivaltaa 1,5 kk sateessa kivien päällä. Vesihän tunnetusti pehmentää anturaa entisestään jolloin terävä - usein kvartsi - saa tehtyä sopivassa kulmassa imaisuviillon ja plumpsahtaa sisään anturaan.
Eivät ottaneet onkeensa. Ja ymmärsivät kysymyksen myös väärin: "Ei meillä ole sellaisia koneitakaan, joilla voisi hiekoittaa vain osan kävelytiestä". No, tätähän en ehdottanut.
Vuosi toisensa jälkeen kivet ahdistavat - kummasti - enemmän ja enemmän.
Hiekkaa on eteinen täynnä, sängyssä, kengissä, joka paikassa. Ja jos oikein OSUU niin myös siellä anturassa.
Maaliskuussa suru saapui yllättäen.
Olin kyllä huomannut, että Bali oli laihtunut mutta muutoin se oli oma itsensä, lauloi, leikki ja jaksoi lenkkeillä aivan normaalisti ja hienosti. Toki se oli usein pitkien lenkkien jälkeen väsynyt mutta olihan se kuitenkin jo 12-vuotias.
Viimeisenä päivänään se ei oikein halunnut syödä ja oksensi illalla syötyään useasti. Rauhoittui onneksi nukkumaan, mutta niin kuin vain koiraihminen ymmärtää toista koiraihmistä, viesti oli selvä. Nyt on aika. Vesikään ei pysynyt aamulla sisällä ja Bali lähti pilven hattaralle 20.3.2025.
Teetän aina itselleni omista (koirieni) kuvista kuvalliset seinäkalenterit - ja 2026 maaliskuussa on kuukauden kuvana lenkkikuva pilvistä. Olen ottanut sen aivan Balin menehtymisen jälkeen ja se muistuttaa minua yhä Balin poismenosta. Kuvassa Bali tervehtii meitä pilvinä. Vielä nytkin satunnaisesti nuuhkuttelen Balin "kotipaitaa" ja ikävöin ja kyynelehdin. Miten uskomattoman hieno koira Bali olikaan.
Olen näköjään huhtikuussa kurvaillut Ibizan kanssa Vaasaan olemaan ERI3.
Pipi se onkin varsin hauska koira. Minun piti vain vaivata Bisquitin Minnaa ja kirjautua Facebookin Reaktiiviset koirat-palstalle ymmärtääkseni miten helluinen, pikkaisen reaktiivinen, persoonallinen whippetpoika minulla on käsissä. Kaikki asettuu, aina. Mikään ei ole koskaan niin mörököllimäistä kun miltä ensin tuntuu, että on. Toki kesti hiukan hahmottaa asiain tila ja keinot edetä - ja hahmottamisessahan on kiva, kun on joku, joka kulkee vierellä. Plus että on vertaistarinoita. Reaktiivisuudessakin kun on kovin monta eri tasoa ja voimakkuutta. Irtokoiria vaan syliin - niitähän onkin jo mukavasti tullut niin Balin/Mauin/Hupin/Samuin/Caprin/Ibizan - kanssa, että olisihan se nyt ihme, jos jokainen koira olisi ollut/on: "Ahha, antaa tulla vaan lisää, ei haittaa"!
Toukokuu oli luksusta.
Pipitsahan on ollut hienosti ERIn koira suomalaisissa kinkereissä mutta aina on löytynyt se suora selkä tai korostunut niskakyhmy tai hieman kapea etuaskel - niin lähdettiin sitten Pippe Travelin mahdollistamassa kyydissä kokeilemaan Palangan kinkereitä. No mutta. Luokkasertti joka päivä, toisena päivänä myös Cacib ja siten "iso sert" ja valioituminen Liettuaan -> ja YHDELLÄ Suomen sertillä myös Suomeen. Ihan huikeaa pieneltä mieheltä ja hattua päästä.
Aloin muuten heinäkuusta eteenpäin treenata Pipitsaa klaukkalalaisissa "häiriötreeneissä".
Ovat olleet meille ajoittain "huikeita menestyksiä" ja välillä vähemmän. Ibizaan saa hienosti kontaktin ja se reagoi upeasti myös ääneen mutta välillä erityisesti isojen ja mustien koirien "luvattomat läheisyydet" ovat paineistaneet poikaa liikaa. Eli haukku raikaa ja namskulla on saanut laskea kierroksia. Ne muuten laskevat pojalla hyvin, joten namitasku pullottaa jatkossakin!
Elokuuhun tullessa olen näköjään tehnyt jo 21 työkeikkaa mikä on itselleni poikkeuksellisen paljon.
