Arki on sittenkin aina parasta.

Vielä ehtii - nimittäin sanoa heihei traumaattiselle helmikuulle.
Mitä se pitikään sisällään? Lunta, lunta ja lunta. Luulin jo näkeväni unta, mutta totta se oli. Lunta tuli aina uudelleen ja uudelleen. Sitten se suli. Sitten se jäätyi. Suli. Sitä tuli lisää. Jäätyi. Oikea säidenhaltijan korkkiruuvimainen kiristystoimenpide maahan, johon on lottovoitto syntyä. Hah.
Sitten hajosi koiraportti. Nilkka nyrjähti. Korona iski. Koirat ripuloivat. Ovikello hajosi. Kämppiksen päiväpeitossa on kahden kämmenen kokoinen reikä. 

Sellaista kaikkea pientä, arkea.
Koirat vetävät lenkillä, haukkuvat vastaantulijoille, solmuttavat hihnojaan. Kotona ne liiskaavat matot nurkkiin, rullalle ja minä ähkin ne takaisin. Capri silppuaa leluja. Lelusilppua on kasoittain siellä, täällä ja tuolla. Jonkun toisen kakkatassun jälkiä sohvalla, kynnestä tihkunutta verta. Maui haluaa ulos, vain haukkuakseen naapurin pitbullille. Yksi päivä luulin sen jo loikkaavan naapurin pihaan - mutta sitten se tajusi itsekin, että ruoho on harvoin vihreämpää aidan toisella puolen. Tosin tänä ajankohtana puhunemme lumesta, tuskin lumi sen valkoisempaa olisi siellä ollut. Koirat tuntuvat meluavan tylsyyksissään, hyppivät, pomppivat, astuvat toisiaan. Tuhmuuksia tuhmuuksien perään.

Ja sitten kuitenkin ovat helluisia, ihania, pehmeitä, lämpimiä, käyvät kerälle viereen, kiepille kainaloon. Lämmittävät kroppaa ja sielua, puhuttelevat olemuksellaan ja vain läsnäolollaan.

Arjessa on parasta se, että sitä saa viettää yhdessä whippetin kanssa.

Eilen kun konkkasin ensin pienen aamuympyrän ja sen jälkeen Retkiopas Tarun perässä kokkareisessa metsässä tunnin ja kotiin tultua imuroin, tiskasin, siivosin pihan, laitoin itselle aamiaisen ja koirille päivän pääateriat, pyöräytin kaksi koneellista pyykkiä, kasasin taannoisesta mullanvaihdosta pieniksi jääneet kukkaruukut tiskikoneeseen koirien ruokakippojen kanssa, napsautin senkin masiinan mylvimään - ja sitten, huokaisin vihdoin, 6,5 tunnin äheltämisen jälkeen koirat kainalossa katsomaan Dubain lentokentän intensiivisiä lentokoneen huoltoja sekä sandaalien skannausta. Hetki oli paitsi palkitseva myös kaikessa arkisuudessaan antoisa ja lämmin. 

Toivon kaikille samanlaista rakkautta ja myötätuntoa elämään, mitä whippetit meille opettavat ja antavat.  

Oodi lumenauraajille.

Suomessa on neljä vuodenaikaa.
Ne ovat pehmeä höttölumi, normaali pakkaslumi, loskalumi ja jäätynyt loskalumi. 

Suomessa on myös useita huoltoyhtiöitä. 
Olemme onnekkaasti saaneet Lassila ja Tikanojan omaksemme. Joinakin talvina lunta on tullut onneton ripaus ja koska kaikesta tulee aina säästää ja vastaavasti voittaa tarjouskilpailut, L&T möi oman lumikalustonsa. 

