2021 taputeltu ja käpytelty.

Kesän korvalla Peijaksen ortopedi pääsi perehtymään pinkeään päkiääni.
Tein vuonna 2020 uuden lenkkiennätyksen, joka oli 2404,2 km. Tänä vuonna lenkkeilimme 1885,9 km, joka on vuotta 2020 518,3 km vähemmän. Oikein sopivasti, kun kerran ortopedikin käski loiventaa lenkkeilyä!
Jo luonnollista lenkkeilyn vähentämistä tuli myös Caprin myötä, jonka noudin Suomeen Englannista elokuun 4. päivä. Itselleni on vakiintunut 6 kuukauden ikäraja; sitä nuoremman pennun kanssa emme tee mitään megalomaanisia remmimarsseja, mutta tuon rajapyykin jälkeen lenkkeilystä tulee yhtä pitkää aikuisten kanssa. 

Olen siitä iloisessa asemassa tätä nykyä, että pääsen koirineni spiidaamaan Samuin pentujen kanssa vehmaisalla vantaalaisella salaisella niityllä sekä yhdessä Tarun poikien kanssa vantaalaisessa salaisessa metsässä.
Ihanan salaista ja sekin (eläin)lääkärin määräämää; taannoin Mauin juoksumattotrialin yhteydessä tuli määräys juoksuttaa poikaa neulaspoluilla sekä niityillä. Tätä ohjetta olemme noudattaneet tänä vuonna hyvin säntillisesti. Huomioineet oman päkiäni sekä Mauin tarpeet - muista pojistani puhumattakaan. 

The more the merrier - vai miten se sanotaan.
Hurjan kivaa on ollut kaikissa yhteiskinkereissä. Tänään viimeksi Tarun Baileyn ja Meemin kanssa puuskutettiin äkkikovalla hangella ja lenkkeiltiin päälle. 

165 kertaa vuoden aikana sain pakotettua itseni uimaan, juoksemaan, kuntopyöräilemään, porrasjumppaan.
Pyöräilyä tuli lenkkeilyn päälle 1148 km. Hei, kaiken rehevyyden ja pyöreyden alla on lihaksia, jotka jaksaa ja venyy - ja paukkuu! Ja tykkää, kun niitä vähän "rääkätään"!

Rakastan sitä, että Maui sai minut innostumaan tähän kaikkeen.
Toki saan syyttää myös erästä Herbalife-rouvaa, joka jokunen vuosi sitten järjesti läheisellä koululla viikoittaisia jumppia. Hämmästyin, että menin ja tein ja jaksoin. Siitä kaikki lähti ja Maui piti huolen lopusta. Asioilla on tapana järjestyä, kuten sanotaan ja kun vain menee ja tekee, niin joku flow ( = virtauskokemus) hoitaa loput. Vaikka suklaata edelleen meneekin ja jäätelö maistuu, niin välillä ainakin joku suklaarivi ja jäätelöpallo sulaa kuntopyörän selkään. 

Rakastan koirissani ylipäätään kaikkea.
Niiden rotua, rodun erilaisia nyansseja kussakin, rotutyypin variaatioita, erilaisia, rikkaita luonteenpiirteitä ja sitä, että ne ovat minun. Että olen löytänyt juuri ne, saanut juuri ne, ja saan viettää niiden kanssa elämääni arjessa ja joskus juhlassakin. Kävisinkö lenkeillä ilman niitä, tuskin. Jollei minun pitäisi puuskuttaa koiriani rata- ja maastokisoissa maalialueelta, kävisinkö pyöräilemässä ja uimasemassa. No tuskin. Nyt ei ainakaan naama enää niin punoita ja puuskutus käy kehän jälkeen kun on hieman arjessa itseään rasittanut yli TV:n edessä makaamisen. 

Koiriani on kiittäminen monesta. 

