18.8.2013

Rentouttavalla (?) lenkillä 18.8.2013

Miksi kaiken pitää aina olla niin traumaattista? Siksi, että ilman traumaattista, hektistä ja sekopäistä touhua et osaa tunnistaa ja arvostaa auvoa, helppoutta ja lupsakkuutta - mitä kaikkea koirien omistaminen toki parhaimmillaan on.

Valitettavasti se on myös kaikkea sekopäistä. Tähän tapaan:
sunnuntaiaamu valkeni oksennuksen, ripulin ja virtsan hajussa. Olin jo yöllä havahtunut ensinnäkin siihen, että portti yläkertaan oli auki. (aijaijai kämppistä!!) Jossain vaiheessa sitten havahduin siihen, että Hupi oksensi kurssipaperieni (!!) päälle, suurimman osan liejun näköistä oksennusta osuessa Vantaan Sanomien etusivulle, mutta myös salainen muistikirjani sekä kouluttajiemme meilit saivat osumia.
Hupi yritti kovasti "piilottaa" oksua, se yritti ja yritti kuonollaan saada oksennuksen päälle ilmeisesti mielessään hiekkaa, multaa tai oksia, mutta niitä nyt ei maton päällä ollut tarjolla. Mattokin oli juuri aamulla imuroitu, joten ehkä vain pienenpieniä tomujäämiä siirtyi sen kuonon myötä liejuoksennuksen päälle.

Uni voitti, joten kämppistä odotti herättyään yläkerrassa kaksi ripuloitua mattoa sekä kankainen palli, jonka päälle oli stroolattu oikein olan takaa. Onneksi meillä on vaihtomattoja ja pitkää ja ymmärtäväistä pinnaakin, koiraparka. Hupi lienee asialla, koska se teki taas v a l t a v a n hienoja löytöjä päivällä Länsimäen koirapuistosta. Joukossa on ollut varmaan niin sisiliskoa, koloradonkuoriaista, kuollutta päästäistä kuin mätiä koirankakkojakin. Vaikka kuinka olen yrittänyt teroittaa Hupille, että "mene vain syömään eltaantuneita hiiren päitä, mahasi menee sekaisin" niin vietit vievät. Muheva raato ja kuollut kakka on herkkua. Niin se vain on.

Kun sitten vihdoin pääsimme tepastamaan poikain kanssa - oikein mietin, että menemme mahdollisimman pyörättömälle lenkille - kohti Porttipuistoa - niin jo lenkin alussa törmäsimme ohituksen ulkoistajaan
Nuori pojanhujoppi talutti fleksissä huskya ja kännykkä korvalla, tietenkin. Siirryimme ajotien reunaan (Hevoshaantiellä ei ole kuin toisella puolen kävelytie) ja luonnollisesti autoja ei ollut mennyt yhtään noin tuntiin, mutta nyt niitä viisti pohjettamme ainakin viisi peräkkäin. Mitäpä tekee sitten tämä poika huskyineen ja flekseineen? Jää tietenkin kohdallemme seisomaan ja husky käy maahan makaamaan tuijottaen meitä intensiivisesti: "isi, miksi noi seisoo tuolla ajotiellä"? Tuijotus aiheutti tietenkin laumani sekoamisen ja siinä minä kärvistelen tien reunalla, Jutta-paran saadessa todistaa tuhannettaseitsemättäkymmenettä ohituksen ulkoistamistilannetta. Husky pääsi kuin pääsikin omistajineen liikkeelle, joten pääsimme turvallisesti takaisin kävelytielle.

Usein lenkin alussa tapahtuva TRAUMAATTINEN tilanne määrittää koko lenkin. Niinpäniin. Kaikki hakunilalaiset (ja varmaan myös tikkurilalaiset, korsolaiset ja kivistöläiset) pyöräilijät olivat lähteneet kohti Porttipuistoa. Pyöriä suhahteli oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa ja kellot soivat, kellä nyt sattui kello olemaan. Uutuutena on pyöräilijät, joilla ei sattumoisin ole kiire! Sellaisiakin meinaan on. Kun väistän tien reunaan pyörää, niin tämäpä tuleekin kuin hidastetussa filmissä, vihellellen ja maisemia katsellen, hissunkissun. Ja Kenzola seisoo.

