Puuhh kun pohdituttaa.

Jollain tapaa elämän ja elämisen ankaruus on läsnä voimakkaammin kuin koskaan.
Kuulen nuorista jotka kipuilevat riittämättömyyden äärellä Kardashian-ilmiön ääressä. Somekanavat ovat täynnä kuvia värikkäistä ruoka-annoksista, koirista aamu-, päivä- ja iltaharrasteissa, Samsungin kiillottamia kasvokuvia, ylipäätään kaikki ovat ehtiväisiä, kiinteitä, notkeita, kykeneviä. 

Menin ihan itse kirjoittamaan omalle sometililleni, että "vääntäydyin sporttaamaan vain 116 kertaa tänä vuonna" ja kävelin "vain 1917 km". 
Kaikella rakkaudella minulle kommentoitiin, että "ensivuonna sitten enemmän". 

Kun mikään ei riitä. Eikä kukaan kiitä.
Meidän tulisi tietysti riittää itsenämme, itsellemme, mutta miten oppia olemaan omaan itseensä tyytyväinen? 
Koskapa moni meistä on itselleen hyvin vaativa. Omaan itseen kohdistetaan vaatimuksia jotka ovat epäinhimillisiä ja epärealistisia. Omaa elämää ja toimintaa ohjaa paljolti pelko epäonnistumisesta, häpeästä ja syyllisyydestä. Armottomuuden äänille ei riitä mikään. 

Eevi Vuoristo kirjoittaa Hidasta elämää-blogissaan näin:
"Sain kehuja ja kiitosta kuinka urheilullinen, kurinalainen ja vastuullinen olin. Minua ohjaava voima oli kuitenkin valtaosan ajasta armottomuus ja pelko".
Armottomuuden äänet ovat usein sisäistettyjä ääniä, joita olemme ehkä kuulleet vanhemmilta, kiusaajilta ja TV:stä. Sanomme itsellemme uudelleen ja uudelleen niitä julmia asioita, joita meille on sanottu. Ja keksimme kyllä auliisti ihan uusiakin syytöksiä, varsinkin jos vertaamme itseämme muihin.

Armottomuuden takana on haavoja ja pelkoja.
Suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat opittuja selviytymiskeinoja. Ne ovat tulleet suojaksi pitämään piilossa mm. riittämättömyyden, petetyksi ja hylätyksi tulon tunteet. Armottomuus on myös selviytymiskeino - niin hullulta kuin se kuulostaakin - se on oikeasti pyrkinyt auttamaan. 

Eevi Vuoristo kirjoittaa:
Armollisuuden opettelu on:
- epärealistisista vaatimuksista hellittämistä
- joustavuuden harjoittelua ja kontrollista irrottamista
- opettelemista hyväksymään rosoisuus osana elämää
- luvan antamista erehtyväisyyteen. 

Armollisuus on tuki, jossa olet omalla puolellasi, et itseäsi vastaan!

Noniin, Anita. Miksi väheksyit 116:ta tehtyä sporttisuoritusta?
Kai minulle on joku joskus jossain sanonut, että aina pitää tehdä ENEMMÄN. Parantaa. Sportstrackerkin ilkkui, että "kävelit tällä jaksolla vähemmän kuin edellisellä". Teki mieli heittää sovellus kuusimetriseen lumihankeen/vastatuuleen ja sateeseen/loskapaskaan. Kävele itse. Mene itse vetämään ennätyksiä niin, ettei silmälaseista näe edes läpi, räntää vihmoo suoraan sieraimiin, silmiin ja korvakäytäviin. 

Vasta ortopedi sai minut alas juoksumatolta, jossa irvistellen vedin alkava marssimurtuma kipuillen.
Jotenkin kaiken pitää tuntua, sattua ja osua kunnolla tuulettimeen. Vasta jotain 20 vuotta alaa opiskellutta voi kuunnella ja kunnioittaa. Ja uskoa. Onnessani rääkkäsin revähtänyttä reittänikin. Kaikkeen me kasvammekin ja opimme. Tiukassa on opitut ja itseään kalvavat kaavat. 