Nyt alati vaihtuvat alihankkijat "piristävät päiväämme"!
Sitä ihan miettii, että KUKA ja MIKSI ryhtyy aurakuskiksi?
Onko siihen oikein palo ja into vai onko elämä vain heittänyt auran rattiin. Aurahan on näyttävä vempain, isot hevosvoimat jylläävät ja massiivisella kauhalla on messevää louhia lunta, vai onko? Traktoriin kun saa erilaisia vempaimia, työnnintä, kahmalokauhaa ja hiekoitusmahdollisuutta. Monipuolinen voimanpesä, siis. Auran hytissä saa painella erilaisia painikkeita, vetää ja työntää ohjaussauvoja, painaa kaasua ja jumitella. Jyrrrr ja murrrr, hevosvoimat jylläävät lumenperkeleen kimpussa. Vai jylläävätkö?

Olemme kuusi vuotta asuneet L&T:n ikeessä.
Useimpina talvina lumityöt ovat vain olleet luokattomia, pistein 1/10. Tänä talvena alkutalvesta oli yritystä, jotenkin pontevampaa ja näyttävämpää meno, parhaimmillaan, kuskista riippuen, pistein 7/10. Asukkaat juoksevat, minä mukaan lukien, aurojen perässä, anoen, lahjoen, itkien ja kannustaen. 

Miksi me juoksemme?
Herttoniemen perukoilta, Hämeenlinnan metsien takaa, Porvoon sydämestä ja Kouvolan kaupungista tulleet aurat ovat kiireisiä. Taloyhtiössämme on 16 taloa, jokaiseen johtaa tie. Tie, jota pitkin ambulanssien ja muiden hälytysajoneuvojen tulisi päästä asuntojen ETEEN. Meillä on kaksi VALTAVAA parkkipaikkaa, joissa on pituutta ja leveyttä. Meillä on kaksi isoa jäteasemaa. Näen joskus ikkunasta oranssit vilkkuvalot ja olen iloinen, että "nyt ovat vihdoin täällä". Otan lasin vettä ja katson ikkunasta uudelleen; vilkkuvaloja ei enää näy. Asukas kertoo, että "kerran näin auran tulevan ja se seisoi 15 minuuttia kääntöpaikalla ja lähti". Toinen asukas kertoo, että "näin ikkunasta auran menevän ohi, aura ylhäällä". 

Joskus aurakuskilla vain "loppuu työaika" tai hän sanoo: "sieltä tulee toinen aura perässä".
No eipä tule. Aurat jäävät jumiin haastaviin rinteisiimme, niihin, joita pitkin me kävelemme kotiin ja yritämme pysyä pystyssä. Aurakuskin työajasta voi mennä 1,5 tuntia (!) juntturassa. GPS-paikannin kertoo työnjohtajalle, että "ohhoh, siellähän on hinkattu ja oltu kaksituntinen". (josta ajasta siis 1,5 tuntia jumissa)

Asukkaat valittavat.
Työnjohtaja sanoo painokkaasti isännöitsijälle, että "siellä on oltu ja homma hoidossa". Parkkipaikalla kolaavat, minä mukaanlukien, uskomme, että NYT, TÄNÄÄN, KOHTA - ja ei, ei taaskaan.

Auran jälkeen (ja ennen) voi pahimmillaan ja parhaimmillaan kymmenkunta asukasta aurata käsipelillä (!!) parkkipaikkaa, että pääsevät ruutuun/ruudusta. Lunta viedään kolalla, kola kerrallaan, kääntöpaikan isoon kasaan raahaten. Kerran otin Sportsträkkerillä raahauskilometrit; 2,5 km lumen raahausta. Ja tämä aurakuskin käynnin jälkeen!

Työnjohtaja uskoo työntekijää ja GPS:sää ja hokee asukkaille/isännöitsijälle, ettei tarvetta uudelle käynnille ole.
Koska homma hoidossa.

Mutta kun ei se ole.

Sitä miettii, että miksi aurakuskilla ei ole kunnianhimoa, ambitiota hommaan?
Miksi tehdä työ niin, että vartin jälkeen tulee valitus? Miksi tehdä työ niin, että paikalle pitää ajaa sieltä Kouvolasta asti uudelleen? 