60-vuotispäivä lähestyy ja sitä vääjäämättä kelaa mennyttä. Kuinka silloin Jakin kanssa sitä, Jukun tätä ja Virin tuota. Facebook muistuttaa menneistä ja alleviivaa ollutta ja mennyttä. Hurjan kiitollisena kelaan menneitä tapahtumia ja katson silmät joskus kyyneltyen menneiden koirieni kuvia. Joskus suru valtaa mielen, kun vaikkapa ajattelen, että en SILLOIN kylliksi arvostanut sitä, mitä minulla oli. Kunpa oppisin näkemään kulloisenkin hyvän kaiken kritiikin alta. Kerran eräs ulkomuototuomari soimasi minua siitä, etten näe omien koirieni virheitä. Voin sanoa, että en tiedä mitään kamalampaa kuin sen, että näkee VAIN ne virheet. Been there, done that. Kun pääsin virheiden näkemisen ikeestä, elo on ollut heti helpompaa. Kuinka paljon hyvää kaikissa koirissamme onkaan. Överikulmausten, liian pitkän lanneosan, pystyyn pyrkivien korvien ja LTV-muutosten saati lonkkamaljojen hienoisten mataluuksien jälkeen on ihanaa todeta, että kokonaisuus on sittenkin tärkein ja joskus koiramme jokin yksittäinen ominaisuus tai luonteenpiirre peittoaa KAIKEN. Ihan kaiken.

Jokainen koirani, jokainen vuosi, kaikki yhdessä koettu ja eletty tuo aina JONKIN oivalluksen. Se on koirien kanssa elämisessä ihan parasta. Olen nöyränä ja kiitollisena ihan jokaisen koirani edessä. 

Tänä vuonna emme saavuttaneet Mauille KV-aikaa emmekä Samuille maastoserttiä.

Lähellä se oli. Maukun SB oli 19,57 ja Samuin 422 pistettä.

Pääsisinkö ilman koiriani jännittämään ikinä näin paljon? Ajamaan kisapaikoille, länkyttämään tuttujen ja tuntemattomien kanssa kisan tiimellyksessä, kokemaan ja aistimaan tunnelmaa, virittäytymään siihen, käymään ylipäätään läpi kaikkea sitä hienoa, mitä koiran kanssa voi? No en. 
Kisavuodet, näyttelyt ja kinkerit seuraavat toisiaan. Kukin vuosi on yhtä hieno, jokainen kokemus yhtä huikea.  

Itselleni YKSI merkityksellisimmistä koiristani on Maui.
Siksi tämän postauksen kaikki kuvat ovat Mauista. Maui VEI MINUT MENNESSÄÄN. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Se oli vietävä maastokisoihin, radalle ja näyttelyihinkin. Maun kanssa on treenannut Suomen huippujunnuhandlereita ja no, ovat todenneet, että "hauska koira". Maui on hyvin omintakeinen makeinen ja sen luonne, tapa toimia ja elää on hyvin persoonallinen. Muutamat ovat sanoneet koiraa työlääksi. Sitä se varmasti onkin. Kolme tai neljä vuotta sitä yritettiin asetella kehään - kunnes tajuttiin (tajusin), että se haluaa asetella itse itsensä. Ja sillä on omat, hyvin vaativat, kehänamit. Mauilla on oltava pala paistettua kanankaulaa.
Ja ihan ilman mitään sen kummempia yrittämisiä ja manööverejä tämä persoonallinen Maukkuli on napsinut itselleen niin Liettuan kuin Vironkin valioarvot. Maui ei jätä ketään kylmäksi. Päinvastoin. Kisapaikalla sen kanssa hiki virtaa. 

Koirissa parasta on se, että kun antaa, saa.

Tämä toteutuu täydellisesti Mauin kanssa. Ja Huiman, Balin, Samuin ja Caprin. Olen sijoittanut koiriini paljon rahaa, panostusta, aikaa ja treeniä. Mutta kaikki se, mitä olen saanut takaisin, on ollut mittaamattoman arvokasta. Olen ensinnäkin saanut tutustua monen ihanan yksilön kautta rotuun, elää niiden kanssa arkea ja juhlaa - ja kokea yhteenkuuluvuutta, iloa, rakkautta ja joskus tuskaakin. Kaikki on ollut sen arvoista!

Puhumattakaan siitä, että kuinka paljon olen saanut tutustua rodun parissa oleviin ihaniin ihmisiin, omien koirieni jälkeläisiin ja olla whippetyhteistyössä aina Englantia ja Australiaa myöten.

Älkää siis ihmetelkö, kuinka jankkaan kiitollisuuttani. Rodulle, sen ihmisille ja kaikelle missä on whippet-leima!

Tässä nyt kuitenkin pari (Samui)bonuskuvaa. 
Jouluaaton tunnelmia, ja vain Samui paikalla. Rentona TV:n ääressä.

Ja tässä Samui viettää Uutta Vuotta rakettien räiskeessä.

Mauin kuvat yllä:
Antti Ruotsalo, Tuula Heino-Kyllönen ja Anssi Ketomäki

Oikein Hyvää ja Antoisaa Uutta Vuotta 2022! Ja älyttömän paljon kiitoksia kaikille KANSSAHARRASTAJILLE!