Riitämmekö me koskaan?
Edes koirillemme? Koiria on maailmassa arvioiden mukaan noin 400 miljoonaa. 400 miljoonaa erilaista (?) ihmistä pitää 400 miljoonaa erilaista (?) koiraa. Toivottavasti edes joku näistä 400 miljoonasta ihmisestä kokee riittävänsä koiralleen (sarkasmia). Leikkaavansa kynnet kyllin lyhyeksi, pesevänsä koiransa tarpeeksi usein, ulkoiluttavansa koiraansa riittävästi, ympäristön hyväksymissä varusteissa.

Parempi ehkä kuitenkin olla laittamatta mitään "minä ja koirani syömme marjoja"-postausta someen, koska: olethan tietoinen, että lehtokielon ja sinikuusaman marjat ovat myrkyllisiä? Ja olethan perehtynyt koirasi syömien marjojen bioaktiivisten aineiden määrään?!

Koirillemme me nimenomaan riitämme.
Se on elämässä jokseenkin parasta.
Jokainen niistä avaa jonkin lukon, koskettaa kohtaa, jota kukaan ei ole koskaan vielä koskettanut. Ihmettelen joskus, miksi joku ihmisen teko tai sana koskettaa niin paljon, koska koirani ovat minulle paljon  merkityksellisempiä kuin kukaan ihminen koskaan. 

Jos koirani osaisivat puhua, ne luultavasti sanoisivat minulle, että ne rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen. Kuten minäkin niitä. 

Laulavaista ja pohdiskelevaa kainaloista Balia. Räväkkää ja persoonallista Mauia. Viilipyttymäistä hauskuuttajaa Samuita. Lempeän sielukasta Capria.

Kaikkine vikoineni ja vajavaisuuksineni olen sittenkin siunattu. Whippeteillä.

Armollista ja Ihanaa Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille!

kuvat oma kuva-arkisto ja KaSin kuvatehdas sekä Antti Ruotsalo

Jouluaaton aatokset.

Vuosi 2022 lähenee loppuaan.
Sen kaikki tapahtumat ovat rullanneet päässäni viimeaikoina vinhasti edestakaisin ja mutkittelevat edelleen mielessäni. Kaikenlaisia ajatuksia on pompsahtanut esiin ja vienyt tehoja arjen pyörittämisestä. Pienet, usein ne kaikkein pienimmät asiat ja tapahtumat vievät SUURIEN asioiden ääreen ja tuntuvat häiritsevän ja vievän energiaa eniten. Meillä on paljon mielessämme olevia suuria asioita pienentäviä sanontoja, kuten "anna mennä kuin vesi hanhen selästä" ja "älä välitä" ja "anna olla, mene eteenpäin" - mutta yritäpä suitsia laukkaavaa mieltä. Yritäpä pakottaa pintaan pyrkivät tunteet ja mielen mykkyrät pois ja äänettömälle. 

Olen pohtinut paljon ylipäätään paheksuntaa.
Sitä jos mitä on some nykyään täynnä. 
Paheksunnasta aina valmiina oleva Google toteaa mm. näin:
- Tunnet itsesi nohevaksi kun onnistut keksimään tuomitsemisen aihetta ympärilläsi olevista asioista ja ihmisistä. 
- On yksinkertaisesti paljon helpompaa tuomita vieraalta tuntuva asia kuin että ottaisi kulloisestakin asiasta ensin selvää - jotta voisi fiilistellä mukana. 
- Jos paheksut usein muita, kyse voi olla turvattomuuden tunteesta.
- Paheksuminen on pohjimmiltaan sukua inhon tunteelle.
- Jos toinen tekee jotain ärsyttävää, paheksumisen tunne auttaa tavallaan tunnistamaan oman moraalin rajat. 
Löytyipä oikein hyvä esimerkkikin Googlen avulla paheksunnasta:
- Ystävä hakee sairaslomaa milloin minkäkin syyn varjolla. Ja saa jopa viikon pituisia sairaslomia. Sitten sitä remontoidaan ja maalataan asuntoa, ommellaan uusia verhoja ja juostaan lähipubissa.

