20.6.2014

Tunteet koiramaailmassa - koiramaailman tunteet.

Piti sitten ihan Googlettaa ylipäänsä tunteet, niitähän voi olla yhtä monta kuin on tuntijaakin. Tosin perustunteita ovat seuraavat kuusi ja lähdetään niitä ruotimaan yksi kerrallaan:

1. ILO


Iloa koiramaailmassa tunnetaan silloin, kun oma koira pärjää esimerkiksi näyttelyssä tai oma koira saa pentuja. 
Kennelliitollahan on oiva palvelu nimeltä Omakoira, jossa on helppo päivittää ilon tunteita omasta koirastaan muiden nähtäväksi. Omakoirassa ei kuitenkaan ole "tykkää" -nappia, joten kun meinaa haljeta ilosta oman koiran pärjättyä, on päivitettävä tulos tykkää-painalluksia saadakseen Facebookiin. 
Tiesittekö, että näitä tykkää-painalluksia seurataan? Olen kuullut kehien laidalla nasevia lohkaisuja siitä, että jos kasvattaja a laittaa kuvan vaikka pihallaan pomppivasta rupikonnasta (ei, en tarkoita tässä yhteydessä koiraa, vaan sammakkoa) niin rupikonnakuva kerää lyhyessä ajassa 374 tykkäystä. Mutta kun aloitteleva kasvattaja b laittaa Suomessa ammattikuvaajan huippukalustolla ottaman kuvan lupaavasta seitsenkuisesta pennusta, kaikki 6 ihmistä käy napsaisemassa tykkää-painiketta.

Koirat tuottavat ylipäänsä iloa. Ne ovat heti aamusta (yleensä) hirmuisen hyväntuulisia, niitä eivät huolet paina ja ne ovat iloisen tyytyväisiä saadessaan a) hieman huomiota b) ruokaa ja c) lenkkeilyä. Näytäpä minulle ihminen, joka on koko päivän iloinen saadessaan hieman huomiota, ruokaa ja pienen lenkin osakseen. Kyllä siinä nurisee moni ihminen heti aamusta, joutuessaan heräämään aikaisin, työpaikan lounaan ollessa kuivaa ja jäähtymään päässyttä tillilihaa ja pieni lenkki bussipysäkille pitää tehdä tuulessa ja viimassa. Koiralle on aivan sama, onko kello 04 yöllä kun herätään, kunhan jotain alkaa tapahtua. Tillilihaa vastaankaan sillä ei olisi yhtään mitään ja lenkki vesisateessa on sille pala kakkua.

Mutta mikä on se perisuomalainen sanonta, kel onni on se onnen kätkeköön? Ja miksi tuo sanonta on kehitetty? Se juontaa juurensa varmasti perisuomalaisesta kateudesta, sillä onni ja ilo aikaansaa muissa väistämättä kateutta. Koiramaailmassa tämä priorisoituu entisestään; kun koira a voittaa, ja sen ei olisi pitänyt niin tehdä, koska sillä on lyhyt ja pysty olkavarsi. Jos se nyt kertakaikkiaan oli paras kaikista  muista lyhyen ja pystyn olkavarren omaavista koirista niin handlerilla ja tuomarilla oli vispilänkauppaa. Vuonna 1987 näin heidät Viking Cinderellalla samassa buffetissa. Tosin eri pöydissä. 
Koirien tuleekin tuottaa iloa. Joka päivä. Kunpa me nauttisimme niistä vieläKIN enemmän ja julistaisimme ilosanomaa sen sijaan, että aina pitäisi olla niin perhanan diskreetti ja hienotunteinen - silloin kun iloa tulee ikkunoista ja ovista ja näyttelykehistä ja pentulaatikosta sen pitäisi antaa näkyä, kuulua ja räiskyä! Iloa pitää jakaa, eikä kätkeä. Niinpä uusi sanonta kuuluukin; kel onni on sen näyttäköön!