Ja uskallapa avautua asiasta esimerkiksi Facebookissa.
Kaikki vähänkin lumen kanssa tekemisissä olevat tulevat kilvan selittämään aurauksen nyansseja ja sitä, että "talvi on vaikea kaikille". "Koittakaa ymmärtää, kuskit tekevät 67-tuntisia päiviä". 
Kun sairaanhoitaja haluaa lisää palkkaa, hänelle sanotaan, "mitäs läksit, itse olet ammattisi valinnut". Kun asukas valittaa aurauksesta, asukas saa kuulla kuinka paha lumitilanne on kaikkialla ja kaikilla ja kuskit tekevät parhaansa. Mutta miksi se "paras" on aina "sinnepäin"? Miksi aurakuskit "piipahtavat". Miksi he ajavat aura ylhäällä? Miksi he sipaisevat haastavan parkkiksen kainaloon asti olevan sohjon huitaisuhenkisesti? Miksi heitä ei näy moneen päivään? Miksi asukkaat maksavat kohonneita vuokria ja saavat vastineeksi vain selityksiä ja joutuvat "auraamaan itse", kola kerrallaan?

Tämä talvi jää yhtenä traumaattisimmista mieleeni.

Eilen oli lähellä heittää teekuppi kohti TV-ruutua, kun Seppo Säätila kertoi "lauantaina olevan upea ulkoilusää, nyt kaikki ulos ja nauttimaan auringonpaisteesta". WTF. Otin ihan piruuttani parkkipaikalla nyrjähtäneen nilkkani kanssa aikaa mikä minulla meni konkatessa jäätyneiden loskavallien yli ja ehkä alikin, oikea jalka kun meni "tasaisella", vasen oli syvällä urassa. Polanteita, valleja, loskaa, paskaa ja kokkareita. 300 metrin matkaan meni 10 minuuttia. Ulkoile siinä sitten NAUTTIEN kauniista ilmasta. Seppo Säätilan kommentti kuulosti harhaiselta. Tai sitten hän itse harrastaa ulkoilua kuumailmapallolla.

Olen itkuinen, hermostunut ja hoen kävellessäni perkelettä ääneen ja koirat varmasti pelkäävät minua ajoittain!

Kävelytäpä itse viiden koiran laumaa leveydeltään 5-senttisellä kokkareisella polulla. Ainiin, mutta mitäs läksit. Tämä ei toki koske aurakuskeja. Heitä pitää ymmärtää. Koirilla olisi rutkasti lenkkienergiaa, kun normaalisti kävelemme 6-9 kilometrin päiviä ja nyt olemme pahimmillaan koikkelehtineet päivässä vaivaiset 2 kilometriä!!
Ainiin, mutta aurakuskeja piti ymmärtää.

Ihmettelen myös sitä, että ALKUtalvesta aurat olivat enemmän innoissaan.
Nyt koko Vaunukuja on kaupunginkin toimesta semmoista haaroväliin ulottuvaa kokkaretta, että ihme ettei ole enempää kuin "vain yksi nilkka vähän nyrjähtänyt" ja kirosanat sinkoaa. Lukuisat kävelytiet lähimailla ovat yhä, viimeisimmän tuiskun jälkeen, ottamatta. Aurat ovat nuukahtaneet. No en ihmettele, sen verran tosiaan niitä on ollut tänä talvena jumissa täällä ja mitkälie tulpat on märkänä, kytkin luistaa ja savu nousee konepellin alta.

Eipä siinä sitten. Kevättä odotellessa.
22.12. valoa oli 5 tuntia ja 46 minuuttia. Tänään lumisohjoa ja kokkareita valaisevaa valoa oli JO 10 tuntia 13 minuuttia.  

 

Helmikuu heilimöi jo pitkällä!

Ihan on käsittämätöntä, miten valo lisääntyy huimaa vauhtia. Ankeimpana joulukuun päivänä valoa oli päivässä vaivaiset 5 h 46 minuuttia (22.12.) mutta tänään, 19.2. jo 9 h 34 minuuttia, lähes neljän tunnin lisäys vajaassa parissa kuukaudessa!