Kielteisiin asioihin keskittyminen on kuluttavaa omalle mielelle.
Syy useilta somealustoilta poistumiselleni. Mietin silti, miksi kaiken pitää usein olla niin dramaattista ja raflaavaa. Koiralla on kennelyskä ja se VOI viitata AI-sairauteen. Pitkittynyt ripuli on heti IBD-sairaus - mutta eipäs sitten ollutkaan vaan giardia. Tänä päivänä tavallinen ihmisflunssakaan ei ole enää flunssaa vaan korona. Kotona tehdyt 6 negatiivista testiä ovat väärässä. Testiliuskat ovat kontaminoituneita tai niihin ei yksinkertaisesti voi luottaa. Pumpulipuikko ei ollut tarpeeksi pitkällä nenässä tai olit katsonut kellon väärin.
Aina kaikki on pielessä. Ja pahasti.

Epäily ja kalvava kriittisyys on vallannut mielemme.
Ja ihan omankin mielen. Yritän suitsia sitä ja ruokkia mieluummin "parempaa huomista" -ajattelua kuin että "huomenna kaikki on vielä pahemmin"!

Koiraihmiset edustavat lukuisia suuntauksia, mieltymyksiä ja ajattelumalleja.
Valitettavasti usein sitä omaa "lyhyen säären mieltymystä" toitotetaan suureen ääneen sen koiran omistajan vieressä, jonka koiralla nyt sääri ei noudata yleistä hyväksyntää. Noin karrikoiden. Ja vähän hihitellenkin. 

Oman isäni ja äitini kuolemat veivät minut tummiin sävyihin ja mustiin mietteisiin.
Jokin, joka "on aina ollut" ei yhtäkkiä enää olekaan. Lukuisat pitkät puhelut isäni kanssa - niitä ei enää ole. Äitini ostoslistat palvelutaloon - niitä ei enää ole. Emme enää Caprin kanssa käy viihdyttämässä koko dementiaosaston väkeä. Hoitajatkin aina muistivat kysyä puhelimessa, että "tuleehan Capri" ja osaston mummot silittelivät Capria kilpaa.
Äitini kanssa nauroimme - vielä kun äitini oli järjissään ja tolkuissaan - sitä, että "miksi ihminen ei voisi syntyä viisaana ja kuolla tyhmänä. Miksi sen pitää olla toisinpäin. Synnymme tyhminä ja kuolemme viisaina. Keräämme dataa, perspektiiviä ja viisautta koko elämämme ajan - ja hyvä, jos sen kerätyn datan saa jotenkin käyttöön, mutta jollei, niin viisaudet kuolevat mukanamme. 

Äitini oli aina valtavan iloinen koirieni menestyksestä.
Suurimmat kehut, glooriat ja waut tulivat aina hänen suustaan. Muulle koiraväellehän yksittäinen menestys on aina vain yksittäinen menestys. Äitini hurrasi jokaisen sertin ja SA:n kohdalla. Äitini oli hyvin kannustava ja kiinnostunut siitä, mitä, missä ja milloin koirieni kanssa teen. Isänikin jaksoi kysyä aina silloin tällöin, että "onko sinulle tullut uusia koiria" samalla kun hän kertoi mielenkiintoisesta luontodokumentista, jossa jokin eläinlaji oli toiminut mielenkiintoisella tavalla. 

Ihminen tarvitsee peiliä, korvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä läpi elämän.
Varmasti meistä jokainen haluaisi ympäröidä itsensä ihmisillä, joilta kaikkia edellä mainittuja asioita saa. Yleensä juuri vanhemmat hyväksyvät sinut prikulleen sellaisena kuin olet. Kun taas yhden kaverin mielestä voit olla melko räväkkä tai yhden mielestä pikkuisen äänekäs. Kolmannen mielestä "meillä ei oikein synkkaa" ja neljännen mielestä "miksi se ostaa kaikki koiransa yhtäkkiä Englannista".

Minulla on itseni kanssa vielä paljon tekemistä.
58 vuotta ei ole selvästikään riittänyt riittävään järkevöitymiseen ja uimahallissa eilen lausuttu "oletko jo 70-vuotias, niin saisit sporttikortin kaupungilta" - pisti miettimään, että kuinka paljon kaikki minussa jo roikkuukaan?!
Maaliskuussa loukkaantunut nilkka kipuilee yhä satunnaisesti ja olkapää samoin; tietty liike tuntuu kuin puukolla joku veistäisi kädestäni lihasta irti. Marssimurtuman alkukin muistuttelee välillä olemassaolostaan. Lisäksi polveni ovat alkaneet vihloa tietyissä asennoissa nekin. Ihanaa.

