Arki on sittenkin aina parasta.

Vielä ehtii - nimittäin sanoa heihei traumaattiselle helmikuulle.
Mitä se pitikään sisällään? Lunta, lunta ja lunta. Luulin jo näkeväni unta, mutta totta se oli. Lunta tuli aina uudelleen ja uudelleen. Sitten se suli. Sitten se jäätyi. Suli. Sitä tuli lisää. Jäätyi. Oikea säidenhaltijan korkkiruuvimainen kiristystoimenpide maahan, johon on lottovoitto syntyä. Hah.
Sitten hajosi koiraportti. Nilkka nyrjähti. Korona iski. Koirat ripuloivat. Ovikello hajosi. Kämppiksen päiväpeitossa on kahden kämmenen kokoinen reikä. 

Sellaista kaikkea pientä, arkea.
Koirat vetävät lenkillä, haukkuvat vastaantulijoille, solmuttavat hihnojaan. Kotona ne liiskaavat matot nurkkiin, rullalle ja minä ähkin ne takaisin. Capri silppuaa leluja. Lelusilppua on kasoittain siellä, täällä ja tuolla. Jonkun toisen kakkatassun jälkiä sohvalla, kynnestä tihkunutta verta. Maui haluaa ulos, vain haukkuakseen naapurin pitbullille. Yksi päivä luulin sen jo loikkaavan naapurin pihaan - mutta sitten se tajusi itsekin, että ruoho on harvoin vihreämpää aidan toisella puolen. Tosin tänä ajankohtana puhunemme lumesta, tuskin lumi sen valkoisempaa olisi siellä ollut. Koirat tuntuvat meluavan tylsyyksissään, hyppivät, pomppivat, astuvat toisiaan. Tuhmuuksia tuhmuuksien perään.

Ja sitten kuitenkin ovat helluisia, ihania, pehmeitä, lämpimiä, käyvät kerälle viereen, kiepille kainaloon. Lämmittävät kroppaa ja sielua, puhuttelevat olemuksellaan ja vain läsnäolollaan.

Arjessa on parasta se, että sitä saa viettää yhdessä whippetin kanssa.

Eilen kun konkkasin ensin pienen aamuympyrän ja sen jälkeen Retkiopas Tarun perässä kokkareisessa metsässä tunnin ja kotiin tultua imuroin, tiskasin, siivosin pihan, laitoin itselle aamiaisen ja koirille päivän pääateriat, pyöräytin kaksi koneellista pyykkiä, kasasin taannoisesta mullanvaihdosta pieniksi jääneet kukkaruukut tiskikoneeseen koirien ruokakippojen kanssa, napsautin senkin masiinan mylvimään - ja sitten, huokaisin vihdoin, 6,5 tunnin äheltämisen jälkeen koirat kainalossa katsomaan Dubain lentokentän intensiivisiä lentokoneen huoltoja sekä sandaalien skannausta. Hetki oli paitsi palkitseva myös kaikessa arkisuudessaan antoisa ja lämmin. 

Toivon kaikille samanlaista rakkautta ja myötätuntoa elämään, mitä whippetit meille opettavat ja antavat.  

Oodi lumenauraajille.

Suomessa on neljä vuodenaikaa.
Ne ovat pehmeä höttölumi, normaali pakkaslumi, loskalumi ja jäätynyt loskalumi. 

Suomessa on myös useita huoltoyhtiöitä. 
Olemme onnekkaasti saaneet Lassila ja Tikanojan omaksemme. Joinakin talvina lunta on tullut onneton ripaus ja koska kaikesta tulee aina säästää ja vastaavasti voittaa tarjouskilpailut, L&T möi oman lumikalustonsa. 

Nyt alati vaihtuvat alihankkijat "piristävät päiväämme"!
Sitä ihan miettii, että KUKA ja MIKSI ryhtyy aurakuskiksi?
Onko siihen oikein palo ja into vai onko elämä vain heittänyt auran rattiin. Aurahan on näyttävä vempain, isot hevosvoimat jylläävät ja massiivisella kauhalla on messevää louhia lunta, vai onko? Traktoriin kun saa erilaisia vempaimia, työnnintä, kahmalokauhaa ja hiekoitusmahdollisuutta. Monipuolinen voimanpesä, siis. Auran hytissä saa painella erilaisia painikkeita, vetää ja työntää ohjaussauvoja, painaa kaasua ja jumitella. Jyrrrr ja murrrr, hevosvoimat jylläävät lumenperkeleen kimpussa. Vai jylläävätkö?

Olemme kuusi vuotta asuneet L&T:n ikeessä.
Useimpina talvina lumityöt ovat vain olleet luokattomia, pistein 1/10. Tänä talvena alkutalvesta oli yritystä, jotenkin pontevampaa ja näyttävämpää meno, parhaimmillaan, kuskista riippuen, pistein 7/10. Asukkaat juoksevat, minä mukaan lukien, aurojen perässä, anoen, lahjoen, itkien ja kannustaen. 

Miksi me juoksemme?
Herttoniemen perukoilta, Hämeenlinnan metsien takaa, Porvoon sydämestä ja Kouvolan kaupungista tulleet aurat ovat kiireisiä. Taloyhtiössämme on 16 taloa, jokaiseen johtaa tie. Tie, jota pitkin ambulanssien ja muiden hälytysajoneuvojen tulisi päästä asuntojen ETEEN. Meillä on kaksi VALTAVAA parkkipaikkaa, joissa on pituutta ja leveyttä. Meillä on kaksi isoa jäteasemaa. Näen joskus ikkunasta oranssit vilkkuvalot ja olen iloinen, että "nyt ovat vihdoin täällä". Otan lasin vettä ja katson ikkunasta uudelleen; vilkkuvaloja ei enää näy. Asukas kertoo, että "kerran näin auran tulevan ja se seisoi 15 minuuttia kääntöpaikalla ja lähti". Toinen asukas kertoo, että "näin ikkunasta auran menevän ohi, aura ylhäällä". 

Joskus aurakuskilla vain "loppuu työaika" tai hän sanoo: "sieltä tulee toinen aura perässä".
No eipä tule. Aurat jäävät jumiin haastaviin rinteisiimme, niihin, joita pitkin me kävelemme kotiin ja yritämme pysyä pystyssä. Aurakuskin työajasta voi mennä 1,5 tuntia (!) juntturassa. GPS-paikannin kertoo työnjohtajalle, että "ohhoh, siellähän on hinkattu ja oltu kaksituntinen". (josta ajasta siis 1,5 tuntia jumissa)

Asukkaat valittavat.
Työnjohtaja sanoo painokkaasti isännöitsijälle, että "siellä on oltu ja homma hoidossa". Parkkipaikalla kolaavat, minä mukaanlukien, uskomme, että NYT, TÄNÄÄN, KOHTA - ja ei, ei taaskaan.