Lisäystä on tässä ollut kyllä muutenkin.
Lunta on saanut kolata, lapioida, murskata, hakata, siirtää, vetää ja työntää tyrät ryskyen. Hiihtäjät ovat varmasti olleet innoissaan, autoilijat ja jalankulkijat eivät niinkään. Pahimpina sohjolumikökkärepäivinä on saanut/joutunut kävellä ajotiellä, koska jalankulkutiet ovat olleet sohjoa polveen asti. Vaikka itse siinä jotenkuten selviäisikin, niin kuljetapa viittä koiraa samalla. Sitten kun sitä lunta sataa, on mukana aina VIIMA ja VINOLUOTAUS. Lunta siis tupruaa yleensä kotioven eteen, auton päälle, sivuille ja taakse. Lumitöitä on tehtävä tunti, ennen kuin pääsee kyntämään edes parkkipaikkaa eteenpäin. Koirien lenkityksen jälkeen onkin mentävä seuraavaksi kaivamaan kämppiksen Avensista lumen keskeltä. Sananmukaisesti. Kokkaretta, vallia ja kinostusta on kaikkialla, silmänkantamattomiin.

Jeah. Seitsemän minuutin väistö. 
Voisin lähteä sivureitille - päästäkseni kotiin - mutta kun ei ehdi. Luvassa olisi vain kokkaretta, sohjoa, rämpimistä. Odotellaan tässä, että päästään ajotietä kotiinpäin. Jahka naapuri saa flexillä vietyä (lue = kiskottua) koiransa kotiin...

Talvitwist.

Lumet katolta ja/tai ylipäätään 40 senttiä uutta lunta - ja perään plus 1 aste. Tässä päivänä eräänä käppäilin goretexeissä, uuden suojasuihkepinnan saaneissa sellaisissa, kilometrin ja sen jälkeen kuivattelin kenkiä patterin päällä ja föönillä 2 (kaksi) päivää!

Kämppäkaveri on Thaimaassa ja vääntää veistä talvitraumassani.
Palmut siellä heilimöivät +34 asteen tuulessa, terassilta pääsee astumaan suoraan uima-altaaseen. Well, täällä pääset astumaan suoraan sohjoon ja sitäkin on vain kainaloon asti.

Aika vakiohommeli on, että kun kämppis pötköttää kaukana aurinkotuolissaan, hajoaa kotona aina jotain.
No, tällä kertaa koiraportti. Se toimii yhä, kun jaksaa äheltää ja säätää sen kanssa, mutta onhan seKIN nyt perseestä, että piti murtua joku tuhat kertaa testattu supermegamuoviosa just nyt. Muutenkin kannan aina sylillisiä tavaraa portaissa mennen tullen. Nyt saa sitten äheltää portin kanssa mitenkuten kun tavaraa on syli täys.

Koska mahdan oppia, että koiranruoan kanssa ei ole leikkiminen.
Kun löytyy se hyvä ja tai NE hyvät, joissa sisällöt ja mikstuurat sopii omieni suolistoille ja hinta (?) tuntuu lupaavan laadukkuuden, ei kannattaisi leikkiä Tokmannin tarjousten kanssa. Mikä siinä on, että pussien layoutit ovat järjestään taitavien AD:n vääntämiä, värikkäitä ja kauniita ja otsikot lupaavat koiran ja sen suoliston suorastaan laulavan, mutta aina tuntuu kuitenkin menevän ohut- ja/tai paksusuolet solmuun. Nyt kokeiltiin Purinaa, kahta eri marketplaatua ja kakkahan lensi kokeilun jälkeen kuin suihkulähteen suihku tai ilotulitusraketti konsanaan. Eikä em. suihkutukset koskeneet edes vain yhtä koiraa vaan neljää!