Elämästä tulee vääjäämättä kaihoisaa.

Facebookin "mitä teit 12 vuotta sitten" - palauttaa mieliin kahdentoista vuoden (!) takaisia muistoja. Niitä, joista tuntuu, että "on pari vuotta". 

Yht'äkkiä huomaa, että parista vuodesta on tullut viisi, viidestä kymmenen. Ihan hurjaa. Elämäni on hyvin pitkälti rakentunut ja perustunut koirasymbioottiseksi. En ole ihan varma, onko se edes suomea tai mikään sana, mutta hyvin varhain (n. 19-vuotiaana) minulle vain alkoi tulla koiria, laumaksi asti. Normaali (?) tai tavallinen (?) ihminen ottaa yleensä yhden koiran ja ehkä harrastaa kerran-pari ja koira vain kulkee vierellä elämänvaiheesta toiseen, uskollisena ja pyyteettä.

Muistan tehneeni Yhtyneiden kuvalehtien Lemmikki-lehden testin, jossa kysyttiin, että "sovitko useamman koiran omistajaksi" tjsp - ja kauhukseni testitulos oli, että "tulet vallan hyvin toimeen isonkin lauman kanssa" tjsp ja tämä testitulos alkoi sittemmin määrittää elämääni!

Hyvin pian huomasin, kuinka mielenkiintoista ison lauman kanssa eläminen olikaan.
Kuinka koirat olivat kaikki hyvin persoonallisia, erilaisia, mutta samalla äärimmäisen sopeutuvaisia ja laumautuminen sujui useimmiten kuin itsestään. Vähän oli Jacques Cousteau - fiilis, olo oli kuin tutkimusmatkailijalla. Aina sai olla ihmettelemässä ja oivaltamassa. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä armollisempi alan olla itseäni - ja toivottavasti myös muita kohtaan.
Tunnen myös itseni siunatuksi. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tai juuri siksi koen olevani siunattu. Toinen toistaan ihanimmilla koirilla. Myös sanonta mustan ja valkoisen välissä olevista miljoonista harmaan sävyistä alkaa todenteolla hahmottua. Vaikka ihmisyyteen kuuluu muiden tekemisten päivittely, on se lopulta vain oman paikan ja oman ajatusmaailman hahmottamista ja peiliin katsomista. Olemme mestareita sanomaan, että "kuinka minä tekisin" ja silti luultavasti toimisimme aika samoin kuin Koirien 7päivää lehden pääotsikon kulloinenkin koiranomistaja. Elämä koirien kanssa on vain monin verroin rikkaampaa. Ja jokainen koira opettaa AINA meistä itsestämme jotain! Huikeaa.

Me arvotamme - halusimme tai emme - toisiamme suhteessa muihin ja sellainen oman tien löytyminen voi joskus olla monen arvuutuksen takana.
Ihailemme voittajia - ja samalla kadehdimme ja joskus vihaammekin. Jonkun "mekkalointi" ja voiton jälkeinen hehkuttelu nostaa meissä omia piilotettuja tunteita esiin ja pääsemme päivittelemään näin sitä, että "kuinka me olisimme toimineet" vastaavassa tilanteessa. Somea parjataan paljon, mutta se paljastaa meistä joskus yllättäviäkin asioita. 

Mitä vanhemmaksi tulen, ja vaikka olen itse olevinaan kovin aktiivinen, sitä enemmän muiden aktiivisuus, kaikki mustavalkokuva- , mikä vihannes olet-, oletko suomalainen vai ruotsalainen sisimmältäsi - haasteet saavat minut parahtamaan, että Älkää jaksako!
Nuoruus on ihanaa aikaa. Kirkasotsaista, joustavaa, fleksiibeliä, riemuisaa, hauskaa ja rentoa. Tappava arki tujauttaa meitä otsaan usein vasta tuossa 40-50 ikävuoden huitteilla. Sitä ennen menemme fresheinä ja voimaantuneina kokemuksesta toiseen ja riemuitsemme yhdessä ystävien kanssa heitä syleillen. Ikääntymiseen kuuluu - valitettavasti - kyynistyminen ja kyllääntyminen. Vähän sama koirien kanssa. Ensimmäinen jänisjahti on JIIHAA, toinen on No hei wau, taas mennään, kolmas jahti on Perkele, taasko pitää lähteä ja neljäs Hitto, ei sitä saa kiinni kuitenkaan!