Auran jälkeen (ja ennen) voi pahimmillaan ja parhaimmillaan kymmenkunta asukasta aurata käsipelillä (!!) parkkipaikkaa, että pääsevät ruutuun/ruudusta. Lunta viedään kolalla, kola kerrallaan, kääntöpaikan isoon kasaan raahaten. Kerran otin Sportsträkkerillä raahauskilometrit; 2,5 km lumen raahausta. Ja tämä aurakuskin käynnin jälkeen!

Työnjohtaja uskoo työntekijää ja GPS:sää ja hokee asukkaille/isännöitsijälle, ettei tarvetta uudelle käynnille ole.
Koska homma hoidossa.

Mutta kun ei se ole.

Sitä miettii, että miksi aurakuskilla ei ole kunnianhimoa, ambitiota hommaan?
Miksi tehdä työ niin, että vartin jälkeen tulee valitus? Miksi tehdä työ niin, että paikalle pitää ajaa sieltä Kouvolasta asti uudelleen? 

Ja uskallapa avautua asiasta esimerkiksi Facebookissa.
Kaikki vähänkin lumen kanssa tekemisissä olevat tulevat kilvan selittämään aurauksen nyansseja ja sitä, että "talvi on vaikea kaikille". "Koittakaa ymmärtää, kuskit tekevät 67-tuntisia päiviä". 
Kun sairaanhoitaja haluaa lisää palkkaa, hänelle sanotaan, "mitäs läksit, itse olet ammattisi valinnut". Kun asukas valittaa aurauksesta, asukas saa kuulla kuinka paha lumitilanne on kaikkialla ja kaikilla ja kuskit tekevät parhaansa. Mutta miksi se "paras" on aina "sinnepäin"? Miksi aurakuskit "piipahtavat". Miksi he ajavat aura ylhäällä? Miksi he sipaisevat haastavan parkkiksen kainaloon asti olevan sohjon huitaisuhenkisesti? Miksi heitä ei näy moneen päivään? Miksi asukkaat maksavat kohonneita vuokria ja saavat vastineeksi vain selityksiä ja joutuvat "auraamaan itse", kola kerrallaan?

Tämä talvi jää yhtenä traumaattisimmista mieleeni.

Eilen oli lähellä heittää teekuppi kohti TV-ruutua, kun Seppo Säätila kertoi "lauantaina olevan upea ulkoilusää, nyt kaikki ulos ja nauttimaan auringonpaisteesta". WTF. Otin ihan piruuttani parkkipaikalla nyrjähtäneen nilkkani kanssa aikaa mikä minulla meni konkatessa jäätyneiden loskavallien yli ja ehkä alikin, oikea jalka kun meni "tasaisella", vasen oli syvällä urassa. Polanteita, valleja, loskaa, paskaa ja kokkareita. 300 metrin matkaan meni 10 minuuttia. Ulkoile siinä sitten NAUTTIEN kauniista ilmasta. Seppo Säätilan kommentti kuulosti harhaiselta. Tai sitten hän itse harrastaa ulkoilua kuumailmapallolla.

Olen itkuinen, hermostunut ja hoen kävellessäni perkelettä ääneen ja koirat varmasti pelkäävät minua ajoittain!

Kävelytäpä itse viiden koiran laumaa leveydeltään 5-senttisellä kokkareisella polulla. Ainiin, mutta mitäs läksit. Tämä ei toki koske aurakuskeja. Heitä pitää ymmärtää. Koirilla olisi rutkasti lenkkienergiaa, kun normaalisti kävelemme 6-9 kilometrin päiviä ja nyt olemme pahimmillaan koikkelehtineet päivässä vaivaiset 2 kilometriä!!
Ainiin, mutta aurakuskeja piti ymmärtää.

Ihmettelen myös sitä, että ALKUtalvesta aurat olivat enemmän innoissaan.
Nyt koko Vaunukuja on kaupunginkin toimesta semmoista haaroväliin ulottuvaa kokkaretta, että ihme ettei ole enempää kuin "vain yksi nilkka vähän nyrjähtänyt" ja kirosanat sinkoaa. Lukuisat kävelytiet lähimailla ovat yhä, viimeisimmän tuiskun jälkeen, ottamatta. Aurat ovat nuukahtaneet. No en ihmettele, sen verran tosiaan niitä on ollut tänä talvena jumissa täällä ja mitkälie tulpat on märkänä, kytkin luistaa ja savu nousee konepellin alta.

Eipä siinä sitten. Kevättä odotellessa.
22.12. valoa oli 5 tuntia ja 46 minuuttia. Tänään lumisohjoa ja kokkareita valaisevaa valoa oli JO 10 tuntia 13 minuuttia.  

 

Helmikuu heilimöi jo pitkällä!

Ihan on käsittämätöntä, miten valo lisääntyy huimaa vauhtia. Ankeimpana joulukuun päivänä valoa oli päivässä vaivaiset 5 h 46 minuuttia (22.12.) mutta tänään, 19.2. jo 9 h 34 minuuttia, lähes neljän tunnin lisäys vajaassa parissa kuukaudessa!

Lisäystä on tässä ollut kyllä muutenkin.
Lunta on saanut kolata, lapioida, murskata, hakata, siirtää, vetää ja työntää tyrät ryskyen. Hiihtäjät ovat varmasti olleet innoissaan, autoilijat ja jalankulkijat eivät niinkään. Pahimpina sohjolumikökkärepäivinä on saanut/joutunut kävellä ajotiellä, koska jalankulkutiet ovat olleet sohjoa polveen asti. Vaikka itse siinä jotenkuten selviäisikin, niin kuljetapa viittä koiraa samalla. Sitten kun sitä lunta sataa, on mukana aina VIIMA ja VINOLUOTAUS. Lunta siis tupruaa yleensä kotioven eteen, auton päälle, sivuille ja taakse. Lumitöitä on tehtävä tunti, ennen kuin pääsee kyntämään edes parkkipaikkaa eteenpäin. Koirien lenkityksen jälkeen onkin mentävä seuraavaksi kaivamaan kämppiksen Avensista lumen keskeltä. Sananmukaisesti. Kokkaretta, vallia ja kinostusta on kaikkialla, silmänkantamattomiin.

Jeah. Seitsemän minuutin väistö. 
Voisin lähteä sivureitille - päästäkseni kotiin - mutta kun ei ehdi. Luvassa olisi vain kokkaretta, sohjoa, rämpimistä. Odotellaan tässä, että päästään ajotietä kotiinpäin. Jahka naapuri saa flexillä vietyä (lue = kiskottua) koiransa kotiin...