Marssimme sitkeästi kohti Porttipuistoa tyyliin hihnat milloin kainalossa (koiran) milloin haarovälissä (koiran ja minun) sekä välillä muuten vain pysähdellen väistämään lenkin kuudettasadatta pyöräilijää.
Ihan parhautta oli, kun väistimme kapealla väylällä pyöräilijää ajotielle (!) pyörienhän kuuluu saada huojua puolelta toiselle kävelytiellä ja siellä haahuilevien kävelijöiden koirien kera kuuluu hypähtää ajotielle. *manausta*
Lenkin loppupuolella sitten ylitimme suojatietä niin eiköhän nyt takaamme tule pariskunta Ikea-kassit heiluen fillareilla RING-RING-RING, joten väistimme pariskuntaa pyörineen suojatiellä joutuen pakittamaan ja jäämään seisomaan kotvaksi suojatielle, että heillä oli vapaa ajotie. Huoh.


Sokerina pohjalla. Rotvallissa makasi kuollut rotta.
Väistimme jälleen pyörää (!) ja kuten olen blogissani avautunut monet kerrat, väistämisestä ei juuri koskaan seuraa mitään hyvää. Olen mm. pudonnut kerran ojaan, ollut jäädä auton alle, nivelsiteeni on retkahtanut rotvalliväistössä ja NYT maassa makasi ystävämme Herkullinen Rotta.
Ei siinä kissaa ehtinyt sanoa, kun rotta oli - en edes muista - kenen suussa. Järkyttävää huutoa, sadattelua, manausta ja kiljuntaa. Rotta vaihtoi suuta aina sen mukaan, kun sen joku malttoi suustaan pudottaa. Jossain vaiheessa rotta jo katkesikin (!!!!!!) ja sen sisältö levisi herkullisesti tielle. Itseasiassa sen sisällä oli aikalailla yksiyhteen samannäköistä tavaraa, mitä Hupi oksensi Vantaan Sanomien päälle; ruskeaa mönjää. Yksi osa rotasta oli nyt asvaltilla mutta toinen osa oli Luxin imeskeltävänä. Se imeskeli sitä hartaasti lutsuttaen ja kun painoin sitä ylälegoista rotta tipahti tielle, jäljellä oli aikalailla enää pelkkä nahka....

Huusin mitä luultavimmin Jutalle sairaslomaa tärykalvovaurion vuoksi.
Onneksi naapurimme hiipi jostain paikalle auttamaan minua sen verran, että sain rotan jämät kakkapussiin - olipa herkullinen "keräys" - ja lingottua pussin toivottavasti niin pitkälle missä pippuri kasvaa.

Yrittäkääpä itse. Viiden koiran kanssa saalistaa mätää saalista niiden suusta. Tosiaan, kun yksi pudottaa, toinen ottaa... Lähinnä tässä herkutteli ja hermojani ja äänijänteitäni koetteli trio Viri, Hupi ja Luxi.
Se on sitten matokuuri edessä ja kotiinpäästyä pesin käsiäni melkein talouden jokaisella saippualla. Ja meillä niitä on monta.

Tämä sangen rentouttava lenkki oli kuuden kilometrin mittainen ja melkein siinä oli kuusi kilometriä liikaa.
Jos sinulla on tiedossa jokin hyvä hakunilalainen lenkki, jossa ei olisi ohituksen ulkoistajia, pyöräilijöitä, mätiä eläimiä ja muuta traumatisoivaa, kerro siitä meille.

Kuvituskuva Googlen kuvahaku Kuollut rotta, sivusto elainlaakariin.fi


13.8.2013

Rosee goes BOB = Beautiful Over Border!

Beautiful and curvy Rosee, C'mere Milwaukee (Ch Twyborn Philadelphia x Ch C'mere Icy Crystal) made a show visit to Sweden with her family who are also her breeders.
C'mere kennel spent whole week in Swedish rings first in Tammsvik and then in Svenstavik. I couldn't follow all accomplishments - they were so many, but the most splendid of all the results was Rosee's BOB with CC & BIG 3 3.8.2013 at Svenstavik, judged by Wayne Burton, AUS.

BOS C'mere Jöröjukka BOB C'mere Milwaukee

Rosee's critique:
Feminine head & dark eye with good expression. Long and well arched neck set into very good shoulders. Deep chest, carried back to strong loin. Broad and strong back. Very good hindquarters. Strong, light and elegant gait holding her topline.