Meillä kaikilla on tarve tulla kuulluksi.
Minä voisin tehostaa tuota - sillä "ohipuhuminen" ja "aijaan" hokeminen ei ole tarpeeksi. Ei minulle eikä Sinulle.

Vähentäkäämme soimaamista ja paheksuntaa ja lisätkäämme kuulemista ja ehkä kuullun ymmärtämistäkin.
Me kaikki tulemme erilaisista ympyröistä ja elinpiireistä - jotkut meistä osaavat kääntää kaiken voitoksi ja vahvuudeksi. Toisilta meistä menneisyys on vienyt osan tervettä identiteettiä ja jättänyt osan sielusta kuolioon. Ottakaamme kaikki paheksunnan tilalle hiukan ymmärrystä ja soimaamisen sijaan ajattelumaailmamme laventaminen on mahdollista. 

Tapanani on lopettaa raskaatkin postaukset kiitoksiin.
Niin tälläkin kertaa.
Ensinnäkin haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni kaikesta. Me emme voi valita vanhempiamme - mutta ylpeydellä olen Sandqvist. 
Vaikka matkani aikuisuuteen ja koiramaailmaan oli alun haparoiva - niin kuin kuuluu - ja se kulki opetuslapsien - anteeksi opetuskoirien - kautta; ensin dalmatiankoira, sitten basenjeja, sitten sekalauman whippet, basenji ja grey kautta pelkäksi whippetistiksi - niin paljon on kristalloitunut matkalla. Koirilla on valtavasti annettavaa. Koirat ovat huikeita persoonallisuuksia, luovia, nokkelia, alati antavia, vievät mennessään ainutkertaisten kokemusten äärelle.
Vaikka minulla on ollut laumassani niitä "vaikeampiakin tapauksia" - niin nekin ovat olleet selvästi tarkoituksella minulle annettuja.

Ota vastaan.
Ole onnellinen ja levitä hyvää mieltä ja iloa ympäristöösi. Älä tuomitse, ole pitkävihainen ja ilkeä. Ole enemmän koirasi kaltainen. 

kuvat Honor70 ja oma kuva-albumi

Ihanaa itsekkyyttä?

Tässä erittäin raskaan syksyn kuluessa olen läpikäynyt vuoroin pahantuulisuuttani ja vuoroin uupumustani.
Kaikki tuntuu kasautuvan kaaokseksi ja lukuisien lankojen käsissä pitäminen ei aina ota onnistuakseen. Kolmen ihmisen laskuliikenne (!) on välillä ollut solmussa, skannaukset eivät kulje saapuvien paperien kanssa synkassa ja jatkuva soittelu ja asioiden selvittely miljoonien ihmisten kanssa kera hissimusiikin on uuvuttanut.
 
Autopilot-toiminto on pitänyt liikkeessä ja asioiden sekamelska on aikaansaanut sen, että pyykkikone tuntuu pyörivän jatkuvasti, kukkia pitää ostaa heti kun edelliset ovat kuukahtaneet ja huoneeseeni on pitänyt saada väriä, väriä ja väriä. Surun käsittelykaaviot ovat moninaiset.

Tällaisena aikana kun "käy herkillä" sitä kiinnittää erityisesti huomiota esimerkiksi ihmisten itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. 

Kerronpa pari esimerkkiä:
Olin menossa sovittuun tapaamiseen ja tuttuun tapaan aamu ja koirien lenkkeilytys oli tarkkaan aikataulutettua. Tykkään kävellä "ympyröitä" ja olin valinnut aamulenkiksi sopivan mittaisen ympyrän, joka sopii tarkkaan taimattuun aikatauluuni. Olin jo lenkin puolivälissä, kun keskellä metsätietä keuhkosi sileäkarvainen collie takajaloillaan kuuluvasti haukkuen vieressä seisovaa mustaa pientä monirotuista. Hihnojen päissä oli kaksi herrasmiestä. Tuttuun tapaan otin väistön läheiselle polulle ja sieltä pensaiden siimeksestä kurkin intopiukkojen koirien ja rehvakkaiden isäntien palaveria. Kesti, kesti ja kesti. Vihdoin huudahdin puskista; "oletteko kauan vielä siinä?". Keuhkoavan collien isäntä huusi takaisin: "mene toista kautta". Tsiisus. Olen ehkä sanaton. Mahtaa olla mahtava vallantunne käskyttää muita tienkäyttäjiä vaihtamaan reittiä, jotta saa itse hallita koko tienpätkää?