2. SURU


Suru kuuluu vääjäämättä sekin koiraharrastukseen.
Olen tänä vuonna harrastanut koiria 30 vuotta ja voin sanoa, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän suru tuntuu ja koskee. Rakkaan lemmikin menettäminen on todella kokonaisvaltaista ja se tuntuu sydämessä kerta kerralta enemmän. Elämää ei kuitenkaan olisi ilman menettämistä ja sen mukanaan tuomaa tuskaa. Onneksi surusta pääsee yli ja raskaan suruvaiheen jälkeen tulevat rakkaat ja elämänmakuiset muistot. Jokainen koirani on jättänyt jälkeensä paljon surua ja tuskaa mutta myös paljon iloa siitä, että me elimme ja koimme yhdessä sen minkä me elimme ja koimme. Jokainen koirani on antanut minulle jotain erityistä ja hyvin henkilökohtaista. Tulenkin hyvin surulliseksi, kun tapaan ihmisiä, jotka eivät enää ota uutta koiraa, koska menettämisen tuska oli lemmikin menehdyttyä liian kova. Ajattelisinko itse samoin, jos olisin yhden lemmikin, yhden koiran omistaja sen sijaan, että minulla on aina ollut isoja laumoja?
Olen iloinen, että olen ottanut aina rohkeasti uusia koiria. Suru väistyy, elämällä. Surua ei pidä kahlita sisimmässään ja antaa sen ohjata elämää, pienentää sitä. Koirien taivaaseen saattamasi rakastettu lemmikki ei haluaisi sinun elävän elämää suremalla, vaan muistamalla yhteisen eletyn ja koetun ilon!

3. PELKO

© kuva Googlen kuvahaku

Tämä liittyy osittain kohtaan kaksi. Mitä tulee lemmikin menettämiseen ja pelkoon siitä, että "kuinka kestää uuden lemmikin menetys". Pelko sisältää kuitenkin myös paljon muuta. Jonkun koira on juossut aitaa päin ja siitä jää alitajuinen pelko: "en voi enää koskaan juoksuttaa koiraani paikassa, missä on aita".
Tapasin kerran metsässä naisen, jolla oli n. viisikuinen welsh corgi sylissä. Yritin sanoa rouvalle, että on turvallista laskea koira maahan, sillä kaikki koirani ovat moneen kertaan rokotettuja. Nainen piti kiinni corgistaan ja siitä, että "eläinlääkäri käski välttää koirakontakteja". Yritin sanoa hänelle, että esimerkiksi penikkatautivirus voi elää tien pientareen virtsassa useita tunteja. Kotvan kuluttua rouva paljastikin sen, että hänen jo edesmennyt koiransa oli vuosikausia sitten kohdannut metsätiellä vieraan koiran, jonka omistaja oli sanonut sen olleen kiltti. No ei ollut, vaan oli purrut rouvan edesmennyttä koiraa. Näin rouva siirsi oman, vanhan, pelkonsa uuteen koiraansa.
Ihminen pelkää monia asioita alitajuisesti ja myös siirtää pelkoja osin alitajuisesti. Näen päivittäin koiralenkillä vaunuikäisiä, joista osan äidit ovat lapsensa lailla "shokissa" kun kävelen laumani kanssa vastaan ja hyvä ettei kumpikin paru ja itke, kun ohitamme tällaisen äiti-lapsi -parin. Kuitenkin aina silloin tällöin osuu vastaan - viimeksi eilen - lastenvaunuissa iloisesti kikattava ja kupliva lapsi joka suhtautuu koiriin iloisen ennakkoluulottomasti ja äitinsä myös. Lapsi ei siis luonnostaan pelkää koiria, äiti tuon pelon siirtää. Näin tapahtuu usein myös koirien kanssa; omistajan omat pelot ja ennakkoluulot siirtyvät hihnaa pitkin.
Pelkoa näkee myös kehien laidalla. "Voi ei, toi on täällä". Ja se vasta pelottavaa onkin, jos taskulaskimesta loppuu patterit kesken pisteiden laskun kehän laidalla! Onneksi nykyään on aurinkokennolla varustettuja laskimia, joilla voi laskea kehästä saadut pisteet myös ilman paristoja.

