Tuo pieni, suuri poika taisteli neljä pitkää päivää ja en vielä oikein tiedä, mitä sanoa. Eikä vastausta olekaan.
Hulalla hoidettiin ensin vain pissavaivaa; se ei kyennyt virtsaamaan normaalisti ja sai "pelkän pissatulehdusdiagnoosin". Kaikenkaikkiaan Hulaa katetroitiin neljä peräkkäistä päivää ja yritettiin kaikin mahdollisin tavoin saada jotain tolkkua sen virtsaamattomuuteen; valitettavasti siinä onnistumatta. Alun virtsanäytteen struviittikiteet muuttuivat kolmantena päivänä bilirubiinikiteiksi; jotka johtuivat jo sitten ihan muusta; vakavasta maksavaivasta.
Maksa-arvot olivat Hulalla todella korkeat ja toivon obduktion valaisevan asiaa tuntuvasti lisää.
Pystyn kertomaan lisää faktaa vasta kun avaustulos 2-4 viikon kuluttua saapuu Evirasta.
Tämän postauksen yhteydessä en voi kuin kiittää ensinnäkin Hulaa ja kaikkia minua ja Hulaa tukeneita sen viimeisinä elinpäivinä.
Hula ehti tavata sen viimeisinä neljänä elinpäivänään neljä eri eläinlääkäriä ja varmasti sen kahdeksan eri hoitajaa...
Jotka kaikki olivat suuresti vaikuttuneita koirasta, joka antaa tehdä kaikki mahdolliset toimenpiteet ilman rauhoitusta, myös kivuliaat katetroinnit. Se oli luottavainen, kuten aina, vaikka mitä hyörinää ja toimenpidettä tapahtui. Levollinen, rauhallinen ja seesteinen, kiltti ja kultainen, kuten Hula oli aina ja kaikessa.
Tuossa koirassa totisesti henkilöityi ja profiloitui Koiran Mitä Parhain Olemus. Se ei koskaan tehnyt numeroa itsestään, ei vaatinut, ei haastanut, ei kyseenalaistanut. Se hyväksyi kaiken "sellaisena kuin se on", kuten se eteen tuli, ja sillä oli myös valmiudet siihen.
Sen luonne oli nimittäin mitä parhain. Se ei ollut "vain" kiltti, vaan se oli mitä hyväluonteisin ihan syntyjään. Se oli jo pentuna hyvin kultainen, suloinen ja säyseä, eikä sen koskaan totisesti tarvinnut edes tassustaan kynttä nostaa, kunhan tiiraili tiukasti, jos niikseen tulee, tai ihan vain huokaili hieman kuuluvammin, niin johan lauma ympärillä tokeni ja pizzasta annettiin sille makoisimmat palat.
Ei Hula lapanen ollut. Sillä oli kova oma tahto ja se oli myös hyvin itsepäinen koira. Lenkillä sillä oli hyvin vahvat omat mielipiteet minne sen mielestä piti mennä ja minne kääntyä. Monet lenkit mentiinkin sen toiveiden mukaan. Ja jos ruoka-aika oli ylittynyt vaikkapa peräti akateemisella vartilla, Hula kyllä ilmaisi asian korkealla ceellä. Ja jos ruoka-astiassa sattui olemaan liian kosteaa ruokaa, ilmaisi se senkin. Eihän nyt kirsua sovi kastaa mihinkään kovin märkään, eihän?
Olen hyvin surullinen siitä, että jouduin päästämään Hulan pois ihan liian aikaisin.
Vaikka lääkitys vaihdettiin, kaikki oli edennyt jo liian pitkälle. Kun tänään lähdin hakemaan Hulaa klinikalta kotiin, tiesin jo heti Hulan nähdessäni, että ei, tämä oli tässä. Sen pupillit olivat laajenneet silmien kokoisiksi, maksavaurio näkyi voimakkaana. En halunnut kiduttaa sitä enää yhtään enempää.