Mustan pikkukoiran omistaja lähti tulemaan kovaa vauhtia kohti, tottakai editsemme. Tie oli kapea ja flexi pitkä, joten älämölöhän siitä tuli. Juuri, kun olin saanut katraani kasaan, näen kuinka vasemmalta tulee kaksi koiraa lisää, kohti keskelle tietä jämähtänyttä herrasmiestä collieineen. Haukuntaa, riehuntaa, älämölöä. Kurkin vielä ehkä neljä minuuttia passistani keskelle tietä edelleen JÄMÄHTÄNYTTÄ collieta isäntineen ja koen epäuskoisia, pitkiä harmituksen minuutteja. Mies mahtaa nauttia vallantunteestaan. Hän ehkä kaivelee taskuja, katsoo kelloa, mittailee läheistä mäntyä. Meikäläisen värjötellessä lumihangessa koirieni kanssa. Kun VIHDOIN päätän lähteä takaisin, sieltä mistä tulinkin, arvaatte varmaan. Kyllä. Mies ja collie lähtevät kovaa vauhtia tulemaan päin. Näinhän se aina menee. 

Manasin kuuluvasti kuinka HIENOA toisten huomioonottamista. 

Kävelen kotiin sadatellen ja manaillen, ihaillen koiriani, jotka ovat aina valmiita seikkailuun kanssani, milloin kurkimme puskissa, milloin seisomme ojissa, milloin vedämme u-käännöksiä. Koirani kiltisti minua seuraten. Koskaan emme tuki muiden kulkureittejä, jää paikoillemme seisomaan, vaanimaan, haukkumaan muita ohikulkijoita. 

No tänään sitten.
Kävellessäni kohti vastatuulta urheiden, säätä ja puskia pelkäämättömien koirieni kanssa, vastaan kiikkerehti ensin ostoskasseja kantava, kumarassa kävelevä, iäkäs mummeli.
Pian hänen takaansa pyöräilee nuori MIES, joka huutaa mummolle kuuluvasti "älä tuu eteen"! Kumara ja kiikkerehtivä mummo hyppäisee salamannopeasti, niin, AJOTIELLE! Mahtoi pelästyä kunnolla. Mummo huojuu ajotien puolella kasseineen mitenkuten, että pyöräilijä saa pitää kävelytien ajokaistansa.

Vaivun synkkiin ajatuksiin. 
Näinkö tämä menee? Vahvempi määrää, mammat ja mummot väistää?

Piipahdin päivän päätteeksi Lidlissä, hakemassa jälleen parin 16 euron hintaisia, ihanan leveälestisiä lenkkareita. Sainkin kaivaa koko kaukalon läpi, onnekseni löysin YHDEN parin 41-numeroa!

Ajaessani kotiin liikenneympyrän kautta koin hetken hitskokkimomentin, kun NAISautoilija tulee ympyrään SUORAAN eteeni.
Onneksi oli pitoa ja kolarilta vältyttiin, mutta lähellä se oli. Ehdin nähdä autoilijan pään kääntämisen, mutta siitä huolimatta hän päätti ajaa suoraan eteen.

Maailmasta on tullut kylmä ja kova ja on oltava ikäänkuin aina varuillaan - valmiina väistämään!
Vanhemmat herrasmiehet äityvät nykyaikana huutamaan "mene sinä takaisin sinne mistä tulitkin", miespyöräilijät säikäyttävät mummot  kolme metriä ilmaan ja sivuun, naisautoilijat ajavat päälle.

Me emme saisi kyynistyä ja antaa itsekkyytemme ajaa muiden yli ja päälle - meidän tulisi ottaa paremmin muita huomioon. Olla enemmän koiriemme kaltaisia.  

ihanat kuvamuistot KaSin kuvatehtaalta

edit. pahoitteluni tekstikoon heitoista - Bloggerissa oli jokin tallennushäiriö kirjoittaessani ja vein osan tekstiä OpenOfficeen - ja toin sieltä takaisin - ja vaikka mitä painoi, maalasi ja viilasi, tekstikoot heittävät.