Koirien kanssa eläminen antaa kuitenkin vuodesta toiseen uutta ja ihanaa, mutta toki siihen antamiseen kuuluu lauman kyseessä ollen aina se UUSI koira.

Uusi koira muokkaa aina (!) lauman uudelleen, sen kanssa ensimmäiset 2-3 vuotta on tutustumista ja yhteen hioutumista - kunnes arki koittaa tässäkin. Uudesta värikkäästä laumanjäsenestä tulee samanlainen kakansyöjä kuin niistä aiemmistakin. 

Lopulta me kaikki vain syötämme ja ulkoilutamme koiriamme, väistämme laumamme kanssa miljoonatta kertaa fleksin kanssa pomppivia ja räksyttäviä pikkukoiria, käymme rutiinisti hierojilla, otamme sukulaisia tylsistyttäviä koiravalokuvia, kaivamme lelujen silmiä koiriemme nieluista, siivoamme ripulikakkaa ja pissaa, kaivamme kiviä anturoista, vertaamme koiramme suorituksia aiempien koirien suorituksiin, lenkkeilemme pakkasessa, sateessa ja viimassa ja päivittelemme lenkkipuhelujen lomassa muiden suorituksia ja kuinka "silläkin kävi hirveä munkki". Unohtaen oman viimeviikkoisen munkkirinkilän. 

Elämästä tulee vääjäämättä kaihoisaa ja menneiden muistelu täyttää itse kunkin mielen ennen pitkää.
Sanonnasta "ennen kaikki oli paremmin" tulee meille kaikille mantra. Uudet koirat tuovat tullessaan virtaa mutta myös realiteettien tajua. Soitellen sotaan - asenne väistyy ja kriittisyys ja perspektiivit valtaavat mielen. Kuvittelemme nuotittavamme ennalta tuomareiden mieltymykset (menee muuten usein metsään...) ja päättelemme koiriemme maastokisataipumukset ennalta tietämättä edes sitä, että juoksemmeko pellolla vai hiekkakuopalla. Ovaaliradalla taas oli eilen helle, mutta tänään taifuuni. Juokse siinä sitten parempia aikoja. 

Jos jotain olen oppinut, niin itselleen - ja muille - pitäisi pystyä olemaan armollinen. Kukaan ei meistä ole jatkuvasti diskreetti ja valovoimainen, tasaisen tahdikas. 

Ihanaa Joulunaikaa kaikille blogiani plärääville - kiitos kuluneesta vuodesta teistä ihan jokaiselle!

kuvat: oma lenkkikuva-arkisto vuodelta 2021

Vanhaksi kun tulee, niin elämä on yhtä muistelemista.

Siispä vuotta 2021 pakettiin osa kaksi.
Meillä oli vuoden pimeimpään aikaan kahden pimeän kehittämä idea VirtuaaliCOSsista. Näin jälkeenpäin voin vain miettiä, että olipa pimeän hyvä idea. Tammikuussa kuvattiin peräti kahteen otteeseen whippetejä Antti Ruotsalon toimesta ja Emmin assisteeraamana. Ja että olikin vimosen päälle valot ja studiokankaat ja -olosuhteet. Ja koirat. Koska me emme koskaan kiitä toisiamme tarpeeksi, niin kyllä nyt kiitän kuudennetta kertaa Antin kameraa kuvausasenteesta puhumattakaan. Vaikka välillä jonkun koiran kanssa oli hiukan haastetta niin Emmin ja Antin yhteistyö oli saumatonta. Seamless.  
Tammikuussa juoksin juoksumatolla 16 kertaa. Ja päkiä paukkui yhdessä lonksuvan maton kanssa.

Maailman paras Maukkuli. 

Helmikuussahan sitten törähti tuo COS ilmoille ja kauheasti näyttäisi kalenterissa olevan merkintöjä joista en enää joulukuussa ymmärrä hölkäsen pölähtämää.
Bali täytti 8 ja  Samui uusintamitattiin. Tylsästi kaikki 10 mittaa osoitti presiis samaa lukemaa. Kerta toisensa jälkeen. Poika se on balanssissa ja säkä stabiili. Juoksumatolla ähistettiin ja kiusattiin kipeää päkiää 14 kertaa. Helmikuussa oli myös yksi mieliin jäävä astutusrupeama. Kolme päivää ihmeteltiin, haahuiltiin ja ilmakitaroitiin, sitten haettiin proge ja saatiin eläinlääkäriltä kehote jatkaa kaksi seuraavaa päivää, jotka olisivat parhaat. Ja näin oli myös uroksen mielestä. Parhaat päivät. 