Talvitwist.

Lumet katolta ja/tai ylipäätään 40 senttiä uutta lunta - ja perään plus 1 aste. Tässä päivänä eräänä käppäilin goretexeissä, uuden suojasuihkepinnan saaneissa sellaisissa, kilometrin ja sen jälkeen kuivattelin kenkiä patterin päällä ja föönillä 2 (kaksi) päivää!

Kämppäkaveri on Thaimaassa ja vääntää veistä talvitraumassani.
Palmut siellä heilimöivät +34 asteen tuulessa, terassilta pääsee astumaan suoraan uima-altaaseen. Well, täällä pääset astumaan suoraan sohjoon ja sitäkin on vain kainaloon asti.

Aika vakiohommeli on, että kun kämppis pötköttää kaukana aurinkotuolissaan, hajoaa kotona aina jotain.
No, tällä kertaa koiraportti. Se toimii yhä, kun jaksaa äheltää ja säätää sen kanssa, mutta onhan seKIN nyt perseestä, että piti murtua joku tuhat kertaa testattu supermegamuoviosa just nyt. Muutenkin kannan aina sylillisiä tavaraa portaissa mennen tullen. Nyt saa sitten äheltää portin kanssa mitenkuten kun tavaraa on syli täys.

Koska mahdan oppia, että koiranruoan kanssa ei ole leikkiminen.
Kun löytyy se hyvä ja tai NE hyvät, joissa sisällöt ja mikstuurat sopii omieni suolistoille ja hinta (?) tuntuu lupaavan laadukkuuden, ei kannattaisi leikkiä Tokmannin tarjousten kanssa. Mikä siinä on, että pussien layoutit ovat järjestään taitavien AD:n vääntämiä, värikkäitä ja kauniita ja otsikot lupaavat koiran ja sen suoliston suorastaan laulavan, mutta aina tuntuu kuitenkin menevän ohut- ja/tai paksusuolet solmuun. Nyt kokeiltiin Purinaa, kahta eri marketplaatua ja kakkahan lensi kokeilun jälkeen kuin suihkulähteen suihku tai ilotulitusraketti konsanaan. Eikä em. suihkutukset koskeneet edes vain yhtä koiraa vaan neljää!

Sairasta siinä sitten Koronaa ripuli-ilotulituksen keskellä.
17.-18.2. välisenä yönä tuli aivastettua 3.567 kertaa. Allergisena ihmisenä sitä menee helposti halpaan ja perjantaina imuroinkin koko kämpän, tamppasin matot, liinavaatteet, pesin lattiat ja vaihdoin lakanat. Havaitakseni, että kurkkukipu ja aivastelu vain jatkuivat. Koronabotti toivotti minut seuraavana aamuna tervetulleeksi Peijakseen telttatestiin ja jo muutamassa tunnissa varmistui se, mitä olin ehtinyt pelätäkin, minulla oli koronatartunta.

Tervetuloa metsään, kunhan olet terve! Sanoo tässä metsäopas Taru.

Lauantai ja sunnuntai mentiin hieman "sumussa" mutta nukkuminenkin oli toki ankeaa; koirien ripulien kanssa kun sai tanssia ripaskaa yhdessä heidän kanssaan!

Pelkäsin toki kaiken maailman haju- ja makuaistien menetyksiä, lihaskipuja ja mitä kaikkea, mutta suureksi hämmästyksekseni korona oli sairastettu seuraavaan tiistaihin mennessä. Viidessä päivässä! 
Vantaan kaupungin kuulosteluyksiköstä oltiin minuun yhteydessä viikolla ja annettiin voimakas kehote nauttia jatkossakin raikkaasta talvi-ilmasta yhdessä koirien kanssa ja nostettiin hattua tekemillemme aktiviteeteille.

Mitäpä hyötyä ja iloa koirista EI olisi?
Oletko koskaan miettinyt kaiken kakankeräämisen, kiroilun, ripuloinnin, terveystutkimusten jännäämisen ja surkuhupaisien juoksutulosten lomassa, että kuinka hemmetin paljon koirista on ILOA? Jumankekkanääspäivää, pitääkö sitä oikein alkaa huutaa kaikissa niissä foorumeissa, joista juuri erosin, että keskittykää mieluummin siihen kaikkeen hyvään ja positiiviseen negatiivisen sijaan.

Olen siitä iloisessa ja hyvässä asemassa, että estottomana, puheliaana ja pohdiskelevana menen ja soittelen sinne ja tänne saadakseni perspektiiviä, näkemystä ja ymmärrystä, laaja-alaista katsantokantaa ja joskus terävien kulmien hiontaa kiitos erilaisten ihmisten, katsantokantojen ja laaja-alaisuuden. Kun ammentaa, niin saa. 

Aina voi vaipua epätoivoon.
Nähdä vain kipua, särkyä ja kivistystä. Luusto on vinossa, luonne kaukana illuusioiden luomasta ihanteesta, nukkuu liikaa, tuijottaa ruokakuppia, varastaa, hyppii pöydille, sydämen aortan virtaus on 0,005% ihanteesta, radalta ei tule serttiä ja maastossakin tekee omia kuvioita. 

Asuuko meissä suomalaisissa pessimismi ja raadollisuus, yltiörealismi ja kyynisyys?
Kel onni on, sen kätkeköön? Jokaisessa koirassa on OLTAVA jotain pielessä, ja iloita ei voi, koska taivas putoaa niskaan kuitenkin.
Hiljattain keskustelin erään kasvattajan kanssa juurikin siitä, että kuinka joskus YKSIkin asia määrittää KOKO koiran. Oli se sitten lonkka-, selkä- tai luonnetulos. Kuinka hän on joutunut kaikkien vastoinkäymisten kohdatessa muistuttamaan itse itseään siitä, että koirahan on kokonaisuus.

Koiramaailma on raadollinen ja sitä joutuu aina puolustamaan omiaan, seisomaan periaatteidensa takana, tarkistamaan välillä moraalikäsityksiäänkin - ja aina sitä joutuu uuden eteen. Olemme kuitenkin tekemisissä elävien eläinten kanssa ja emme tuskin koskaan pysty "hallitsemaan kaikkea" vaikka saisimmekin 6000 DNA-testiä tulevaisuudessa Hannes Lohen tutkimusryhmän loihtimina. Tämä surettaa minua jossain määrin, koska haluaisin, että omat koirani antaisivat vain ILO- ja TERVEYSgeenejä, mutta pelkään pahoin, että mörökölli tulee sotkemaan kuviot nyt ja aina. Geenejä ei voi hallita - tai jos joskus tulevaisuudessa voikin, niin mitä me sillä - hallinnalla - pystymme ja haluamme estää? Taidan olla naiivi, kun uskon mieluummin siihen mörökölliin?