COS cosketti!

Eipä mitenkään laahaa nämä päivitykset perässä...

Oli nimittäin taas ihan huikea COS-tapahtuma 18.9. tällä kertaa Espoossa, 4S-areenalla.
Järkkääminen oli ihan yhtä hektistä kuin aina ennenkin, ilokseni saimme taas ihan huimia sponsseja mukaan ja jaettavaa oli tuttuun tapaan yllinkyllin.

Tapahtumaa - tapahtumia -  on todella kivaa järjestää rodussamme ja teimmekin tällä kertaa uuden osallistujaennätyksen, 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi; 73+78 = 151!! (vanha ennätys oli vuodelta 2019 112)

COS juontaa hurahdukseeni rodun kotimaahan, Englantiin.
Ja siihen, että Englannissa on paljon kasvattajia, jotka eivät ole virallisia tuomareita mutta tuomaroivat ns. open-tasolla. Tosin vuosien saatossa on käynyt ilmi, että osa kutsutuista ei halua lentää, ei voi jättää hevosiaan, miestään, ei ehdi/pääse jne. Olemme kuitenkin onnistuneet saamaan aina jonkun todella mielellään arvostelemaan tulevan, joka on vieläpä silminnähden nauttinut tehtävästään!
Ja COSsin päätarkoituksenahan on kerätä rahaa yhdistyksen terveystutkimuskassaan, missä olemme hienosti onnistuneet jo 5 kertaa (!) - yksi COSseistahan oli virtuaalinäyttely, johon saimme myös huikean määrän osallistujia.

Tänä vuonna Luke Sampson, Dapperdiva, arvosteli urokset ja nartut hollantilainen Jan Willem Akerboom, Crème Anglaise. Jan oli minulle kyllin englantilainen - käyttänyt jalostuksessaan paljon englantilaista verta, ja kutsu hyväksyttiin ilomielin! Siellä ja täällä. 

Paikka oli vertaansa vailla.
En voi lakata kyllin kehumasta. Valoisa, avara, siisti. Pieni taustatehotiimimme myös, valoisa, avaramielinen ja kovin auttavainen. ISO kiitos kaikille minua ja meitä auttaneille, teitä oli monta!

Kärsivällisyyttä ja vapaamielisyyttä vaaditaan aina myös kämppikseltä, kun koko kämppä tursuaa tavaraa. Hyvä kun vaatehuoneeseen pääsi - peruuttamalla oli pakko tulla ulos.

toim. huom. kuva ei ole varastosta, vaan portaiden alla olevasta tilasta.

Capri, Ballenbreich Gigalum, kilpaili junioriluokassa ja otti komean voiton. Loppusijoitus VSP-juniori. Tämä lapsikoira on lunastanut kaikki odotukset ja vielä enemmän. Ihana katsoa, kokea ja kulkea vierellä kun kerrokset ja kuoret avautuvat ja iloinen, sympaattinen koira niiden alta kuoriutuu esiin. Capri on kultaa, sisältä ja ulkoa!

Maui, Jothryn Alluring Traits iloitsi osallistumisestaan käyttöluokassa ja oli hienosti kolmas kera hemaisevan huikean huispaushäntänsä. Olisimme voineet tuijottaa toisiamme koko päivän. Toki siihen tarvitaan myös pala kanankaulaa, mutta silti. Tämä suloisen syötävä ja äärimmäisen sielukas koira on huikea kisakumppani, olemme sitten radalla tai kehässä.

Samui, Collooney Poker Player, pisti jalalla koreasti Emmin kanssa. Samui on uljas, ylväs ja patsasmaisesti esiintyvä - namia voisi varmaan tuijottaa viikon verran! Jalat aina paikallaan ja kohdillaan, tasapainossa, ei kiiku ei kyykkää, ei peruuta. Valioluokassa 13 koiraa ja sieltä Samppa Linna nappasi nelospallisijoituksen, hienosti!