Maaliskuussa piti mennä Narvaan. Mutta ähäkutti, ei päästy.
Juostiin sitten juoksumatolla 18 kertaa. Kalenterimerkintöjen mukaan - jos nyt niistä enää mitään ymmärsin - on kovasti käyty metsässä, kiitos Tarun Metsäopastus Oy:n. Huima täytti 10 vuotta. Tuo ikuinen lapsi.

Huhtikuussa on vihdoin siirrytty (tajuttu siirtyä) juoksumatolta pyörän selkään.
3 kertaa vielä juoksumattoa ennen kuin uskoin, ja 15 kertaa pyörän selässä. Huhtikuussa piti myös lähteä Liettuaan, mutta ähäkutti, ei päästy. Huhtikuussa astuteltiin taas ja saatiin toinen mieliinpainuva astutus ja jälleen osoitus siitä, että siinä missä vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivät kyllä ole nartut ja astutuksetkaan. Kaikki aina kovin erilaisia ja joskus vaativat enemmän kekseliäisyyttä meiltä kaksijalkaisilta, joskus vähemmän. Luonto on ihmeellinen. Aina vaan. Capri syntyi!

Toukokuussa yritettiin hieman soutaakin taloyhtiön uudella soutukoneella.
Mutta se ei ollut kovin kannustavaa. Vartin soutu antoi koneen näytön mukaan suurinpiirtein 3 poltettua kaloria. Jotenkin kaikki säädöt oli pielessä (?) tai niille ei osannut tehdä mitään. Soutukoneelta tuli äkkiä hyppästyä taas pyörän selkään. Pyöräilyä 14 x, soutua 3. Portaissa kahdesti. Portaat ovat hieman jääneet kaiken tiimellyksessä, myönnettäköön. Toukokuussa kisasimme Samuin kanssa Liedossa ja saalistimme 422 pistettä. 

Samuin persoonallisuus on siis vain niin tässä. Toivekuvauusinta. Ja heti perään toinen:

Saalistusmoodi pistää jäbäleissönin suoraa tietä pellon keskelle tiirailemaan Josko jotain kottaraista jollain suunnalla tulisi näköpiiriin.

Kesäkuussa soutukone sai jäädä kokonaan. Pyh mikä rakkine.
Pyöräilyä 13 kertaa. Portaissa kertaalleen. Starttasimme ratakauden. 2.6. Mauin 280 metriä taittui aikaan 19,73 ja Samuilla sama matka 21,26. Neulasmetsämerkintöjä kolmesti. Mauista tuli isä Cielo Nocturno-vauvoille. Ihana, aurinkoinen kuukausi. Pojat jeesi ryhmäkokeissa ja treenilähdöissä HVK:lla minkä ehtivät. Ihanaa.

Mauin ja Bean hieno vauva; Cielo Nocturno Out Of Control.
kuva Riti Koivu 

Heinäkuussa hiki virtasi ilman pyöräilyäkin.
Seitsemän kertaa sentään raahauduin satulan selkään. Samui saalisti Virolahdelta 197 pistettä. Ja Jumesniemeltä 381. Hei, vihdoin pääsimme Narvaan. Samui pokkasi sieltä kaksi Cacibia ja Mauikin sertin. Maui olisi valioitunut tuolla sertillä Viroon, mutta koska olemme epäuskoisia tampioita (siis minä) niin emme anoneet valioitumista vaan jatkoimme metsästystä... Mauia kiritti lauantain kilpailuluokassa vetreä ja vallaton irliskasvattaja Aki ja sunnuntaina Maui oli heltynyt Sannan käsiin sulaksi vahaksi. HVK:lla juostiin pää punaisena niin treeni- kuin kisalähdöissäkin. Mikä ihana, vehmas ja vehreä kotirata! Mauille 31.7. kisasta 19,57 sekunnin kellotus. 

Elokuussa piipahdimme Whippet-Harrastajien erkkarissa pokkaamassa kaksi ERIä.
Toiselle valioluokasta ja toiselle käyttöluokasta. Kaiken kukkuraksi elokuun 4. päivä matkustin Edinburghiin hakemaan kolmannen enkkuni, Caprin! Ikimuistoinen matka, taas. Maui juoksi 280 metriä päälle 20 sekuntia ja pääsi tykkäämäänsä manipulaatiohoitoon palkinnoksi. Koira, joka seisoo hieronnat ja vinkuu kotiin oli tässä hoitotyypissä reporankana ja hyvä kun sain sen kotiin sieltä. Samui saalisti Virojoelta 124 pistettä ja rakkaus poikaan sen kuin syvenee. 
Portaissa ähistin kertaalleen, pyörän satulassa seitsemästi. Helteinen, ihana kuukausi tämäkin.