Uskokaa rotuun, hyvyyteen ja siihen, että meillä on kaikilla loppupeleissä hyvät tarkoitusperät.
Kaikissa koirissammehan on vikoja, mutta myös mitä suurimmassa määrin HYVIÄ puolia. Ne on vain nähtävä ja laitettava vaikka pahan päivän varalle ranskalaisin viivoin vihkoon. Onhan se nyt ihan huvittavaakin. Koska ettei nyt vaan totuus unohtuisi. Vikaa, vikaa ja vikaa.

Whippets make my days better.

Helmikuisia tunnelmia!

Kirjoitan muuten tätä lumenvalkoista postausta delfiinien säestyksellä. Klikkasin tunnin mittaiseen Healing songs of Dolphins-klippiin, jonka linkki on aiemmassa postauksessani (Narvan narinat) - ja uudelleen tässä. Nyt tarvitaan rentoutusta, flowta ja relaksaatiota.

 
Nimittäin lunta on tupruttanut ovista, ikkunoista, lattialistojen alta, postiluukusta, etuovesta, takaovesta, savupiipusta, viemäristä - ja kengät, takki, hanskat ja koirat ovat tuoneet sitä aina sisään asti. Valkoinen lumi on hienoa, pehmeää, upottavaa ja saa koiralapsissa suurta riemastumista aikaan - mutta se on myös piinannut lumityöntekijää. Luntahan on parhaimmillaan ja pahimmillaan satanut kevyet yhdeksän tuntia putkeen. Ensin ~ viikko sitten ja nyt uudelleen. Siinä kysytään rivariasukkaalta jo melkoista sissiasennetta kun lumitöitä joutuu tekemään useamman kertaa päivässä -  eikä joku oman asunnon edusta riitä vaan pitää päästä postilaatikoille, jäteasemalle, ylipäätään parkkipaikalle, eteenpäin parkkipaikasta ja niin edelleen - mitä mä tätä edes selitän?

Tuossa autoillessa kotiin ylämäkeä oli ylipäätään hauskaa ajaa puoliksi kävelytietä - se kun oli kiillotettu kiiluvaksi ja tasaiseksi - kun itse ajotie oli silkkaa puuroa hidastustöyssyineen. Tänään olisi ollut vakiometsävuoro Tarun Metsäopastus Oy:n puolesta, mutta ei hotsittanut yhtään lähteä edes YRITTÄMÄÄN autoilua. Liekö olisi käynyt niin, että ajoon olisikin ehkä päässyt, mutta auto olisi jumittanut jonnekin parkkikselle tai jäänyt kotirinteeseen. Pelkkä ajatuskin puistattaa.

Juuri kun olit saanut paikat mallikkaiksi, SITÄ tuli LISÄÄ! 
Harva rakennusinsinööri (?) ottanee huomioon MIHIN sitä lunta saa tuupattua. Nimittäin tila on loppunut kesken jo aikaa sitten. Sitä viskoo ja tuuppaa sinne ja tänne - entisestään tursuaviin paikkoihin. Aika äkkiä myös onnettomat allilihakset ja ojentajat paukkuvat ja pingottuvat ja lumen viskely ottaa ei vaan hermoon vaan myös lihaksiin. Tänään kun yritin lumitöiden päälle imuroida, ei pystynyt yhtään työntämään imurin suulaketta eteenpäin; oli pakko imuroida kaikki matot vetäen suulaketta itseensä päin. :D

Lumi kuuluu talveen ja talvi on meidän vuodenajoista yksi.
Silti sitä miettii, pitääkö kaikessa liioitella. Harvoin toki lunta - ja/tai sadetta tulee maltilliset 3 mm - vaan ainahan kaikkea ryöpsyää yli äyräiden. Sitten suomalaiset valittavat huoltoyhtiöistään ja huoltoyhtiöiden puolustajat asettuvat puolustusasemiin. Ei ole koneita, ukkoja, aikaa, rahaa. Näinhän se on. Kaikessa säästetään - paitsi lumen määrässä.

Rivariasumisessa on puolensa - ja koirat tykkäävät. 
Rivariasumisen huonoihin puoliin kuuluu 60-senttisten hankien omapoisto. Kauhakuormaajat ja megatraktorit tulevat yleensä vasta kun "pahin on ohi". Usein tuossa vaiheessa olet saanut heiluttaa lapiota jo kuudesti, lumikolaa kahdeksan kertaa ja tuskastua kymmenesti siihen, ettei lunta vain yksinkertaisesti saa mihinkään. 

Mutta hei, en ehkä kestä.
Kuvassa on Bali, ja Balin päällä on aikoinaan Jakias Charmiga Filemonille teetetty takki. Takilla on siis ikää kevyet 32 vuotta. Jotkin asiat pysyvät. Ne ovat "oikeat" rotuvalinnat; eli kun koet rotua omistaessasi "tulleesi kotiin" ja hankit koirallesi vermeen, joka kestää kolme vuosikymmentä!!! Takkia on toki moderoitu, mutta se istuu kuin hansikas Balille ja on ollut myös Caprin päällä useita riehulenkkejä.

Mistä päästäänkin pinkkiin ILMIÖÖN.
Olen nimittäin Tarun Metsäopastus Oy;n metsätakkia ihastellut ja ihmetellyt jo useita viikkoja, ellei kuukausia. Kehuja satelee. On lämmin, ilmava, antava, pitää vettä, tuulta, sadetta, vihmaa, lunta, ei kahise, ei rahise, ei jäädy, ei pökkelöidy, on LAAJASTI pidetty/ostettu takki - osta sinäkin. Hieman suolainen ovh-hinta (~ 85 euroa) piti minua kauan ostamatta - mutta SITTEN tuli tarjous, ja olihan se saatava. 

Tästä se sitten lähti. Neon4 - tai jos Taru lasketaan mukaan niin Neon5.
Nyt joku sanoo, ettei Mauin takki ole neon. Ei olekaan. Mutta Maui on kyllä muuten Neon. Wikipedia sano Neon-sanasta: loistaa punertavaa hehkua - ja se kyllä sopii Maukkuliin!

Hööksin Tammiston konttuurista tämä sitten lähti matkaan. 
Asiakaspalvelu oli 10+ niin puhelimessa kuin itse kaupassakin. Koko oli just eikä melkein ja takkiahan on testattu jo niin lumitöissä kuin lenkkeilyssäkin. Ai että on pinkkiä. Ja pirteää sellaista.

Oikein Venäjältä asti tuli viestiä, että OPTIMISTIC colour. No, mikäpä se Suomen ainoalle optimistille sopiikaan, kuin optimistinen väri. 