Muistiinpanoni alkavat olla kaikilta osin sekavia ja tarvitsisin varmasti oman assistentin pikkuhiljaa. Luovana ihmisenä minulle kaikki excelit ja selkokielinen asiainkäsittely on hankalaa. Mietin tässä vain sitä, että miten enää kutsun ketään mahdollisiin tuleviin COSseihin kun vastaus saattaa olla; "kysyit jo kolme vuotta sitten ja minulla on nykyään 17 hevosta lisää" tai "en edelleenkään lennä".

Kiitos taas rodullemme, sen ihmisille ja jokaiselle koiralle yhdessä ja erikseen. Whippetit tekevät tapahtuman kuin tapahtuman. Meidän tarvitsee vain katsoa ja huokailla upean rotumme edessä.

Lauantain lupsakkuutta ja syntyjä syviä.

Koiramaailma vie meitä välillä "voimakkaiden asioiden ääreen" - ja siitä kiittäminen on koiriamme, rotuamme.
Lukuisat ihmiset elävät rauhanomaista elämää vailla about minkäänlaisia arkipäivän haasteita, joita meidän koirallisten elämä tarjoaa päivät läpeensä!

Eläähän voi niin monin eri tavoin. Jotain miljoonalla hexatriljoonalla tavalla. En edes tiedä, mikä on hexatriljoona, mutta se kuulosti hienolta.

Koiraihmisen elämä kun on alituista murhetta ja rämpimistä suossa. Tai bingossa.
Ei tarvitse avata kuin mikä tahansa somealusta, niin itku ja vaikerrus lyö päin kasvoja. Rolle ei voi syödä kauraa, Pille kakkaa sisälle ja Hertta vetää hihnassa. Kertulle ei riitä mikään aktiviteetti ja Nelli ei kestä lajitovereiden tuijotusta.
Toisaalta Luna osaa 45 sanaa ja avata jääkaapin. Sissi haistaa kantarellin, orakkaan ja varakkaan. Milo käy maanantaisin kiipeilykoulussa, tiistaina tasapainoilemassa pallojen päällä, keskiviikkona raunioilla ja torstaina se kroolaa uimahallissa. Perjantain tennistreeneissä se tuo pallot pois kuleksimasta, lauantaina pelaa bingoa ja sunnuntaina laulaa karaokea.

Koirat eivät enää luokaan omistajilleen pelkkää ähäkuttistatusta ja tuloskunniaa.

Vaan ovat myös väline kurkistaa somepäivitysten avulla omistajan osaamiseen, nokkeluuteen ja varakkuuteen. Arvotamme, arvuuttelemme, peilaamme ja kummeksumme. 

Tänään koirapuistossa pääsin harrastuksen alkulähteille.
Skarpin ja mukavan tuntuinen nuori mies tuli puistoon 9-kuisen XXXXXXX (rotu peitetty)-koiran kanssa. Hän vetosi meihin, kahteen rouvaan whippetiemme kanssa; "miten saan kitkettyä koirastani taipumuksen juostessa alkaa hyppiä ja purra".
Koirien pentumaiset ja villit tavat ovat joskus hämmentäviä ja myös niissä pentumaisissa tavoissa on joskus liian helppo mennä "vinoon". Kun kysyin pojalta, mitä hän tekee, kun koira alkaa hyppiä ja purra, hän vastasi "minä huudan".

Jokainen meistä on ollut aloittelija, vihreä, rookie. Kujalla, hämmentynyt ja vailla avaimia. Suurin osa pentuväännöistä on nimenomaan niitä, pentuvääntöjä. Pentu luulee kiljunnan ja huudon olevan "leikkiä" ja kun se kokeilee sinua, sinun tarvitsee "vain" pysyä jämptinä. Eikä antaa periksi eikä ainakaan alkaa huutohippasille koirasi kanssa. 

Vanhemmalla iällä kunnon kohotusyritykseni ei mennyt ihan nappiin...

Oikean jalan päkiä kehitti "lähes marssimurtuman" ja emännän juoksuharrastus kiellettiin ortopedin toimesta. Nyt vasen nilkka juilii ja vasen käsi myös. Ajoittain polvilumpiot eivät ole samaa mieltä portaiden kiipeämisestä ja uimahallin vesivastuskin on joskus liikaa käden rasitusvammalle.
Aloittakaa siis nuoret kropan vääntäminen hiukan aikaisemmin, kuin minä. Toki minulla urheilutaustaakin on, mutta niin, että vuosikymmen katseltiin vain perhosia.... Tai Reiskoja!