Sairasta siinä sitten Koronaa ripuli-ilotulituksen keskellä.
17.-18.2. välisenä yönä tuli aivastettua 3.567 kertaa. Allergisena ihmisenä sitä menee helposti halpaan ja perjantaina imuroinkin koko kämpän, tamppasin matot, liinavaatteet, pesin lattiat ja vaihdoin lakanat. Havaitakseni, että kurkkukipu ja aivastelu vain jatkuivat. Koronabotti toivotti minut seuraavana aamuna tervetulleeksi Peijakseen telttatestiin ja jo muutamassa tunnissa varmistui se, mitä olin ehtinyt pelätäkin, minulla oli koronatartunta.

Tervetuloa metsään, kunhan olet terve! Sanoo tässä metsäopas Taru.

Lauantai ja sunnuntai mentiin hieman "sumussa" mutta nukkuminenkin oli toki ankeaa; koirien ripulien kanssa kun sai tanssia ripaskaa yhdessä heidän kanssaan!

Pelkäsin toki kaiken maailman haju- ja makuaistien menetyksiä, lihaskipuja ja mitä kaikkea, mutta suureksi hämmästyksekseni korona oli sairastettu seuraavaan tiistaihin mennessä. Viidessä päivässä! 
Vantaan kaupungin kuulosteluyksiköstä oltiin minuun yhteydessä viikolla ja annettiin voimakas kehote nauttia jatkossakin raikkaasta talvi-ilmasta yhdessä koirien kanssa ja nostettiin hattua tekemillemme aktiviteeteille.

Mitäpä hyötyä ja iloa koirista EI olisi?
Oletko koskaan miettinyt kaiken kakankeräämisen, kiroilun, ripuloinnin, terveystutkimusten jännäämisen ja surkuhupaisien juoksutulosten lomassa, että kuinka hemmetin paljon koirista on ILOA? Jumankekkanääspäivää, pitääkö sitä oikein alkaa huutaa kaikissa niissä foorumeissa, joista juuri erosin, että keskittykää mieluummin siihen kaikkeen hyvään ja positiiviseen negatiivisen sijaan.

Olen siitä iloisessa ja hyvässä asemassa, että estottomana, puheliaana ja pohdiskelevana menen ja soittelen sinne ja tänne saadakseni perspektiiviä, näkemystä ja ymmärrystä, laaja-alaista katsantokantaa ja joskus terävien kulmien hiontaa kiitos erilaisten ihmisten, katsantokantojen ja laaja-alaisuuden. Kun ammentaa, niin saa. 

Aina voi vaipua epätoivoon.
Nähdä vain kipua, särkyä ja kivistystä. Luusto on vinossa, luonne kaukana illuusioiden luomasta ihanteesta, nukkuu liikaa, tuijottaa ruokakuppia, varastaa, hyppii pöydille, sydämen aortan virtaus on 0,005% ihanteesta, radalta ei tule serttiä ja maastossakin tekee omia kuvioita. 

Asuuko meissä suomalaisissa pessimismi ja raadollisuus, yltiörealismi ja kyynisyys?
Kel onni on, sen kätkeköön? Jokaisessa koirassa on OLTAVA jotain pielessä, ja iloita ei voi, koska taivas putoaa niskaan kuitenkin.
Hiljattain keskustelin erään kasvattajan kanssa juurikin siitä, että kuinka joskus YKSIkin asia määrittää KOKO koiran. Oli se sitten lonkka-, selkä- tai luonnetulos. Kuinka hän on joutunut kaikkien vastoinkäymisten kohdatessa muistuttamaan itse itseään siitä, että koirahan on kokonaisuus.