Lumentulossa on se parasta, että koirilla on hauskaa. Jos olisin kyennyt, olisin ottanut ILOISTA spiidausvideota tänään läheisessä puistossa kun touhutiimi Maui, Samui ja Capri viilettivät lumi pöllyten. 

Kännykkä pysyi kuitenkin pinkin takin taskussa, kun Bali ja Huima sinkoilivat sinne sun tänne. Mutta hei, sinkoilu on ihan siedettävää, kun TIETÄÄ että päivät pitenevät ja vielä toi kuusitoistametrinen kinos SULAA!

Sitä odotellessa. Voimia kuitenkin kaikille lumitöiden kanssa painiville!

  

Narvan narinat!

Ei ole mikään suuri salaisuus että tykkään piipahtaa Baltian puolella. Asiaan lienee montakin eri syytä ja pienin niistä ei ole Baltiasta löytyvä Pina colada-tarjonta. Mikä ihana combo; hieman näytellä wipokasta ja samaan syssyyn viuhtoa Rimin, Maximan ja Coopin liköörihyllyillä. Kakku- ja suklaadihyllyistä puhumattakaan.

Olen siitä iloisessa asemassa - aina silloin tällöin - että nartulliset ihmiset kysyvät mukaan.
Minähän lähden likipitäen aina, kun vain suinkin on mahdollisuus ja sopivat koiraset mukaan. Tällä kertaa jätin eläinlääkärilaskun laskulle ja nappasin tililtä sinne "säästetyt" rahat Viroon. Ei mitään järkeä, mutta harvoin koira-asioissa onkaan järkeä. Kun on mentävä, on mentävä. Ylipäätään tiellä oleminen on ajoittain tuiki tärkeää. Ihan yhtä tärkeää kuin hapen saanti ja verenkierto. Kotona arkihan on aina tylsää ja toistaa itseään. Baltian turneella voi aina repäistä itsensä hetkeksi irti ankeasta arjesta.

Kiitos siis Hannalle ja eräälle toiselleKIN harrastajalle, joka hieman tällä kertaa patisti. Turkuun oli vartti sitten 9 kk täyttänyt Capri ilmoitettu, mutta AVI määräsi Viroon. Siispä sinne. Lauantaina Virosta napsahtikin junnusertti mutta sunnuntaina jäimme ilman SA:ta joten yhden junnusertin kera paluumatkalle. Mutta sainpa syödä KOKONAISEN mustikkakakun!! 

Tällä kertaa meitä - minua - varoiteltiin usein messengerviestein liukkaudesta, lumisateesta, tuulesta ja kolareista.
Yritin viestejä hieman siloitella eteenpäin itse kuskille, johon minulla oli 100% luotto. Ja hei, suomalaiset ovat tottuneet lumeen ja liukkauteen!!! Huomasinkin taas, että moni ihminen on huolissaan milloin mistäkin. Päivän paheksunnan lisäksi. En kuitenkaan halunnut jakaa pelkoja eteenpäin, sillä Hanna oli varustautunut uusilla nastarenkailla ja autokin oli pullea, leveä ja muheva.

Hannalla oli mukana iki-ihana junnutiimi, 10-vuotias Jimi ja 8-vuotias Sara.

(edit. Yritin kaikin tavoin saada tekstiä vasen tasan, mutta Blogger päätti toisin) Kuvassa kuitenkin iki-ihana junnu Sonja Jõulu joka treenasi Caprin kanssa ihanat treenisessiot!

Mutta jestas mikä kaksikko Jimppa ja Sara! Kauniit, tyylikkäät, innostuneet ja iloiset lapset. Adoptoisin koska vaan. Manchesterilaiset pitivät mekkalaa ja älämölöä mutta pokkasivat molempina päivinä ROPit ja VSPeet. Veteraani-Nepi pokkasi molempina päivinä whippetien ROPit nuorempien ja tsampioonien nenän edestä, respect!

Capri pätevänä pönötti kehän laidalla näin hienosti (kuvakaappaus Jaana Reinekin videolta):

Paikalla oli loppujenlopuksi vain yksi virolainen koira muiden whippetien ollessa vallan Suomesta.
Hauskaa. Mutta myös rentoa. Näyttelypaikka oli siisti halli, jonka vieressä sijaitsi 1000-niminen halpahalli. Sieltä jouduin sunnuntaina hakemaan kilon makeisia - hitsi, kun olisin ennalta tiennyt mitkä (kaksi) niistä olivat parhaita. Niin olisi ne huonot jääneet ostamatta. Lauantaina juhlistimme Caprin kanssa serttiä pizzan ja kaakun voimin; kokonaisella viidellä eurolla.

Hotelli oli siisti YES nimeltään ja aivan vierestä lähti USKOMATTOMAN pitkä ja LAAJA puistoalue mallia Helsingin Esplanadi.
Silmänkantamattomiin puistoa, puustoa, lumista kävelytietä. Ihan ei rahkeet riittäneet lähteä kilometrien päähän - mutta Capri sai kaksi aamua tepastaa puistossa vapaana. 

Koirien kanssa onkin parasta kaikenlainen vapaus ja vetreys.
Tänään puhuin erään sairaanhoitajan kanssa siitä, että kuinka koirat huoltavat verenpainettamme, kolesteroliamme ja hapetusta ylipäätään. Olisikin tuikitärkeää antaa kaiken POSITIIVISEN koirajohdannaisen virrata elimistöömme ja verisuonistoomme sen sijaan, että antaisimme SOMEkeskusteluiden alkaa tykyttää otsaverisuonissa.

Harrasteisiin ei juuri nyt pääse, kilpailemisesta puhumattakaan mutta koira-ARKI on just nyt parasta. Vaikka välillä lenkillä tulee kuuluvalla äänellä kiroilleeksi, saatanaa ja perkelettäkin, kun jumittavat koko kööri pissaläikkiin ja vetävät puskiin ja puiden alle niin HUIPPUAhan tämä on, koirien kanssa elo! 

Koittakaa koiraihmiset malttaa ja antaa positiivisen viben valloittaa mieltä kaiken negatiivisen sijaan, let the flow sink in! Koiramaailmaan KUULUU vääntö, vikinä ja vaikerrus - mutta tilalle voi aina koittaa laittaa delfiinien ääntelyä (relaxing!!) tai soittaa jotain megamukavaa plattaa Youtubesta (tässä muutama ehdotus):
1. Healing songs of Dolphins
2. Sikki flow
3. Vihje 
4. Giant

TAI antautua rentoutuksen maailmaan:
1. Kaikki on hyvin
2. Luppohetki

Elämä koirien ja nimenomaan whippetien kanssa on ihanaa - ota siitä kaikki irti, jätä huolet ja anna mennä! 