Way to go Team C'mere - we are very proud of all your achievements!

5.8.2013

Balin kanssa pentunäyttelyssä 3.8.2013

Ahdingosta auvoon. Suosikkinäyttelypaikallani, eli Helsingin Tuomarinkartanossa, oli tällä kertaa vuorossa pentunäyttely ( + ryhmänäyttely) - sinne siis!

Näyttelyyn oli tultava kello 13:sta mennessä ja Bali - ja minäkin - jaksettiin hienosti odotella, vaikka kehä taisi alkaa vasta kello 15. Esiintyminen oli tällä kertaa sangen muikeata, kuin eri koiran kanssa olisi ollut liikenteessä mitä pari viikkoa sitten.

Olimme yhdessä Balin kanssa keksineet "vahingossa" kuuluisan namiseisotuksen, lapsi seistä toljotti kotona keittiön lattialla nameja jakaessani, sanoin "odota" ja palkkasin, kun kaikki jalat oli maassa. Ei mikään ihan hölmö tapaus tuo Bali, eikä kai emäntäkään, kun odota-palkkaus toi heti hedelmää. Kotona harjoitteet oli tietenkin olleet luokkaa 2 sekuntia, ja hämmästys olikin suuri ja mieluinen, kun Kartanolla namia napotettiin nappisilmillä varmaan jo minuutin pintaan.

Mikä siinä on, kun tassut luistaa. Kehän trimmipöydät ovat olleet luikkaita niin Huimaa kuin Baliakin esitettäessä ja koiraa on pitänyt "pakata" neliömäisempään muotoon?
Pöydästä viis, kun liikkeet luisti (!) ja Bali meni jopa barwaxania, hienosti jalkansa (ne kintereet, lol) halliten ja kotona odotti illalla mieluisaa sähköpostia Tina Mandellilta, joka oli paparazzannut kehän laidalla. Kuvista iso kiitos.

Bali siis hienosti ROP-pentu ja ryhmästäkin napattiin RYP3 -sijoitus, joka oli ihan huikeata, kun en edes jaksa muistaa, koska olen koirineni ryhmäkehissä viipottanut menemään. Päivä oli siis pitkä, mutta mieluisa!

Nyt jäämme laumoineni näyttelytauolle. Kuun lopussa on silmätestipuristus, jossa mahdollisuuteni taitavat olla 50-50, vai fiftysixty? Tarvitaan uskoa itseen, näkemystä ja kokemusta, muistia ja luovuuttakin. Toivotaan, että sujuu, mutta jollei, niin ei se maailma siihen kaadu. Sitten katsotaan vain eteenpäin, kuten Bali kehässä:

Bali, Pendahr Fred Perry (Khalibadh Vintermåne x Ch Pendahr P.O.S.H.) liukkaalla pöydällä tuomarin, Dirk Spruyt, arvioitavana. Taidan siinä arvioida vähän minäkin.

 "Odota". Kyllä puolitettua Frolicia kannattaa jo vähän tuijotellakin.

Bali's critique:
"5,5 mths. Good size male with expressive long head. Scissor bite. Correct muzzle and skull. Good eye. Ears well set. Long neck. Slightly rounded back. Well developed chest and fore chest. Well angulated in front and and rear. Straight legs, correct feet. Moves very well for age. Very promising."
1st with HP, BOB-puppy & BIG3-puppy

Ja sitten ilmeisesti yritetään ymmärtää - taas - mitä tuomari sanoo. Taannoin Kartanolla "how old" kuulosti korvaani "hello":lta ja vastasinkin siihen iloisesti hello. Nyt yritän ilmeisesti saada selvää, ettäkö ensin up and down vai around?


4.8.2013

Koiraharrastusahdistus.

Koiraharrastushan on siitä hauska laji, että ensin otetaan koira ja sitten ollaan hirmu tietäviä ja osaavia ensimmäiset noin kolme vuotta. 

"Kyllä meidän Jeri" kaikaa ja keskustelupalstalla vielä vakuudeksi kerrotaan, että Jerin lisäksi tiedän kyllä MINÄKIN.


Vuosien saatossa sitten tapahtuu jotain. Osalla enemmän, osalla vähemmän.