4. VIHA

© manolomendezdressage

Viha on jännä juttu. Sehän on kai kirjallisuuden mukaan (!?) lähellä rakkautta ja poikii usein siitä, kun "vihan kohdetta ei ymmärrä". On ikään kuin helpompi vihata kuin ymmärtää. Kun ymmärrys siis loppuu, on helppo ottaa viha kyytipojaksi. Viha kuitenkin myös jos ei nyt sokaise niin kaventaa katsantokantaa kummasti.
Otetaanpa taas tykkäämäni "pari" tähän mukaan; lapa - olkavarsi. Oletetaan, että kasvattaja y on kokenut lapa - olkavarsi - valaistuksen (sitä on liikkeellä) ja  keksii kasvatillaan k olevan huippulavan ja olkavarren. Nyt kuitenkin kasvattajan x kasvatti w, jolla lavassa ja olkavarressa on sanomista, menee ja voittaa. Näyttelystä toiseen. Nyt kuuluu alkaa vihata kaikkia tuomareita, jotka sijoittavat tuon kasvatin w voittamaan. Lisäksi kasvattajaa x kuuluu alkaa kuuluvasti vihata ja väheksyä kun se kehtaa keekoilla kasvattinsa w voitoilla. Omaa kasvattia k tulee tuoda kaikin tavoin esimerkiksi Facebookissa esiin piirtämällä kuvaan näyttävät punaviivat lavan ja olkavarren kohdalle ja taggaamalla x kuvaan. Kasvattajaa y ottaa niin paljon pattiin, että hän aloittaa suoranaisen vihakampanjan ja haukkuu kasvattajan x koko kasvatustyön ja pian yhdistyksen ö illanistujaisissa he ovatkin muutaman siiderin jälkeen toistensa kraiveleissa. Vihan laannuttua he keskustelevat, tarkistavat kulmausmittarinsa ja huomaavat kulmauslaskelmien pettäneen ja heistä tulee ystäviä. Kunnes sitten muutaman vuoden jälkeen he riitelevät bensakuluista Liinumaan näyttelyyn, Viking Cinderellalla tapahtuneista tax free -ostoksista ja siitä, kumpi keksi ensin käyttää urosta r. Ja sitten he taas vihaavat toisiaan.
Myös omia koiriaan vihaa aina silloin tällöin. Kuten hetkittäin lenkillä kun ne syövät kakkaa.

5. INHO

kuva Googlen kuvahaku

Tämä se vasta jännä juttu onkin. Olen jossain aiemmassa blogikirjoituksessani tuonut esiin mielenkiintoisen ilmiön; kun Suomeen tulee esimerkiksi uros s Serbokroatiasta. Sen ollessa pieni pentu kaikki kilvan ihailevat sitä ja tutkailevat pää punaisina sen sukutaulua. Tasaisena virtana Facebookissa (jälleen FB!!) satelee kuvan alle kehuja ja huomioita: Ihana etuosa - onpa hieno kinnerkulma - vitsit miten ihana väri - ja lopulta: oihhh, sen suvussa on Gurunduu Nyy Myy Kyy, se on mun koiran isoisän isänisä. Mahtista!
Nyt kuitenkin käy niin, että tämä uros s kasvattaa esimerkiksi kahdeksankuukautispäivänsä kunniaksi julmetun pitkän säären, lanneosan tai yläleuan. 
Kehut muuttavat pian muotoaan ja aiempi ihailu muuttuu inhoksi. Se serbokroaattiuros on ihan kiva, mut mä inhoon sen yläleukaa. Sehän on kuusi senttiä pidempi kuin alaleuka. Suomalaiset tunnetusti liioittelevat, eli kuusi senttiä on oikeasti 0,4 mm.
Inho kumpuaa siitä, kun ei kauheasti ole ollut ilon aiheita, mitä jos joku vielä käyttää sitä urosta (pelko) ja sen ostikin vielä se kasvattaja (x) joka jätti sen Liinumaan näyttelyn bensakorvauksen mulle pystyyn! Inho on myös läheinen tunne vihan ja pelon kanssa; kun kasvattajan x koira w kokoajan voittaa, vaikka sillä tarkistusmittausten jälkeenkin on sanomista lavan ja olkavarren kulmissa; mikseivät tuomarit näe? Tiettyjä sukuja "kuuluu" myös inhota; "En koskisi siihen koiraan pitkällä tikullakaan, koska sen isoisoisoisän isänisänemä on se Hyytävän Tyynen Rannan Kaisla" ja/tai "Muuten ihan kiva pentue, mut mä inhoon sitä kasvattajaa x niin paljon, kun se silloin vuonna 1979 jätti maksamatta MUN sille ostaman lihapiirakan Suomen Koirankasvattajien Lapapäivillä, en tule ikinä antamaan sitä anteeksi".