Kiitos Hanna ja Jimppa & Sara - ihana reissuseura! <3 Caprilla vielä hieman totuttelemista vieraassa autossa autoiluun ja turvavöihin.... Kiitos, kun pyysit mukaan! Ihana reissu - tien päällä just whippetin kanssa = parasta!

Paheksunnan pimeillä poluilla.

 

Mieltäni alkoi jälleen askarruttaa. Tällä kertaa päätin perehtyä paheksumiseen. Aiheesta löytyykin googlaamalla mittaamattomasti mielenkiintoista mielenruokaa. 
Wikisanakirja kuvaa sanaa "paheksua" näin: pitää pahana, pitää sosiaalisesti ei-hyväksyttävänä. Suomisanakirja taasen kuvaa sanaa näin: Pitää tai ilmaista pitävänsä jotakin pahana, olla hyväksymättä jotakin, olla moraalisesti närkästynyt jostakin, moittia.

Terve.fi-portaalista löytyi alunalkaen Kotivinkissä  julkaistu mielenkiintoinen artikkeli otsikolla:
"Löytyykö sinunkin lähipiiristäsi mielensäpahoittaja? Hän saattaa olla peloissaan".
Juttu on julkaistu 26.5.2020 ja sen on toimittanut Raisa Mattila.

Jos paheksut usein muita, kyse voi olla turvattomuuden tunteesta. Voit oppia tunnistamaan, mistä ärsyyntyminen pohjimmiltaan kertoo.

"Sellaiset ihmiset ärsyttävät, jotka vain tekevät asioita välittämättä muista".
Muiden paheksuminen on pohjimmiltaan sukua inhon tunteelle, kertoo psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviita. 
Ihmislajin historiassa fyysiset inhon värähdykset esimerkiksi käärmeitä tai pilaantuneen ruoan hajua kohtaan ovat auttaneet meitä selviytymään. Paheksunta on kuin moraalista inhoa.

- Jos toinen tekee jotakin ärsyttävää, paheksumisen tunne auttaa tavallaan tunnistamaan oman moraalin rajat, Myllyviita kertoo.

Paheksuminen onkin luonnollista ja myös yleistä. (ja yleistymään päin, toim. huom.)
Kotivinkin kyselyssä 80% vastaajista kertoi paheksuneensa jonkun toisen tekemää ratkaisua viimeisen kuukauden aikana. Kotivinkki kysyi "mikä toisen ihmisen valinta on ärsyttänyt" - monen kertoessa tilanteesta, jolla ei ollut vaikutusta ärsyyntyjän elämään. 
- Kuulin henkilön valittavan, että hänen kaikki rahansa menevät lääkkeisiin, vaikka hän pelaa paljon pelikoneilla.
- Yksi hakee sairauslomaa ja lääkärit kirjoittavat jopa viikon pituisia lomia. Sairauslomalla sitten remontoidaan asuntoa, ommellaan uusia verhoja ja juostaan lähipubissa.

Paheksumisesta on hyötyä ja haittaa.
Hyvää paheksumisesta seuraa silloin, jos toisen toiminnasta ärsyyntyminen auttaa toimimaan paremmin omassa elämässä. Naapurin heittäessä sitkeästi bioroskat paperiastiaan - voi paheksunnasta saada buustia omaan kierrätykseen. 

Entä huonot puolet paheksumisessa?
Ärsyyntymiselle voi ikään kuin herkistyä, Myllyviita kertoo. Silloin muiden tekemät ratkaisut saavat näkemään punaista tuon tuosta ja varsinaisesta aiheesta riippumatta.

Kielteisiin asioihin keskittyminen on kuluttavaa omalle mielelle.
Lisäksi jatkuva syvä paheksunta saattaa muuttua pelkästä tunteesta halveksuntaa osoittavaksi teoksi. Sellaisessa tilanteessa ärsyyntymisen vallassa oleva kokee oikeudekseen kertoa toiselle, mikä tässä nyppii. 

Jatkuva paheksuminen voi kertoa paheksujalle ominaisesta mustavalkoisesta ajattelutavasta, jossa asiat ovat jaettavissa selkeisiin hyvän ja pahan lokeroihin.

Virheiden löytäminen toisista tarkoittaa usein myös sitä, että niitä löytää helposti - ja tunnistaa - itsestäänkin.
Kyse voi olla myös paheksujan kokemasta turvattomuuden tunteesta. Niillä ei ole välttämättä suoraa vaikutusta paheksujan elämään, mutta vähintäänkin ne uhkaavat tämän maailmankatsomusta.
Kotivinkin kyselyssä vain 27% vastaajista myönsi, että muissa ärsyttävä piirre ärsyttää myös itsessä.

Jos olo on turvaton omassa elämässä, epäsuorakin uhka voi tuntua niin suurelta, että tunne kääntyy muiden paheksumiseksi.
- Jos kokee olevansa turvassa, ei tarvitse paheksua muita.

Naapureiden aiheuttama ärsytys oli Kotivinkin kyselyssä kokonaan oma lukunsa.
Siitä en lainaa itse jutusta tässä sen enempää (toim. huom.) paitsi:
- Naapureiden paheksuminen voi tuntua toimivalta tavalta vaatia oikeuksiaan. Taustalla voi vaikuttaa myös psykologiassa tunteensiirroksi nimitetty ilmiö, jossa yhden ihmisen tai tilanteen nostattama negatiivinen tunne heijastetaan toiseen ihmiseen.
- Esimerkiksi vaikka työpaikalla jyrätyksi joutunut ihminen saattaa ryhtyä innokkaammin tehtailemaan  naapureista valituksia kuin ihminen, joka luottaa saavansa äänensä kuuluviin myös töissä.

Mustavalkoisen ajattelun ja turvattomuuden tunteen lisäksi jatkuva paheksuminen voi olla myös merkki mielen suojelumekanismeista.
- On esimerkiksi helppo paheksua elämänvalintoja, joita ei pystynyt itse tekemään. Paheksumalla voi ikään kuin lohduttaa itseään. Siten vie valinnoilta arvon oman mielensä sisällä, sanoo psykologi Laura Stenroos. 
Stenroosin mukaan paheksuminen saattaa olla myös opittu tapa. Jos on itse saanut kasvatuksen, jossa on joutunut kokemaan halveksuntaa, muiden kritisointi nivoutuu helposti osaksi omia toimintatapoja.

Jos kielteiset ajatukset valtaavat jatkuvasti mieltä ja tuntuvat vievän tilaa muilta mietteiltä, asiaan on hyvä kiinnittää huomiota, Stenroos neuvoo. Tilanteeseen on hyvä herätä, sillä jatkuva ärsyyntyminen pikkuasioista voi olla myös merkki esimerkiksi masennuksesta.