Mutta eläinlääkärilaskuja ja sertin metsästysreissuja oli sen verran plakkarissa, että työtä on tarvinnut tehdä. Tätä kirjoittaessa on muuten vielä ell laskuja 260 euroa piikissä. Huoh.
Myös Mauin kanssa aktivoiduttiin tänä vuonna veteraanikinkereihin.
Elokuussa napsaistiin heti VET-sert ja seuraavista kahdesta kinkereistä ERI ja EH. Mikä parasta, Maui on niin oma itsensä kun olla ja voi, iloinen, vetreä, häntä nousee, askel myös ja hyppyäkin on tarjolla. Upeasti veivät niin Sandra kuin Emmikin poikaa!
Maui on eittämättä sielunpuolikaskoira, aina persoonallinen ja iloinen - ja näitä koiria, jotka mennä porskuttavat sinne "minne käsketään". Vieheen metsästys on saanut jäädä mutta iloisesti lähtee aina mukaan ja tarvittaessa heittäytyy kehässä vaikka joogaamaan tai piehtaroimaan - mikään robotti se ei ole.
Lokakuussa piipahdimme Samppa Linnan kanssa kollegiossa ja hämmästelimme poikain ripuliepidemiaa. Se tuli ja meni.
Samppa Linna oli jo kollegiossa hiukan epäryhtinen itsensä ja jahka saimme joukkisultran maaliin piipahdimme tekemässä vähän lisää ell-laskua tutkien Samuin elintoimintoja. Ne olivat varsin vitaalit. Anaaleissa oli hieman sanomista ja sakkaa mutta muuten poika sai puhtaat paperit - ja tietysti kehut, koska Samuillehan saa tehdä likipitäen "mitä vaan" - hän ottaa vastaan tyynen rauhallisesti kaikki toimenpiteet ja keikautukset. Niitäkin nimittäin tuli ja KAIKKI kystiinikivet olivat HÄVINNEET! Ultrattiin virtsarakko likipitäen joka suunnasta ja ei kivenkiveä. Näinkin voi näköjään käydä. Ja mikä STRESSI tämäkin oli - itselle! Samui toki syö vähäproteiinista ruokaa ja olemme löytäneet (onneksi) edukkaammankin, vähäproteiinisen vaihtoehdon Zooplussasta!
Ja hei.
Sokerina pohjalla.
Pääsin Lina Travelin kyydissä Viroon marraskuussa. Miten upeasti Ibiza esiintyikään siellä ja mennä posotti kuin vettä vaan kehässä! Ja miten upeaa oli saada (selittely)sertti! Koirammehan saavat monasti kilpakumppaneiden kertomana sääliserttejä mutta tämä oli Aito ja Oikea selittelysellainen.
Tuomari katsoi minua suoraan silmiin ja harmitteli Ibizan suoraa selkää. Minä tietenkin totesin takaisin:
- I am so sorry.
Pahoitteluni jälkeen tuomari toi esiin "rotumme arvostelun vaikeuden" johon minä tietysti annoin oman ääneni:
- Oh yes, there is always something. They are too big or too small, they have too much angulations or too less or too arched back or too straight..
Ja SERT pamahti! Ibiza on nyt Suomen, Viron ja Liettuan valio. Ja on niskakyhmyineen ja suorine selkineen (anastanut) jo KAKSI Cacibia, kahdesta maasta. Ihan huikeaa!
Näin joulukuuta viettäessä haaveilen alle 10 eur maksavasta lohifileestä ja pussillisesta perunoita. Koirilla on varastossa muutamia alennusmyynneistä ostettuja ruokasäkkejä joten meidän pitäisi nippanappa selviytyä tulevista tammikuun jäsenmaksuista. Ja elää ehkä maaliskuulle asti?
Iso kiitos menee myös naapuriin, ilman hänen apuaan & autoaan tuskin tehdyt 26 kehiskeikkaa olisi olleet mahdollisia.
Vuoden LenkkipuheluNobel menee ehdottomasti Pirjo Muhoselle joka on jaksanut väsymättömästi kuunnella ja haastaa usein vaikeissakin rotudebateissa.
ReissuNobelit menevät Pippe Ahlströmille ja Lina Granströmille - huikeat kaksi reissua, ISO kiitos, että otitte mukaan!
KaveriNobelit menevät Ulla Sommerille, Miiulle, Emmille, Sandralle, Jaana Kaarinalle, Melinalle ja Taru Jäppiselle jotka ovat jaksaneet kutsua geimeihin ja kulkeneet vierellä ja esittäneet koiriani. Olette korvaamattomia.
Tämä harrastus - koirien kanssa harrastaminen - on siitä jännä, että kun sitä saa kulkea samanmielisten ja kannustavien ja tukevien ihmisten kanssa - sekä tietysti rakkaiden koiriensa kanssa, joihin on yhteys ja ymmärrys - se on mielekästä.