Osa meistä harrastajista luovii kehissä, kisoissa ja harrasteissa vuodesta toiseen vain autoa isompaan vaihtaen ja KEPOa fysikaalisessa käyttäen. 
Koirat toki puunataan myös vuodesta toiseen tuttuun tapaan ja harrastusvuosien lisääntyessä nekin saavat osakseen hierontaa ja osteopatiaa. Kun kyseessä on liki 60 kilometrin tuntivauhtiin yltävä whippet on alun ideologia siitä, että "otan terveen ja kauniin rodun" muutaman vuoden kuluttua muuttunut muotoon "mitkä ovat sukusiitoskertoimet/onko ultrattu säännöllisesti/onko suvussa epilepsiaa/ajaako vanhemmat rättiä/kykeneekö rotu yhä käyttötarkoitukseensa/kuinka usein näitä pitää käyttää fysioterapeutilla?".

Tieto lisää tuskaa ja näin totisesti on. 
Yrittäessäni tosissani ja vähemmän tosissani (tuntemukset vaihtelevat päivittäin) tuomarikurssille TÄLLÄ taustalla, mikä tarkoittaa sitä, että olen itse haahuillut tuolla kehissä ja harrasteissa vuositolkulla ns. hiihaa, tuli mitä tuli, homma jatkuu -asenteella ja ollessani vuosia ja vuosia lähinnä kiinnostunut koirien vietti- ja vaistomaailmasta, olen NYT tullut siihen tilaan ja tietoisuuteen, että HUHHUH, koiralla on lapa. Koiralla on viettimaailman lisäksi myös olkavarsi ja säännöllisen lenkittämisen ohella minun tuleekin pohtia koirani kintereitä kulmauksista puhumattakaan.

Kareksen kirja kaikkine kirjoitusvirheineen vei minut syviin vesiin, uppeluksiin ja siellä makaan, meren pohjassa synkkine ajatuksineni.
Vuosia, vuosia sitten, kun AJAUDUIN ja halusinkin ajautua koirien pariin, olin lähinnä huumaantunut kaikista koiristani. Ne olivat kaikki valtavan hienoja ja älykkäitä. Kun tuomari huomautti ehkäpä koirani luuston vahvuudesta toivoen sen olevan elegantimpi ajattelin lähinnä, että "siinähän toivot, se on mikä on" enkä vaivannut asialla päätäni sen enempää. Kun vein kolmasti BIS-voiton saavuttaneen koirani veteraaniluokkaan ja tuomari kirjasi arvosteluun: "toivoisin hieman paremman sitä tai tätä" ajattelin lähinnä, että HAH, hyvä se on toivoa 9-vuotiaalle koiralle jonkin asian paremmaksi tai muuttuvan. En juurikaan syventynyt asiaan sen kummemmin - tai pohtinut sitä - tuomarityöskentelyä tai edes rotua.

Nyt kun yritän tuomarikurssille olen JOUTUNUT pohtimaan viimeisen kahden vuoden ajan kovastikin näitä toiveita, arvosteluja ja rotumääritelmiä eri painotuksineen ja nyansseineen. Huomaan jatkuvasti puntaroivani sen seitsemältä kantilta koirasceneä, eri tuomareita, heidän sanomisiaan ja painotuksiaan. Tämä on joltisenkin ahdistavaa, koska en ihan äkkiä uskonut, että kurssit ja opiskeleminen vie kohti TÄTÄ.

Otetaan esimerkki ja toinenkin. 
Istun kehän laidalla ja tiirailen minulle outoa rotua. Plokkaan luokasta koiran, joka miellyttää silmääni ja saan kuulla, että se on "kauhea". Kun kysyn miksi ja pyydän arvostelijaa sanomaan sen virheet, on vastaus: "No katso nyt sitä".
Istun kokelaiden kanssa kehän laidalla ja yksi kokelaista latelee lavat, olkavarret, rinnan syvyydet, pituudet, lanteet ja lantiot kuin apteekin hyllyltä pam pam pam. Olen hädin tuskin saanut koiran nähtyä kun toiselle jo avautuu koko koira ja sen rakenne, koko totuus? Absoluuttista totuuttahan ei tietenkään ole, mutta siinä missä minä vielä "tavailen" tasapainoa toinen jo paloittelee koko koiran rakenteen nähden sen osina ja kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin.

