Tietenkin vietän vielä kuherruskuukautta klaukkalalaistumiseni kanssa ja huomaan kertoessani, että "täällä on vähemmän koiria" ihmisten nauravan.
Viimeksi Karvakamujen hoitaja tiskillä maksaessani koko lauman rokotuksia. Eikun tänään koirapuistossa viereisen rivitalon asukas schäfereineen.
Kuitenkin moni lenkki menee täällä (toistaiseksi) leppoisasti, kun liikkuu aikaisin aamulla tai myöhemmin illalla. Hakunilassa asuessa viime vuosina koiramäärä tuntuvasti lisääntyi ja monilla lenkeillä koiria tuli edestä, takaa, oikealta ja vasemmalta. Täälläkin TOKI koiria on, mutta joskus ne ovat vain pieni piste horisontissa ja peura tai säksättävä orava aiheuttaa enemmän "ongelmia".
Hämmästelen hieman kuinka helppoa on ollut sopeutua niin minulla kuin koirillanikin varhaiseen aamulenkkeilyyn.
Välillä se on ollut pikainen kakka- ja pissakierros tyyliin kilometri, mutta näin kesäisen helleaallon iskettyä olemme viihtyneet puolisentoistakin tuntia liikenteessä. Tällöin aamulenkistä onkin tullut meidän päivän päälenkki.
Isosuon metsälenkki on tullut tutuksi, kaupunkilenkkeilyä on tehty suuntaan jos toiseenkin ja tänään pääsimme vihdoin korkkaamaan hurjankokoisen Klaukkalan koirapuiston!
Tänään kun tallensin 1g-kuvakansiooni kuvia koin jälleen kerran haikeutta.
Kuvissa vilisivät menneet koirat, tapahtumat, tunnelmat, asuinpaikat. Olen elänyt koiraelämää jo hyvinkin nelisenkymmentä vuotta ja se on paljon se. Kun ajelin viikolla läpi Hakunilan niittymaisemien, kävin mennyttä elämää läpi koirieni kautta. Niityillä ovat juosseet niin Hula, Hupi, Viri kuin Lelukin. Rakkaita menneitä koiriani.
Nyt kun asun nykyisen poikaviikarilaumani kanssa Klaukkalassa koen jälleen voimakasta kiitollisuutta ja jollain tapaa voimaantumista siitä, että olen/olemme pärjänneet tänne asti.
Maailma muuttuu ja selvästikin me vanhemmat - emme nuorru (!) vaan meistä tulee jollain tapaa elämälle rennompia. Emme halua tuhlata jäljellä olevaa elämää ja energiaa olemalla huolissamme milloin rodun tulevaisuudesta ja milloin siitä, että "tuleeko koirastamme tuleva maailmanvoittaja". Tuskin tulee.
Sen sijaan koiristamme tulee ystäviämme.
Ne ovat lenkkikumppaneitamme, arjen vierellä kulkijoita. Harrastuskavereita ja "helppoja mukaan otettavia" milloin ulkomaanreissuille, milloin vain lähimetsään. Yhdessä käydään kaupassa ja yhdessä kohtaamme mustat paikallaan seisovat koirat ja vaihdetaan kadun puolta, Teslojen välissä loikkien.
Vaikka koiramme tuovat meille myös menestystä ja monin tavoin iloa harrasteissa ja kinkereissä ne ovat ennen kaikkea kumppaneitamme kaikessa.
Psykologiystäväni kysyi kerran, että "Onko Anita jotain, mitä kadehdit koirissasi, koirista"? Vastasin empimättä: "Sitä, että ne tekevät aina oikein, viettiensä ja vaistojensa ohjaamina. Me ihmiset monimutkaistamme asioita vänkäämällä ja vääntämällä aina kuka on oikeassa ja kuka väärässä, mutta koira on aina oikeassa, se tekee aina oikein".
Ja vaikka koira onkin yllätysyllätys eläin ja se syö kakkaa, kantaa risuja kotiin, ja sen takapuolesta roikkuu ruohoa ja se astuu samaa sukupuolta, saa transsi- ja psykoosikohtauksia - on se aivan verraton kumppani verrattuna moneen muuhun. Kuten esim. hamsteriin tai kilpikonnaan. Yhtään em. eläimiä väheksymättä.
Eihän sitä nyt mikään voita, että olet marssinut koirinesi läpi asvaltin, metsän ja auringonpaisteen ja Polar välkyttää 60%:n aktiivisuusprosentteja aamuysiltä. Polvi juilii, mutta eteenpäinmarssi sujuu. Kotona koirat ovat tyytyväisiä ja makaavat reporankoina aina iltaan asti.
Muistattehan. Koiramme valitsevat meidät. Me emme valitse niitä. Jokin suurempi ratas maailmankaikkeudessa antaa meille kulloinkin juuri oikean koiran, kumppanin.
Huikeaa olla osa koiranelämää. <3