Ajelin Hulan kalmo auton takapenkillä Eviran obduktiosaliin ja laskin Hulan kylmähuoneen hyllylle. Asettelin sen jalat ja peitin sen kauniisti ja lämpimästi peitossaan.
Kuinka ollakaan, NRJ huudatti Cheekin ja Jonne Aaronin biisiä Anna mä meen, Anna mä meen, kun ajelimme Eviran pihaan. Annoin Hulan mennä. Voisiko biisivalinta olla enää yhtään osuvampi: Hula pyysi sitä.
Tämä on koiranomistamisen kovin paikka. Antaa koiran mennä, kun sen aika on, eikä pitkittää enää keinotekoisesti päivällä tai kahdella sen kipeää olotilaa.
On voitava, on kyettävä luovuttamaan. Ja vaikka kipeää tekee itselläkin, itsesyytökset valtaavat mielen ja tekisi mieli syyttää itsensä lisäksi myös kaikkia muita; miksi ja entä jos, niin ON kyettävä antamaan itselleen ja muille anteeksi. Koirasikin tekee sen. Uskon kaikkien näiden miljoonien kyynelten läpi myös Hulan olevan elämästään kiitollinen ja minulle kiitollinen.
Tahdon siis uskoa, ja luottaa siihen, että Hulalla oli hyvä elämä. Ja sen muisto tulee elämään vielä pitkään sen upeissa jälkeläisissä ja monissa, monissa sukutauluissa niin Suomessa, Liettuassa, Italiassa kuin Australiassakin.
Tulen kirjoittamaan aiheesta lisää, kunhan tokenen ja saan lisää faktoja.
Tässä yhteydessä haluan kiittää niin äitiäni, isääni kuin kämppäkaverianikin, jotka auttoivat minua hoitamaan Hulaa sen viimeisinä elinpäivinä. Laskua totisesti kertyi, mutta se on toissijaista. Asioilla on tapana järjestyä, ja menneet sataset ovat vain paperia sen rinnalla, että menetin upean, ihanan koiran ja palan itsestäni.
Hula jätti jälkeensä ison perinnön ja se on paljon enemmän, kuin voisin koskaan kuvitella saavuttavani muilla keinoin. Koira voi totisesti olla iso osa elämää ja niin sen kuuluukin olla.
Olen ikuisesti kiitollinen Sinulle Hula, että olit minun ja minä olin sinun. Oli suuri kunnia saada omistaa kaltaisesi koira. Olit tärkeä ja iso osa arkeani ja juhlaani ja annoit niin paljon, että mitkään sanat eivät kykene sitä tosiasiaa -ja ylipäätään määrää kuvaamaan. Jätit jälkeesi valtaisan aukon ja ainakin hetken sumussa vaeltavan lauman.
Olit suuri ja vahva puu, johon muu lauma nojasi ja josta he hakivat voimaa ja tukea. Olemme hetken eksyksissä, anteeksi Hula, mutta yritämme koostaa laumamme uudelleen.
Jälkeesi jäi hento vesaikko, joka tovin joutuu vahvistumaan keskenään ja etsimään paikkansa uudelleen. Hennot varvut täällä jälkeesi jääneessä Kenzolassa hakevat valoa ja voimaa jonkin aikaa ja muistelemme Sinua ihan jokaisessa hetkessä, jokaisena päivänä ja vuotena ja avullasi, antamillasi muistoilla vahvistumme pikkuhiljaa ja yhdistämme voimavaramme uudelleen.
Et uskokaan, kuinka paljon annoit ja jätit jälkeesi. Me tulemme vaalimaan muistoasi ikuisesti.
Nuku hyvin, rakas lapseni.
Kaipaan - kaipaamme- sinua ikuisesti.
Vielä kerran kiitos.
Ja kiitos mitä upeimmasta kuvituskuvasta, ainutlaatuisen hetken vangitsemisesta kameralla, Kirsi Aallolle.