6. HÄMMÄSTYS

© Minna Keronen

Nyt kun tätä tässä kirjoittaa, niin hämmästelee sitä, että kuinka sitä onkin tullut ajautuneeksi tällaiseen harrastukseen? Ilon, surun ja pelon kautta vihaan, sitten inhottaa ja lopuksi hämmästyttää. Melko raskasta.
Mutta ei tämä sen kummoisempaa ole, kuin vaikka työpaikan ihmissuhdesopat tai Gogeneiden Golffareiden Tiinpystytysjuhlat. Tunteet kuuluvat elämään ja harrastuksiin, työpaikoille ja kotiin. Ihmiset eivät vain aina tunnista niitä (tunteita) eivätkä varsinkaan välitä muiden tunteista. Arka myös usein pelkää rohkeaa, mielihyvää ympärilleen pirskottava voi aiheuttaa toisessa mielipahaa, ilo voi tehdä toisen surulliseksi, onni tuottaa tuskaa ja levottomuudesta on pitkä matka levollisuuteen.

Ihanaa, kun voi (edes) koirien kautta tuntea niin paljon, laajasti, värikkäästi ja laidasta laitaan! Tunnen, siis elän! 


Vielä kerran - kiitos!

Syntymäpäivät pääsivät yllättämään jo 7.6. Mustialassa kun whippetharrastajat saivat Balin ja Huiman menestyksen lisäksi Anitan itkemään julkisesti. Olipa liikuttava synttärihetki!

Nimittäin kun näin Hula-taulua kaivettavan esiin, ei itkusta meinannut tulla loppua. Mikä kaunis ele, kaunis taulu ja tietenkin - kaunis aihe!

Alkuperäinen kuvahan on Kirsi Aallon ottama ja se on otettu Tuomarinkartanolla 2.9.2006. Hula voittaa siinä ensimmäisen sertinsä ja kysyy PU-2 pallilla, että "Olinko mä äiti hyvä"?
Upean taideteoksen valokuvasta teki Hannele Tainio
Kiitos myös Jutalle ihanan värikkäästä ja persoonallisesta kortista - kylläpä se olikin taiten ja ajatuksella rakennettu!

 © Pirjo Muhonen



Viiskymppäsiä juhlittiin seuraavana lauantaina pienen joukkion parissa, kiitos tässä yhteydessä muistamisesta myös äidilleni ja Erkille. Ynnä muulle juhlaväelle. Unohtamatta Christinan leipaisemia suussasulavia kakkuja! Näistä synskistä ei nyt sitten ole oikein kuvia (kakkukuvia!!), kun se Canonin DISP-nappi oli Seija Salaisen toimesta painettu pohjaan ja Canonia "korjataan" parhaillaan JAS-tekniikassa.

© Nina Viskari
Kuvassa vasemmalta: Erkki, äiti, Sofia, yksi 20-vee, Christina ja Jon.

KIITOS!


"Tiedättekö mikä kameran DISP-painike on"?