Koiramaailma on raadollinen ja sitä joutuu aina puolustamaan omiaan, seisomaan periaatteidensa takana, tarkistamaan välillä moraalikäsityksiäänkin - ja aina sitä joutuu uuden eteen. Olemme kuitenkin tekemisissä elävien eläinten kanssa ja emme tuskin koskaan pysty "hallitsemaan kaikkea" vaikka saisimmekin 6000 DNA-testiä tulevaisuudessa Hannes Lohen tutkimusryhmän loihtimina. Tämä surettaa minua jossain määrin, koska haluaisin, että omat koirani antaisivat vain ILO- ja TERVEYSgeenejä, mutta pelkään pahoin, että mörökölli tulee sotkemaan kuviot nyt ja aina. Geenejä ei voi hallita - tai jos joskus tulevaisuudessa voikin, niin mitä me sillä - hallinnalla - pystymme ja haluamme estää? Taidan olla naiivi, kun uskon mieluummin siihen mörökölliin?

Uskokaa rotuun, hyvyyteen ja siihen, että meillä on kaikilla loppupeleissä hyvät tarkoitusperät.
Kaikissa koirissammehan on vikoja, mutta myös mitä suurimmassa määrin HYVIÄ puolia. Ne on vain nähtävä ja laitettava vaikka pahan päivän varalle ranskalaisin viivoin vihkoon. Onhan se nyt ihan huvittavaakin. Koska ettei nyt vaan totuus unohtuisi. Vikaa, vikaa ja vikaa.

Whippets make my days better.

Helmikuisia tunnelmia!

Kirjoitan muuten tätä lumenvalkoista postausta delfiinien säestyksellä. Klikkasin tunnin mittaiseen Healing songs of Dolphins-klippiin, jonka linkki on aiemmassa postauksessani (Narvan narinat) - ja uudelleen tässä. Nyt tarvitaan rentoutusta, flowta ja relaksaatiota.

 
Nimittäin lunta on tupruttanut ovista, ikkunoista, lattialistojen alta, postiluukusta, etuovesta, takaovesta, savupiipusta, viemäristä - ja kengät, takki, hanskat ja koirat ovat tuoneet sitä aina sisään asti. Valkoinen lumi on hienoa, pehmeää, upottavaa ja saa koiralapsissa suurta riemastumista aikaan - mutta se on myös piinannut lumityöntekijää. Luntahan on parhaimmillaan ja pahimmillaan satanut kevyet yhdeksän tuntia putkeen. Ensin ~ viikko sitten ja nyt uudelleen. Siinä kysytään rivariasukkaalta jo melkoista sissiasennetta kun lumitöitä joutuu tekemään useamman kertaa päivässä -  eikä joku oman asunnon edusta riitä vaan pitää päästä postilaatikoille, jäteasemalle, ylipäätään parkkipaikalle, eteenpäin parkkipaikasta ja niin edelleen - mitä mä tätä edes selitän?

Tuossa autoillessa kotiin ylämäkeä oli ylipäätään hauskaa ajaa puoliksi kävelytietä - se kun oli kiillotettu kiiluvaksi ja tasaiseksi - kun itse ajotie oli silkkaa puuroa hidastustöyssyineen. Tänään olisi ollut vakiometsävuoro Tarun Metsäopastus Oy:n puolesta, mutta ei hotsittanut yhtään lähteä edes YRITTÄMÄÄN autoilua. Liekö olisi käynyt niin, että ajoon olisikin ehkä päässyt, mutta auto olisi jumittanut jonnekin parkkikselle tai jäänyt kotirinteeseen. Pelkkä ajatuskin puistattaa.

Juuri kun olit saanut paikat mallikkaiksi, SITÄ tuli LISÄÄ! 
Harva rakennusinsinööri (?) ottanee huomioon MIHIN sitä lunta saa tuupattua. Nimittäin tila on loppunut kesken jo aikaa sitten. Sitä viskoo ja tuuppaa sinne ja tänne - entisestään tursuaviin paikkoihin. Aika äkkiä myös onnettomat allilihakset ja ojentajat paukkuvat ja pingottuvat ja lumen viskely ottaa ei vaan hermoon vaan myös lihaksiin. Tänään kun yritin lumitöiden päälle imuroida, ei pystynyt yhtään työntämään imurin suulaketta eteenpäin; oli pakko imuroida kaikki matot vetäen suulaketta itseensä päin. :D