Omista koirista huumaantuminen on tietenkin jo jonkin aikaa sitten paljastunut karuksi totuudeksi. 
Huomasinpa joku viikko sitten jo ajattelevani, että kuinka kuunaan kykenen kiikuttamaan enää yhteenkään kehään virheitä täynnä olevia koiriani? Aiemminhan olin vain ajatellut, että siinähän kiikutan, kyllä joskus osuu. Nimimerkillä 18 kertaa serttiä koiralleen hakenut, Vantaa.

Tiedän tasan tarkkaan, että jokaisella tuomarilla on omat painotuksensa ja oma henkilökohtainen koirataustansa, johon he peilaavat näkemiään koiria. Tiedän - ja olen kuullut - myös sen, usein hyvin rumastikin, että "se on ihan hakoteillä", "se ei tiedä mitään" ja "se on ihan idiootti, en vie sille enää koskaan koiriani". Niinpäniin. Joka näyttelyssä tuntuu silti olevan aina enemmän ja enemmän koiria. Ns. vanhoja näyttelyttäjiä ei ehkä näy enää niin taajaan kuin aikaisemmin, kehissä on koko ajan uusia naamoja ja uusia koiria JA uusia kasvattajia - ja aina joku pärjää ja korjaa koko potin, kuten kuuluukin. Toki yhä kehän laidalla törmää näihin naamoihin, joita on nähnyt kehien laidalla jo 20-30 vuotta sitten ja kommentit ovat sen mukaisia. "Toi on ihan kauhea" ja "kyllä tuo pää tuosta kuivuu" ja "kamalat sirppikintereet" ja sitä rataa.
Ja kun se oma tietoisuus - valitettavasti - kokoajan kasvaa, sitä menee itsekin mukaan tähän vanhojen partojen moodiin; että "kyllä se (ehkä) siitä, mutta onpa nyt kauhea". Sitten sitä miettii, että "why bother" ja kotona tiirailee silmä kovana Kennelliiton sivuilta tuomarilistaa ja on niin tietävinään, minne KANNATTAA ilmoittaa ja minne ei. Saattaapa jopa laittaa ihan yksäriviestin Facebookin kautta, että "Meille on tulossa tuomari teidän maasta, Luigi Luigiatore, kannattaako sille ilmoittaa kevyttä koiraa"? Ja saa vastauksen: "Se on ihan idiootti, se kasvattaa posliinikoiria kirjahyllyssään, ei se tajua mistään mitään". Ja sitten kun Showlink päivittää tulokset liki reaaliajassa näkee, että sillä on mennyt ihan kivat koirat kohti nappi resultteja. Hö.

Koiraharrastus on mennyt perinjuurin kummalliseksi.
Kilpailu on kovaa, koirille tahkotaan resulttia resultin perään ja mitä enemmän resulttia on, sitä hienompi koira, tietenkin! Sitä hienompi meriitti emälle, isälle, isoisälle, kasvattajalle ja niin edelleen.

Oletteko muuten huomanneet, että kun Suomeen saapuu TUONTIKOIRA, mitä sitten tapahtuu?
Koiraleiri - siis rotuleiri - aktivoituu ja tulee puolesta- ja vastaanpuhujia. Yleensä ikävälillä 8 viikkoa - 4 kuukautta on lähinnä puolestapuhujia. "Oi, kun se on hieno" ja "onpa mielenkiintoinen suku" ja "jestas, kun se on söpö". Mitä sitten tapahtuu? Jotain, koska sitten vastaleiri aktivoituu. "Oletko nähnyt sen silmät, ne on jotenkin tosi omituiset" ja "sen oikea takajalka on jotenkin löysä" ja "sen sääret on hirmu pitkät, en tykkää".
Tämä on mielenkiintoista, koska kaiken hyvän ja ns. uuden keskeltä on löydettävä jotain negatiivista, vaikka väkisin. "Se on hieno koira, mutta mä en tykkää sen selästä". Mitä pidemmälle tätä miettii, sitä älyttömämmältä se tuntuu. Sinänsä hieno, tyypikäs koira on liki paska, koska sen ylälinja on huono tai sen eturinta on liiallinen.