Mikä neuvoksi, jos jatkuvasti keksii ympäriltään paheksuttavaa? Stenroosin mukaan ensimmäinen askel oman käytöksen muuttamisessa on huomata ryhtyneensä paheksumaan. Sitten kannattaa miettiä, mistä tunne tuli, mistä se kertoo, ja mihin se pohjimmiltaan liittyy. Niin voi onnistua ymmärtämään, ettei tunteella ole tekemistä paheksumisen kohteen vaan oman mielen sisäisten juttujen kanssa.

- Ei paheksuminen tee hyvää myöskään paheksujalle. Jos jatkuvasti ärsyttää, ei varmasti voi hyvin. 
Opi tunnistamaan huonot puolesi - paheksuminen johtuu siitä, että pystyy näkemään huonot valinnat ja ärsyttävät piirteet vain toisissa. Kun pystyt kohtaamaan omat huonot puolesi, et ärsyynny enää niin helposti muiden tekemisistä. 
Myös eristäytyminen usein ylläpitää paheksumisen ja ärsyyntymisen kehää. Hakeudu aktiivisesti muiden seuraan, saat uusia näkökulmia paheksumaasi tilanteeseen - ja ylipäätään elämään.

Artikkeli päättyy Mielitreeniin:
1. Millaisia asioita sinulla on tapana paheksua muissa?
2. Millaisia ikäviä kokemuksia ärsytyksen aiheet tuovat sinulle mieleen?
3. Mitä yhteistä toisen ärsyttävällä piirteellä tai tavalla toimia on omien piirteidesi ja tapojesi kanssa?
4. Millaisia vaikutuksia ärsyyntymisellä on omaan elämääsi?
5. Mikä auttaisi sinua keskittymään arjessa asioihin, joihin sinulla on valta vaikuttaa?

--------------------------------------------------------------------------

Jutun lyhentäminen, stilisointi, boldaukset ja kursivoinnit - allekirjoittaneen.

Paheksumisiin! Not. Sano sinäkin EI paheksunnalle.

Ihana(t) aamu(t)!

 

Hyvää Uutta Vuotta - ja tammikuuta!

Tänä aamuna havahduin siihen, kuinka minulla onkaan monta persoonallista koiraa! Kaikilla on omat, hauskat aamutapansa - ilmeisesti minun herättämisessäni.

Huima kaivautuu tyynyjen alle tuhisemaan niin, että sen jalat sojottavat töötäten kohti minua. Huima ei häiriinny, kun unisena siirrän sitä sivummalle. Tuhina jatkuu. Seuraavaksi Samui ilostuu liikehdinnästäni, JEE, nyt se herää, kohta saa ruokaa - ja alkaa pestä korviani. Se on Samuin aamurituaali numero 1. Joskus se myös puraisee korvalehteäni tai nuolaisee ohimoani niin, että sen kieli jää paikalleen. Se se on hassu tunne. Availen silmiäni ja ohimossani on whippetin kieli jumissa.

Bali hakeutuu tuijotusetäisyydelle ja vaatii minua nostamaan peiton lievettä. Tulee kiepille aivan kiinni ja nostaa päänsä ynisten käteni päälle - niin, etten pysty liikkumaan. Minulla on siis nyt Huiman tassut juuri leikattuine kynsineen lukossa toisessa käsivarressa, Samuin kieli kiinni ohimossani ja Balin pää toisen käteni päällä, painavana. 

Kuulen, kun pihan ovi käy. Portaista kuuluu suorastaan ryminää, kun laumani nopein, ketterin ja kiireisin whippet Maui rynnistää yläkertaan. Se hyppää ryydloikalla sänkyyn, pussaa minua nenään ja alkaa puskea minua päällään; AAMURAPSUTUKSIAAAAA, kiitoss!

Sängyn vieressä alkaa käydä ilmavirta. Capri heiluttaa häntäänsä niin tiuhaan ja taajaan että tuuli käy. Suussaan sillä on pehmo, jota se ylpeänä häntä heiluen ja pää korkealla esittelee. Sitten seKIN hyppää suoraan päälleni ja tööttää pehmollaan naamaani.

Nyt minulla on Huiman terävät kynnet kiinni toisessa käsivarressani, toisen käsivarren päällä on painava Balin pää, ohimossani on Samuin kieli, Maui tööttää minua vaativasti kylkeen ja Capri työntää silmieni väliin märkää pehmoleluaan.

Mikä Ihana Aamu! 

2021 taputeltu ja käpytelty.

Kesän korvalla Peijaksen ortopedi pääsi perehtymään pinkeään päkiääni.
Tein vuonna 2020 uuden lenkkiennätyksen, joka oli 2404,2 km. Tänä vuonna lenkkeilimme 1885,9 km, joka on vuotta 2020 518,3 km vähemmän. Oikein sopivasti, kun kerran ortopedikin käski loiventaa lenkkeilyä!
Jo luonnollista lenkkeilyn vähentämistä tuli myös Caprin myötä, jonka noudin Suomeen Englannista elokuun 4. päivä. Itselleni on vakiintunut 6 kuukauden ikäraja; sitä nuoremman pennun kanssa emme tee mitään megalomaanisia remmimarsseja, mutta tuon rajapyykin jälkeen lenkkeilystä tulee yhtä pitkää aikuisten kanssa. 

Olen siitä iloisessa asemassa tätä nykyä, että pääsen koirineni spiidaamaan Samuin pentujen kanssa vehmaisalla vantaalaisella salaisella niityllä sekä yhdessä Tarun poikien kanssa vantaalaisessa salaisessa metsässä.
Ihanan salaista ja sekin (eläin)lääkärin määräämää; taannoin Mauin juoksumattotrialin yhteydessä tuli määräys juoksuttaa poikaa neulaspoluilla sekä niityillä. Tätä ohjetta olemme noudattaneet tänä vuonna hyvin säntillisesti. Huomioineet oman päkiäni sekä Mauin tarpeet - muista pojistani puhumattakaan. 

The more the merrier - vai miten se sanotaan.
Hurjan kivaa on ollut kaikissa yhteiskinkereissä. Tänään viimeksi Tarun Baileyn ja Meemin kanssa puuskutettiin äkkikovalla hangella ja lenkkeiltiin päälle. 

165 kertaa vuoden aikana sain pakotettua itseni uimaan, juoksemaan, kuntopyöräilemään, porrasjumppaan.
Pyöräilyä tuli lenkkeilyn päälle 1148 km. Hei, kaiken rehevyyden ja pyöreyden alla on lihaksia, jotka jaksaa ja venyy - ja paukkuu! Ja tykkää, kun niitä vähän "rääkätään"!