Kysyi ystävämme JAS-tekniikan edustaja.
Vaihdoin reilu kolme vuotta sitten kamerani "parempaan", Powershotin silloiseen uusimpaan versioon, SX20 IS:ään.
Turha kai mainita, että se vanha toimii edelleen uudessa kodissaan kuin junan vessa, mutta kolmen vuoden aikana uudesta kamerastani on korjattu mm. optiikka, sulake ja virtapiiri. Niinpä kun näyttö pimeni, pidin sitä melkolailla automaattisesti "vikana".

Painelin kyllä kameran takana olevia pienenpieniä nappeja, mutta näyttö pysyi mustana. Taisin siinä erkkarilauantainakin parin kuvaajan kanssa marmattaa, että peijooni, kun näyttö on musta. Sain vastaus- ja toimintaehdotuksiksi: "Vaihda kameraa", "Vaihda kameran valmistajaa" ja "Canonin tyyppivika".

Kamera on ollut nyt noin viikon korjausreissussa. 
Eräällä lenkillä kun pitelin koirien kanssa sadetta suuren kuusen alla JAS-tekniikasta soitettiin. Anteeksi, mutta ääni oli kyllä niin Pertti Perusinsinöörin kuin vain olla ja voi: "Tiedättekö mikä kameran DISP-painike on"? Häkellyin kuusen alla neulasten pistellessä ohimoitani.... Jotain örvelsin vastaukseksi ja ihmettelin Naisellisimmista Naisellisimmalla Naisen Logiikalla, että "Mikä siinä on, että kun kameran sulkee ja avaa, se ei voisi olla perusasetuksissa"? Juu, Canon ei kuulema toimi siten. No ei näköjään. En missään nimessä tunnusta, ja minut voi laittaa vaikka valheenpaljastuskoneeseen, että olisin MUKA itse painellut DISP-nappia hamaan tappiin saadakseni näytön mustaksi.
Pertti Perusinsinöörin mukaan nimittäin tarvitaan huomattavan useita painalluksia, että sen saa mustaksi. Muutoin sieltä DISP-napin takaa tulee kaikenlaista mahdollista näyttöinfoa; varmaan kertoo kohinat, säätyypin, asentaa horisonttiapuverkkoa sun muuta sun muuta. Ja vie näyttötilan mustaksi, jotta kuulema "vanhemmat kuvaajat voivat halutessaan tihrustaa etsimen läpi". Mikähän siinä muuten on, että minäKIN lukeudun näihin vanhempiin kuvaajiin, ja hyvä kun edes näen onnettoman pienen etsimen läpi kuvattavan kohteen....

Iltani ratoksi menin ja googletin: Canon DISP-painike ja meinasin naurunrytkeeltäni pudota tuolilta tavatessani seuraavaa sivua (tämä oli ensimmäinen hitti noin kuuden englantia puhuvan sivun jälkeen suomeksi):
LINKKI
että Canon, JAS-tekniikka ja Pertti Perusinsinööri voivat jatkossakin valmistautua soittamaan näitä puheluita:
"Tiedättekö mikä kameran DISP-painike on"
ja saada vastaajat kiemurtelemaan häpeän, nolouden ja suuttumuksen tiimoilta. Minullahan tämä SX20 on ollut vasta 3,5 vuotta. Näyttö on käväissyt aiemminkin mustana, mutta nyt sitä DISPiä on painanut kassissani (?) Seija Salainen ja kyseistä nappia olisi pitänyt painaa ilmeisesti sen seitsemän(toista) kertaa, että "vanhempien ihmisten toivoma" etsinnäkymä olisi saatu poistettua.

Kun tuota Canon-"tuen" sivua kelaa alaspäin reiluhkosti, löytyyhän sieltä yksi rivi:

  • Kun painat -painiketta, voit vaihtaa näyttömuotoa. 

Kiitän kuitenkin Canonia mukavasta synttäriylläristä: näyttö oli sen verran kärsinyt ja naarmuinen että se vaihdetaan veloituksetta.
kuvituskuva Googlen kuvahaku "How to make symbols with keyboard"

14.6.2014

Olihan erkkari! What a Specialty!