Somessa on kuitenkin lisääntymään päin hyvin hienovarainen dissaus ja arvostelu johon kommentoiminen voi olla vaikeaa tuntematta tarkemmin provoa heittäneen tarkoitusperiä. Joskus halutaan tietenkin vain hämmentää ja "pakottaa" toinen altavastaukseen. Toisinaan on aivan sama mitä sanot tai vastaat koska et kuitenkaan ole valtavirrassa, jonka mielipide olisi "oikea".
Rotuumme on tulossa PEVISA ja sen lobbaus somessa näkyy monin eri tavoin. Vaikkapa siten, että kasvattaja laittaa kuvallisen ilmoituksen/mainoksen onnistuneesta astutuksesta, jonka alle "sopivasti ja sujuvasti" tulee ihmettelyä mm. tehdyistä/tekemättömistä terveystarkeista.
Muistan kun isäni kommentoi useasti vanhemmiten väsymistään ja sitä, että ei jaksa enää puuttua ja vaatia.
Olen itse täsmälleen samassa kuplassa nyt. Ja vieläpä nuorempana. Jo pelkästään "taistelu" Elisan ja DNA:n kanssa vei voimia. Saati että meillä on rodussa oikeasti ihmisiä, jotka näkevät vain tuhon ja (muiden) kasvattajien välinpitämättömyyden ja puutteellisuuden.
Kun katson omia koiriani ja niiden inhimillisiä piirteitä arjessa; kotona ja ulkona ja erilaisissa kinkereissä, tunnen suurta ylpeyttä.
Myös reaktiivisen Ibizan kanssa. Kuinka fiksuja koirani ovat. Kauniita, eteerisiä, älykkäitä. Kuinka ne sopeutuvat, lähtevät mukaan ja matkaan, nauttivat omista resursseistaan, eduistaan, kyvyistään, liikkumisestaan - kaikesta suodusta - ja kuinka me ihmiset monimutkaistamme kaiken. Onko nyt hyvä - ja varmaan on vikaa jossain. Some huutaa - Tunnista koiran kipu - ja oletko varmasti nähnyt kaiken, tulkinnut ja nähnyt kaiken oikein? Vaikka kaikki on hyvin - sittenkään ei ole! Aina voi parantaa, olla parempi, tulkita paremmin, nähdä käytöksen taakse, tutkia, huolestua ja mennä somessa hyväksytylle spesialistille.
Aikoinaan hieronta oli sinällään hyvä. Ei enää. On mentävä fyssarin kautta osteopaatille, nikaman niksauttajalle ja akupunktion kautta takaisin hierojalle. Mikään ei totisesti ole enää yksinkertaista. Kompastuminen ojan ylityksessä on viite pahemmasta.
Syyllisyys on asia, mistä näin kuusikymppisenä haluaisin eroon.
Siitä, että "miksi synnyin juuri tähän perheeseen" ja "en osannut toimia varhaisten koirieni kanssa oikein" ja "aina olen juossut kehässä liian hiljaa" enkä "ole osannut treenata koiriani maastoon/radalle oikein".
Aina olisi voinut ottaa LISÄÄ terveystarkastuksia, varuiksi ainakin. Puuttuuko nyt joltain jokin SP, olenko koirineni tältäkin osin huono? Minusta huonommuuden tunne ei kuulu koirien kanssa elämiseen ja olemiseen vaan synkroniaan voi ja pystyy pyrkimään muutenkin. Sillä mikä on ihanampaa kuin kokea yhteenkuuluvuutta koiransa kanssa. Ymmärtää sitä ja ja sen käytöstä? Koira totisesti ottaa (ja nyt puhun euroista) mutta se myös antaa. Ihanaa voida olla auki, vielä näilläkin harrastuskilometreillä ja pystyä ottamaan vastaan. Luoja, että olen saanut. Kiitos, kaikki, jokainen koirani.
Tässä postauksessa on tarkoituksellisesti valittuna useita LENKKIkuvia. Se, jos mikä on meidän yhteinen juttu, maali, tekeminen, 365 päivää vuodessa kuitenkin ulkoillaan. 2024 marssittiin 1844 km ja tätä kirjoittaessa ollaan 2025 vuotta kuljettu 2153 km. Ilman koiriani olisin tuskin marssinut moisia määriä.
Jospa olisimme vain kiitollisia.
Koirillemme.
Ja iso kiitos Mummolan Koiraniitty tästä syksystä. Tämän lauman kanssa yksityisen juoksuareenan löytäminen on ollut ehkä syksymme valopilkku ja energisoinut niin koirat kuin omistajankin.