Rakastan sitä, että Maui sai minut innostumaan tähän kaikkeen.
Toki saan syyttää myös erästä Herbalife-rouvaa, joka jokunen vuosi sitten järjesti läheisellä koululla viikoittaisia jumppia. Hämmästyin, että menin ja tein ja jaksoin. Siitä kaikki lähti ja Maui piti huolen lopusta. Asioilla on tapana järjestyä, kuten sanotaan ja kun vain menee ja tekee, niin joku flow ( = virtauskokemus) hoitaa loput. Vaikka suklaata edelleen meneekin ja jäätelö maistuu, niin välillä ainakin joku suklaarivi ja jäätelöpallo sulaa kuntopyörän selkään. 

Rakastan koirissani ylipäätään kaikkea.
Niiden rotua, rodun erilaisia nyansseja kussakin, rotutyypin variaatioita, erilaisia, rikkaita luonteenpiirteitä ja sitä, että ne ovat minun. Että olen löytänyt juuri ne, saanut juuri ne, ja saan viettää niiden kanssa elämääni arjessa ja joskus juhlassakin. Kävisinkö lenkeillä ilman niitä, tuskin. Jollei minun pitäisi puuskuttaa koiriani rata- ja maastokisoissa maalialueelta, kävisinkö pyöräilemässä ja uimasemassa. No tuskin. Nyt ei ainakaan naama enää niin punoita ja puuskutus käy kehän jälkeen kun on hieman arjessa itseään rasittanut yli TV:n edessä makaamisen. 

Koiriani on kiittäminen monesta. 

60-vuotispäivä lähestyy ja sitä vääjäämättä kelaa mennyttä. Kuinka silloin Jakin kanssa sitä, Jukun tätä ja Virin tuota. Facebook muistuttaa menneistä ja alleviivaa ollutta ja mennyttä. Hurjan kiitollisena kelaan menneitä tapahtumia ja katson silmät joskus kyyneltyen menneiden koirieni kuvia. Joskus suru valtaa mielen, kun vaikkapa ajattelen, että en SILLOIN kylliksi arvostanut sitä, mitä minulla oli. Kunpa oppisin näkemään kulloisenkin hyvän kaiken kritiikin alta. Kerran eräs ulkomuototuomari soimasi minua siitä, etten näe omien koirieni virheitä. Voin sanoa, että en tiedä mitään kamalampaa kuin sen, että näkee VAIN ne virheet. Been there, done that. Kun pääsin virheiden näkemisen ikeestä, elo on ollut heti helpompaa. Kuinka paljon hyvää kaikissa koirissamme onkaan. Överikulmausten, liian pitkän lanneosan, pystyyn pyrkivien korvien ja LTV-muutosten saati lonkkamaljojen hienoisten mataluuksien jälkeen on ihanaa todeta, että kokonaisuus on sittenkin tärkein ja joskus koiramme jokin yksittäinen ominaisuus tai luonteenpiirre peittoaa KAIKEN. Ihan kaiken.

Jokainen koirani, jokainen vuosi, kaikki yhdessä koettu ja eletty tuo aina JONKIN oivalluksen. Se on koirien kanssa elämisessä ihan parasta. Olen nöyränä ja kiitollisena ihan jokaisen koirani edessä. 

Tänä vuonna emme saavuttaneet Mauille KV-aikaa emmekä Samuille maastoserttiä.

Lähellä se oli. Maukun SB oli 19,57 ja Samuin 422 pistettä.

Pääsisinkö ilman koiriani jännittämään ikinä näin paljon? Ajamaan kisapaikoille, länkyttämään tuttujen ja tuntemattomien kanssa kisan tiimellyksessä, kokemaan ja aistimaan tunnelmaa, virittäytymään siihen, käymään ylipäätään läpi kaikkea sitä hienoa, mitä koiran kanssa voi? No en. 
Kisavuodet, näyttelyt ja kinkerit seuraavat toisiaan. Kukin vuosi on yhtä hieno, jokainen kokemus yhtä huikea.  

Itselleni YKSI merkityksellisimmistä koiristani on Maui.
Siksi tämän postauksen kaikki kuvat ovat Mauista. Maui VEI MINUT MENNESSÄÄN. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Se oli vietävä maastokisoihin, radalle ja näyttelyihinkin. Maun kanssa on treenannut Suomen huippujunnuhandlereita ja no, ovat todenneet, että "hauska koira". Maui on hyvin omintakeinen makeinen ja sen luonne, tapa toimia ja elää on hyvin persoonallinen. Muutamat ovat sanoneet koiraa työlääksi. Sitä se varmasti onkin. Kolme tai neljä vuotta sitä yritettiin asetella kehään - kunnes tajuttiin (tajusin), että se haluaa asetella itse itsensä. Ja sillä on omat, hyvin vaativat, kehänamit. Mauilla on oltava pala paistettua kanankaulaa.
Ja ihan ilman mitään sen kummempia yrittämisiä ja manööverejä tämä persoonallinen Maukkuli on napsinut itselleen niin Liettuan kuin Vironkin valioarvot. Maui ei jätä ketään kylmäksi. Päinvastoin. Kisapaikalla sen kanssa hiki virtaa. 

Koirissa parasta on se, että kun antaa, saa.

Tämä toteutuu täydellisesti Mauin kanssa. Ja Huiman, Balin, Samuin ja Caprin. Olen sijoittanut koiriini paljon rahaa, panostusta, aikaa ja treeniä. Mutta kaikki se, mitä olen saanut takaisin, on ollut mittaamattoman arvokasta. Olen ensinnäkin saanut tutustua monen ihanan yksilön kautta rotuun, elää niiden kanssa arkea ja juhlaa - ja kokea yhteenkuuluvuutta, iloa, rakkautta ja joskus tuskaakin. Kaikki on ollut sen arvoista!

Puhumattakaan siitä, että kuinka paljon olen saanut tutustua rodun parissa oleviin ihaniin ihmisiin, omien koirieni jälkeläisiin ja olla whippetyhteistyössä aina Englantia ja Australiaa myöten.

Älkää siis ihmetelkö, kuinka jankkaan kiitollisuuttani. Rodulle, sen ihmisille ja kaikelle missä on whippet-leima!

Tässä nyt kuitenkin pari (Samui)bonuskuvaa. 
Jouluaaton tunnelmia, ja vain Samui paikalla. Rentona TV:n ääressä.

Ja tässä Samui viettää Uutta Vuotta rakettien räiskeessä.

Mauin kuvat yllä:
Antti Ruotsalo, Tuula Heino-Kyllönen ja Anssi Ketomäki

Oikein Hyvää ja Antoisaa Uutta Vuotta 2022! Ja älyttömän paljon kiitoksia kaikille KANSSAHARRASTAJILLE!