Pahaa aavistamatta lähdimme lauantaina 7.6., aamuseiskalta kurvailemaan Mustikkalaan.
Tällä kertaa dogsitteri Henni jäi kotivahdiksi Virin ja Luxin kanssa - kummankaan ei tarvinnut stressata pitkää päivää. Siispä kolmikko matkaan ja menoksi.

Olin ilmoittanut Balin junnuihin, Huiman avoimeen luokkaan ja Hupin veteraanikehään. Ja tuttuun tapaan täysin ilman ennakko-odotuksia. Olin jopa "varoittanut" dogsitteriä, että lähdemme heti veteraanikehän jälkeen kotiin...
Niin siinä sitten kävi, että kaiken keväisen "sääriväännön" jälkeen Bali meni ja pokkasi voiton isosta (20 kpl) junnuluokasta!! Olin Balin kohdalla päässyt eroon selän rapsutuksesta, tälle koiralle se ei yksinkertaisesti sovi. Nohh, kelle koiralle se nyt sopisi. Tähän samaan hengenvetoon puolustaudun kuitenkin sillä, että selänrapsutus on myös (esittäjän) sijaistoiminto. Sillä kuvitellaan (?) saavutettavan jotain tasapainon tapaista tai että koira ottaisi paremmin painoa kaikille raajoilleen. Muidenmuassa.

Olen ollut aina melko laiska treenaamaan koiriani kehään, sillä mielestäni tuomarin tulisi nähdä koiran ansiot vaikka sen esittäisi avaruusolento rumbaten. 
Onhan se hienoa, kun koira seisoo vapaasti, namia tuijottaen ja on jokaiselta karvaltaan (myös viiksikarvoilta!) edukseen. Muttakun. Siihen treenaamiseen ei tarvita vain aikaa, vaan myös peilejä, videokuvaa, avustajia, assistentteja, eri metodien testausta ja niiden soveltamista eteenpäin. Loppujen lopuksi harvalla koiranomistajalla on mahdollisuus saada ajan lisäksi käyttöön peilejä, videokuvaa, avustajia, assistentteja - puhumattakaan siitä, että esittäjä omaisi eri esittämismetodien kirjon ja osaisi niiden soveltamisen kulloiseenkin Moppeen. 

Itseäni huvitti katsoa itseäni allaolevista kuvista. Olen ottanut selän rapsutuksen sijaan käyttöön ikiaikaisen maneerin: pidän kiinni kintereestä. Tämä maneeri kehittyi minulle 90-luvulla basenjini kanssa. Se oli aina lähdössä lipettiin kehäpaikalta ja kintereestä sitä hellästi pitäen kiinni "ilmoitin" sille, että nyt on syytä pysyä paikallaan.

Maneereista maineeseen:

© Jaana Jyläntö

mitä ilmeisimmin olemme Balin kanssa löytäneet yhteisen sävelen. Bali, Pendahr Fred Perry (Khalibadh Vintermåne x Ch Pendahr P.O.S.H.) took flattering 1st placement in HUGE junior class and ended up BIS-junior!!! judge for males was Wim Wiersma, Netherlands.
BOS-junior was beautiful Brookway Century Fox Girl (Ch Sobers Lucifer x Ch Silentkaze Endlessentertainment) judge for females was Viv Coulter, Ireland


In Team Kenzongos we have suddenly trained all a bit further. There is no need for a handler to make any eye game with judge because dog himself can do so:

© Marko Pessi

Few shots from ring:

 © Marko Pessi

© Marko Pessi

© C'mere

Mutta mitä tekee Huima? 
En meinannut ensin millään ymmärtää, kun tuomari tulee kättelemään meitä: "I am sorry, but"... ajattelin, että okkei, hienosti neljänsiä... "you are first"! Mitä hittoa, Huima meni ja voitti ison avoimen luokan (13) ja ensimmäinen ajatukseni oli, että "mistä handleri" ja "onko tämä tottakaan"!? Onneksi Kari suostui Huimalle PU-luokkaan handleriksi, koska pidän Balia VIELÄ enemmän mamman poikana ja siksi päädyin etsimään juuri Huimalle handlerin.
Nohh, siinä sitä sitten satuin juoksemaan ryhmän ensimmäisenä PU-kisassa ja kuulin vain jossain vaiheessa Karin parahduksen takaani: "Anita, ei tästä tule yhtään mitään". Huima teki siis loikkiaan.... Siinä se onkin muuten vertaansa vailla. Tuomarille 10 pistettä ja Whippet-Harrastajat hihamerkki, sillä hän soi Karille ja Huimalle ihan oman yksityiskierroksen, jonka aikana Huima liikkui ns. normisti.

Huima siis meni ja voitti oman luokkansa, mutta ei tässä vielä kaikki. Huima oli myös PU3. Eikä tässäkään vielä kaikki. Huima ynnä esittäjänsä Kari pokkasivat SERTin ja Huima tuli valioksi niin että napsahti. Hupi-isin 13 valiojälkeläinen! Upeaksi lopuksi Huima oli VSP-avoin.

This incredible day had a superfantastic end. Huima, Nerejde Helter Skelter (Ch Twyborn Philadelphia x C.I.B Dita) took class win in open class, was BM-3 and took qualifying CC to become a brand new Finnish Champion!!! He is 13th Hupi-kid who has achieved CH-title.
Huima was also BOS-open. BIS-open was Sobers Aaniston Nellwyn (Ch Barnesmore Galileo x Aaniston Few And Far Between).

BM-1 Ch Play A While Mora marknad BM-2 Ch Encautom's Feeling Good BM-3 Nerejde Helter Skelter BM-4 C'mere Nottambulo
© C'mere

Huima is a Finnish Champion!!

HUGE thank you Kari for showing him so nicely!

© C'mere

© Jaana Jyläntö

At the very end Hupi, Ch Twyborn Philadelphia (Ch Klenod's Qhavat x Ch Twyborn Swanley Gem) was 3rd with CQ in veteran class.

Tällaisena näyttelypäivänä sitä (taas) ihmettelee, että pitäisikö niitä omia koiriaan sittenkin enemmän kehua kuin moittia? Pitäisikö niissä nähdä enemmän hyvää kuin moitteen sijaa? Virheetöntä koiraa ei ole - muistakaa nyt - on vain paljon koiria, joissa on eri määrä erilaisia virheitä.
Älkää siis tehkö kuten minä teen vaan kuten minä sanon - lakatkaa tuijottamasta koirassanne jotain YHTÄ tai KAHTA asiaa, ja katsokaa koiraanne kokonaisuutena. Monet "silmään ottavat" palaset juniorikoirassa loksahtavat koiran aikuistuessa paikalleen. Tämän jälkeen loksahtavatkin yleensä vain esittäjän/katsojien leuat kun tuomari käskyttää kokoajan menemään ykköspallille.
Koiramme ovat kokonaisuuksia - ja niissä on yleensä virheiden LISÄKSI myös paljon kauniita ja hyviä, rodunomaisia yksityiskohtia! Opettele näkemään ne. Minulla onkin tässä nyt virstanpylväs meneillään. Tuomarikurssin alkeiskurssi opetti näkemään virheitä potenssiin sata, nyt olen ihan omalla jatkokurssilla ja opettelen (taas) näkemään niitä positiivisia asioita!
Harrastaminen on juuri niin positiivista kuin miten haluat nähdä sen. Tämä erkkaripäivä oli eräällä tapaa harrastusurani täyttymys - isossa joukossa koiria on aina ERITYISEN mahtavaa pärjätä.

12.6.2014

Juttulaina: Koiramme 6/2014 Koirien pakkohäiriöt jättävät omistajat yksin

Koiramme-lehdestä pisti silmään juttu otsikolla Koirien pakkohäiriöt jättävät omistajat yksin.
Jutun on kirjoittanut Sanna Karppinen ja sen lopussa haastateltiin Kirsi Överstiä jolla on valjakkosafariyritys Koira
Kikka.