Tyyppi.
Toden totta, mikä se rodun oikea tyyppi on? Tätä pohdin pohtimasta päästyä. Yrittäessäni kohti tuomarikurssia olen totta tosiaan lähinnä hämmentynyt. Joka rotu varioi, joka rodussa on sen seitsemää tyyppiä ja kas, täydellistä koiraahan ei ole. Kun katsomme koiraa, kuka meistä HALUAA ja kykenee (?) näkemään sen virheiden LÄPI koiran kenties huikean tyypin miinus sitä ja miinus tätä - mitä löysistä ranteista, kun sivuliike flowaa tai mitä kallon leveydestä kun sivuprofiili on tasapainossa? Toinen taas plussaa miinukset ja "sen etuosa on MAHTAVA, koko koira on siis mahtava"?

En voi olla vallan väärässä, kun olen sitä mieltä näkemäni ja kuulemani perusteella, että hyvin moni tuomari arvostelee koiran ns. peruskoirana. Jos sillä on hyvät, maatavoittavat liikkeet, se on kohtuuhyvin ja tasapainoisesti rakentunut, se on hyvän tyyppinen ja hyvä koira? Kun tänään katselin Kartanolla kymmeniä eri rotuja ja niiden eri nyansseja, eri rodun käyttötarkoituksia olin häkeltyä! Nyt tuonkin esiin, että kuuluuko vinttikoiran olla raskas? Kuuluuko molossin olla sen näköinen ja oloinen, että se pyörtyy kohta siihen paikkaan, kaiken raskauden ja turkin alle? Kuuluuko miniatyyrirotujen olla postimerkkiäkin pienempiä?

Tyypin löytäminen ja oivaltaminen ei ole helppoa - eikä sen kuulukaan olla. 
Mielestäni siihen menee vuosia. Kuitenkin me jokainen näyttelyissäkävijä - minä mukaanlukien - arvotan tuomareita sen mukaan, mitä he tekevät milloinkin ja kulloinkin; sille en kyllä vie koiriani, luulen tietäväni ja tuntevani omien koirieni tyypit ja tuomareiden tyyppimaut. No, en tietenkään tunne ja tiedä ja menen Kartanolle yhä koirineni, vaikka tuomari olisi Sauli Niinistö; koska tuloksella ei ole minulle NIIN suurta merkitystä kuin ehkä 10 vuotta sitten. Mutta yhtälailla - kuinka usein ajattelemme sitä - niin tuomarilla, näytteilleasettajalla kuin kasvattajallakin ON oma tyyppimakunsa?! Jos kasvattaja haluaa tuomarin kunnioittavan OMAA tyyppimakuaan eikö kasvattajan tulisi kyetä vastavuoroisuuteen, kunnioittamaan tuomarin tyyppimakua? Edellyttäen, että sellainen on.

Koiramme muokkaavat meitä enemmän - sittenkin paljon enemmän - kuin kulloisetkin tuomarit. 
Mitä meillä on käsissämme ja kotonamme, se muokkaa makuamme, maailmaamme ja käsitystämme rodusta ja sen nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Aiemmin tosiaan LUULIN, että ROTU on yhtäkuin omat koirani, toki en ole ajatellut niin enää vuosiin. Ellen jopa vuosikymmeniin. Tunnistan omien koirieni virheet jopa liian hyvin - kiitos harrastusvuosieni ja käymieni kurssien - mutta surullista tässä on nyt se, että virheet tuntuvat jättävän ne hyvät puolet alleen. Toki näen NEKIN, mutta olen tullut liian tietoiseksi virheistä. En tosiaan meinaa kehdata viedä koiriani rotua tunteville ESIIN, vaikka tiedän niissä olevan myös loistavia kvaliteetteja. Aika huolestuttavaa, eikö?

Jokatapauksessa kuten yllä kirjoitin; se mitä meillä on käsissämme; kun saat koiran, jolla on huono alaleuka, alat yht' äkkiä kiinnittää asiaan huomiota kaikissa koirissa. Kun seuraavalla pennullasi kintereet väpäjävät, alat tutkia säären suhdetta kinnerkulmaan ja aktivoidut asian suhteen. Aiemmin "otit vain koiran" ja katsoit, mitä siitä tulee, mutta nyt kritisoit koiraasi heti 8-viikkoisesta lähtien.
Tätä on koiraharrastusahdistus.