Kerrankin se Ruotsalo on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nämä ihanat näytelmämuistot ovat Antin Canonista. Kiitos! 

Syyskuussa kalenteri on ollut täynnä HVK-merkintöjä. Töissä, kisoissa, treeneissä. 
18.9. Maukulle 19,86 kellotus. Ja kalvot olivat taatusti auki. Baanasta puhumattakaan. Caprin kanssa treenattiin jo mätsäreissä, pyöräiltyä tuli kaikki 9 kertaa. Uintia (!) pitkästä aikaa kertaalleen! Palangasta pälähti Samuille inttiyttävä Cacib, joka oli kyllä huikea saavutus kovassa joukossa. Ihanat muistot taas tästäkin matkasta, kiitos matkakumppanien - ja toki lauantaisen tuomarin!

Tämäkin kuva blogissani varmaan kuudetta kertaa. Mutta minkäs teet. Muistelu on mukavaa ja vanhemmiten muistelua tulee useimmiten tårta på tårta, uudelleen ja uudelleen!

Lokakuussa pyöräilyä 10 x, uintia kertaalleen (lähti aika nytkähtäen liikkeelle pitkästä aikaa...), portaita 1 x. Heikkoa sekin.
Lokakuusta ei paljon muistijälkiä tai merkityksellisiä kalenterimerkintöjä jäänyt, mätsäreitä, talkoita, metsäilyä, HVK:ta. 19.10. Mauille 19,92 radalta. Ihanaa juoksuttaa vuodesta toiseen, kun lapsi tykkää. Aina niin kuin olisi ensimmäistä kertaa vuoristoradassa ja hattarakoneella; Äiti äiti, päästä jo!

Marraskuussa pyöräilyä 10 x, uintia 4 x (noniin, nyt päästiin vauhtiin!) ja portaissa kertaalleen. Metsäretkiä, kaakelien kunnostusta! Vihdoin saatiin uudet kaakelisaumat entisten kulahtaneiden tilalle. Ja hei, piipahdettiin TAAS Virossakin. Hakemassa Maukulle se tarpeeton lisäsertti. Hirveän ankea kuukausi muuten. Aivan kuin joku musta PEITTO olisi laskeutunut Suomen ylle. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, vaan piti vielä syytää kiviMURSKETTA tienoot täyteen. Onneksi tuli jonkunlainen lumivaippa ja peitti pahimmat ja terävimmät kivet. 

Tässä aikalailla nämä marraskuun fiilikset demonstroituna. Á la Samui & Huima.

Joulukuu on vaiheessa, mutta so far pyöräilyä kolmasti ja uintia kahdesti.
Kyllä tämä tästä. Hurjaa tahtia saapi kirjoittaa näyttelyarvosteluja puhtaaksi, sillä juuri kun on urakoinut sen "ensimmäisen lähetyksen" on jo seuraava lähetys odottamassa pakettiautomaatissa. 

Kaiken tämän summaamisen jälkeen sitä vaan miettii, että mitä tekisin ilman koiriani?
Harrastaisinko sudokuja vai neulontaa? Niinno, harrastanhan nytkin sivujuonteena pyöräilyä ja uintia, mutta ne ovat siksi, että jaksaisin harrastaa koiraharrastusta. Hahah. Entäpä se lenkkeily sitten? Kilometrit tässä vaiheessa ovat 1790,7. Mitään uutta ennätystä ei ole siis sillä saralla tulossa. Kuten Peijaksen ortopedi toivoikin.

Juoksumatto = 51 x
Kuntopyörän päällä = 88 (vielä on joulukuuta jäljellä), kilometreissä 1028 km (toistaiseksi)
Portaissa = 6 x
Uintia = 8 x (vielä ehtii)

Miksi lasken näitä jumppasuoritteita? Osoittaakseni itselleni ja muille, että kyllä pystyy, jaksaa ja voi!

Ensikesää odotellessa!

Kiitos kaikille meidän mukana kulkeneille ja tsempanneille taas tästäkin vuodesta, kiitos! 

Toki vielä on vuotta jäljellä, mutta ajattelin kerrankin olla hyvissä ajoin kaikissa summauksissa!