- Olen seurannut pitkään erirotuisten koirien käytöstä, myös alkukantaisten huskyjen ja malamuuttien, ja ero niiden ja näiden pakko-oireisten saksanpaimenkoirien välillä on valtava. Kun muut koirat rauhoittuvat meillä treenin tai valjakkoajelun jälkeen, pakko-oireiset jatkavat puuhaamista. Siinä tulee väkisinkin ajatelleeksi miksi jalostuksessa pyritään pois selvästi toimivalta, oikealta reitiltä ja vaaditaan aina vain enemmän toimintakykyä ja saalisviettiä?

Kirsi Överstin mielestä ylivietikkäitä koiria ei pitäisi prässätä koulutuksella liian nuorina. 
- Ne tarvitsevat tasapainoisen ja mahdollisimman konfliktivapaan lapsuuden, jossa koiralle opetetaan selkeitä käyttäytymismalleja mahdollisimman positiivisesti ja koiraa kiihdyttämättä. Epäoikeudenmukaisuus ja kasvatuksen ristiriitaisuudet saattavat aiheuttaa jo nuorelle koiralle niin paljon stressiä, että se johtaa epävarmuuteen ja ongelmakäyttäytymiseen.
- Minusta meidän pitäisi miettiä, mitä haluamme koirien jalostukselta. Tietysti haluamme terveitä ja kauniita koiria, mutta kun haluamme myös koiria, jotka ovat saalisviettisiä, teräviä ja kohtalaisen kovia, pitää miettiä kuinka paljon näitä ominaisuuksia oikeasti tarvitaan.
- Työkoira, joka ei osaa levätä suoritusten välissä, ei pysty tekemään hyvää suoritusta. Korkeaviettisten koirien yhdistäminen on minusta riski. Kukaan ei halua kotiinsa koiraa, joka tyrkyttää taukoamatta palloa tai keppiä, kaivaa kuoppia, rummuttaa kuppeja, hermoilee vieraiden tullessa ja kuulee kaiken. Tämäntyyppiset koirat eivät minusta vastaa kilpa- tai työkoirien ihannetta, mutta asia on monimutkainen ja herättää kaikenlaisia mielipiteitä. Keskusteltavaa ja mietittävää riittää.

kuvituskuva Antti Ruotsalo

2.6.2014

Lenkillä 26.5.2014

Pientä viivettä postauksilla. Meninkin taas ottamaan kameran mukaan lenkille.. :D

Pidemmittä höpinöittä (melko vihreään) kuvakavalkadiin:

 Hevoshaantien kaunista - ja tuuheaa - puurivistöä.

 Bali tiirailee.

Melko vehmas kesäinen niitty. Menin sitten päästämään Balin ja Huiman kuvan niitylle hieman kirmaamaan joitakin päiviä sitten: Bali vetikin niitylle tultaessa uukäännöksen, ja juoksi Huima perässään niittyä ympäröivälle jalkakäytävä/tielle... Siinä sitä oli hitskokkia taas muutamaksi viikoksi. Pojat veti siis juoksurundin niityn YMPÄRILLÄ ei NIITYLLÄ.

 Toukokuun kukkia...



 herkkää - ja kaunista!

 Terijoen salavat pullistelevat.

 Neon is BACK!

Luxin lempipensas, mistä hän riipii aina into piukeana itselleen salaattia. Olikohan tuo jokin pähkinäpuu?

 Pinkit tytöt rivissä.

 Takaisin kotona ja terassilla. Bali tarkkailee - tapansa mukaan.

Ja Luxi ottaa rennosti!

Toukokuun lenkkidataa ei muuten 100% varmuudella (vielä) ole, sillä Traxmeetissä on/on ollut huoltokatko/päivitys muutamia päiviä. Osimoilleen 150 km.