Tieto lisää tuskaa, tietenkin. Ja jos nyt ihmettelet tämän postauksen kuvituskuvaa, niin ihmettelen kyllä minäkin. Huoneeni on tapiseerattu dalmatiankoirilla. Ja huoneeni lattialla on viimeisin muistisääntöni; Finnairin vuorot ovat aina AY, mutta tämä on toisin päin, käännä se YA23 ja saat 2 molaaria ylös ja 3 alas. Minulla on 21-sivuinen Kares-tiivistelmä yölukemisena ja haluaisin tehdä siitä tiivistelmän tiivistelmän. Mikä se taivutusrasitus on, johon en osannut kokeessa vastata? Liike lähtee lantiosta ja jos koiran selkä ei ole kyllin vahva ja lihaksikas, niin liike saa aikaan koiran selän pyöristymisen liikkeessä, mikä ei ole toivottavaa. Näen jokapuolella peitsaamista, sirppikintereitä, rapukäyntiä ja epätasapainossa olevia kulmauksia.
Siitä on koiraharrastusahdistus tehty.


3.8.2013

Lenkillä 2.8.2013

Päivän lenkkikuviin sen pidemmittä puheitta:

Trio töröllänsä. Edessä Huima, sitten takana Hupi ja takimmaisena Bali. Tiirailu on tiivistä.

 Bali ottaa positionia lenkillä.

 Ja söpistelee.

 Ystävämme liikennemerkki on hieman hapettunut.


Tämän kuvan myötä ei voi muutakuin huokailla; 15 km Helsingin keskustaan ja meillä on Hakunilassa tällaiset maisemat.

Ja tällaiset. Tontille rakentuu senioritalo ja hyvä niin. Uudisrakentamista tarvitaan aina ottaen huomioon, että Hakunila on pääosin rakentunut 70-luvulla.

 Urheilupuiston liepeillä kauniita kukkaistutuksia.

 Ja auringossa paistatteleva puro.

 Bali hämmästelee nurmikonleikkuria.

 Tämä oli muistaakseni koristeomena?

 Ja nämä ovat brindleboys; Bali ja Huima ja aurinkoa ottamassa, tottakai!

Tämä se on mysteeri. Mistä tämä tuli, miten ja miksi ?
Yht' äkkiä MINÄ ja BALI hoksattiin ns. vapaaseisotus jota myös namiseisottamisena kutsutaan. Minulla on Frolic-nappula rintaa vasten ja Bali tuijottaa. Ensin se oli 2 sekuntia ja tänään Kartanolla oltiin jo minuutin tuntumassa. Kuva on kämppiksen ottama etuviistosta ja hyyyyvin pikaiseen näppäämä ns. todisteaineistokuva.
Toki takakoivet voisivat olla taaempana, mutta kuva kertoo nyt kuitenkin siitä, että viisikymppinen voi oppia uusia temppuja siinä missä vanha koirakin. HOKS - koira hoksaa ja omistaja hoksaa - hienoa löytää yhteinen taajuus ja hoksata yhdessä, wautsi meille molemmille: mammalle ja Balille!

Päivän lenkkistatistiikka 7.7 km.

31.7.2013 - Terdeä ja Tiimaria.

Ystävämme Hemiläinen piipahti Kenzolan terassilla ja oli niin huumaantunut istuttamistani kukista, että menin ja koppasin Canonin kouraan kuvatakseni intensiivistä pölytystä.

Aina utelias Bali saapui TIETENKIN tiirailemaan, mistä on kyse, mitä tapahtuu, missä ja miksi. Tuolta kukkasen sisältä kuuluu surinaa; liian korkealla minulle. Voisiko se öttiäinen lentää kenties suoraan suuhun?

Jaaha. No ei. Bali alkoi seuraavaksi hämmästellä missä aurinko sijaitsee tänä harmaana keskiviikkona:

voisivatko pilviverhot hieman väistyä Hakunilan yltä, niin pääsisin ottamaan aurinkoa?

 Ok. No sun. No fun.

 Sentään jotain väriä Kenzolan terassilla.

 Annansilmät kukkeina.

Lenkillä kurvasin sitten taas ostarin kautta ja kas, olivat tuupanneet 5 euroa maksavia tyynynpäällisiä tarjouskoriin; NYT vain 2 eur/kpl. Kolme muutti Hevoshaantielle.

 Viri testaa uudet tyynyt.

Ja Huima antautuu värien syövereihin.

Tiimarilenkin pituus 4.0 km - koko päivän saldo yhteensä 7,5 km.