Lumi kuuluu talveen ja talvi on meidän vuodenajoista yksi.
Silti sitä miettii, pitääkö kaikessa liioitella. Harvoin toki lunta - ja/tai sadetta tulee maltilliset 3 mm - vaan ainahan kaikkea ryöpsyää yli äyräiden. Sitten suomalaiset valittavat huoltoyhtiöistään ja huoltoyhtiöiden puolustajat asettuvat puolustusasemiin. Ei ole koneita, ukkoja, aikaa, rahaa. Näinhän se on. Kaikessa säästetään - paitsi lumen määrässä.

Rivariasumisessa on puolensa - ja koirat tykkäävät. 
Rivariasumisen huonoihin puoliin kuuluu 60-senttisten hankien omapoisto. Kauhakuormaajat ja megatraktorit tulevat yleensä vasta kun "pahin on ohi". Usein tuossa vaiheessa olet saanut heiluttaa lapiota jo kuudesti, lumikolaa kahdeksan kertaa ja tuskastua kymmenesti siihen, ettei lunta vain yksinkertaisesti saa mihinkään. 

Mutta hei, en ehkä kestä.
Kuvassa on Bali, ja Balin päällä on aikoinaan Jakias Charmiga Filemonille teetetty takki. Takilla on siis ikää kevyet 32 vuotta. Jotkin asiat pysyvät. Ne ovat "oikeat" rotuvalinnat; eli kun koet rotua omistaessasi "tulleesi kotiin" ja hankit koirallesi vermeen, joka kestää kolme vuosikymmentä!!! Takkia on toki moderoitu, mutta se istuu kuin hansikas Balille ja on ollut myös Caprin päällä useita riehulenkkejä.

Mistä päästäänkin pinkkiin ILMIÖÖN.
Olen nimittäin Tarun Metsäopastus Oy;n metsätakkia ihastellut ja ihmetellyt jo useita viikkoja, ellei kuukausia. Kehuja satelee. On lämmin, ilmava, antava, pitää vettä, tuulta, sadetta, vihmaa, lunta, ei kahise, ei rahise, ei jäädy, ei pökkelöidy, on LAAJASTI pidetty/ostettu takki - osta sinäkin. Hieman suolainen ovh-hinta (~ 85 euroa) piti minua kauan ostamatta - mutta SITTEN tuli tarjous, ja olihan se saatava. 

Tästä se sitten lähti. Neon4 - tai jos Taru lasketaan mukaan niin Neon5.
Nyt joku sanoo, ettei Mauin takki ole neon. Ei olekaan. Mutta Maui on kyllä muuten Neon. Wikipedia sano Neon-sanasta: loistaa punertavaa hehkua - ja se kyllä sopii Maukkuliin!

Hööksin Tammiston konttuurista tämä sitten lähti matkaan. 
Asiakaspalvelu oli 10+ niin puhelimessa kuin itse kaupassakin. Koko oli just eikä melkein ja takkiahan on testattu jo niin lumitöissä kuin lenkkeilyssäkin. Ai että on pinkkiä. Ja pirteää sellaista.

Oikein Venäjältä asti tuli viestiä, että OPTIMISTIC colour. No, mikäpä se Suomen ainoalle optimistille sopiikaan, kuin optimistinen väri. 

Lumentulossa on se parasta, että koirilla on hauskaa. Jos olisin kyennyt, olisin ottanut ILOISTA spiidausvideota tänään läheisessä puistossa kun touhutiimi Maui, Samui ja Capri viilettivät lumi pöllyten. 

Kännykkä pysyi kuitenkin pinkin takin taskussa, kun Bali ja Huima sinkoilivat sinne sun tänne. Mutta hei, sinkoilu on ihan siedettävää, kun TIETÄÄ että päivät pitenevät ja vielä toi kuusitoistametrinen kinos SULAA!

Sitä odotellessa. Voimia kuitenkin kaikille lumitöiden kanssa painiville!