Koiriamme on kiittäminen monesta.
Mutta ne asettavat meitä myös peilin eteen, haastavat ja luovat jännittäviä tilanteita, joiden selittäminen ja avaaminen muille on usein työlästä. 
Oman koiran käytös kun on selkeästi selitettävää, tapahtuuhan se oikeassa tilanteessa ja paikassa. Se sama käytös onkin tuomittavaa, kun sen tekee randomrolle.
Selittelyä, kuvantamista ja sanoitusta, sitähän se elo koirien kanssa on. Mitä paremmin selität ja kuvaat, kerrot ja avaat, sen parempi. Koiriemme avoimuus ja "auki oleminen" elämälle voisi ohjata ja kannustaa meitä samaan?  

Ikääntyminen yhdessä koirien kanssa kuuluu elämään koirien kanssa.
Mitä enemmän omistat/olet omistanut koiria, sitä enemmän joudut niistä luopumaan. Koirat sairastuvat ja vanhenevat siinä missä me ihmisetkin. Mitä enemmän koiria, sitä enemmän luopumista, ahdistusta, surua. Unelmia, menestystä - ja kremppoja ja ahdistusta.

Mutta mikä parasta.
Koirien tapa ottaa hetkestä ilo irti, nauttia, riemuita ja JUOSTA sydämen kyllyydestä saa omat krempat ja ahdistukset unohtumaan.

Tänään Samppa Linna ja Capri juoksivat yhdessä Cielo Nocturno Bittersweetin, Viuhtin, kanssa + 2 asteessa täyttä ja vähemmän täyttä hölkkää reilun puolituntisen ja tunsin kaiken kivistyksen ja korvennuksen kadonneen sinä aikana oikeasta päkiästäni, vasemmasta nilkastani, vasemmasta kädestäni ja mielestänikin.

Tätä on yhteiselämä koiran, whippetin kanssa.
Nähdä, kokea, elää, riemu. Yhdessä. Krempat ja ahdistus unohtaen.
 

kuvista kiitos oma kännykkä ja Jenna Vapamaa

Huimaa muistellen.

Jäähyväisten aika ei ole koskaan helppo.
 
Olin oikeastaan tehnyt jo henkisesti liki vuoden jäähyväisiä jollain tasolla. Huomattavan pitkästi Huiman kohdalla.
On niin vaikeata "päättää" tai "tehdä mitään lopullista" - kun koira pääosin "voi hyvin" ja on "iloinen ja seurallinen".

Kuitenkin taannoiset eläinlääkärin sanat saivat minut syviin vesiin ja kohtaamaan väistämätöntä; "koirasta ei varmaan ole kivaa kun sillä on kokoajan pakonomainen tarve juoda".

Huima nimittäin joi. Paljon. Ja tietenkin pissasi paljon.

Sopeuduimme yhdessä, Huimaa käskytettiin pihalle usein, tietyt merkit saivat nousemaan kesken TV:n katselun "viemään Huimaa pihalle". Olimme voineet tulla juuri lenkiltä, kun se kotiin päästyä oli melko pian takaisin pihalla, pitkällä pissalla. Raukka pieni.

Kuinka urheasti se sairasti.
Huimalla todettiin pulmonaalinen eosinofilia sen ollessa reilun 2-vuotias. Eosinofiilien määrä oli varsin maltillinen, mutta riittävä aiheuttamaan sen oireet; yöllisen yskän. Limaa tuli ylös ja se oksensi liman. Useita kertoja yössä. Lääkitys oli alkuun hyvin maltillinen, kortisonia 2,5 mg kolmen päivän välein. Pystyimme alussa pitämään kuukausien taukojakin - ja saamaan taukojen aikana Huimaa näyttelyihin, toivoen, että oireet hellittäisivät kenties kokonaan. Oireet kuitenkin aina palasivat. Pikkuhiljaa lääkityksestä tuli säännöllistä, tauotus ei enää ollut vaihtoehto. Jossain vaiheessa pystyimme pitämään vielä kahden päivän antoväliä, sitten siitä tuli yhden päivän antoväli ja viimeisen puoli vuotta Huima söi kortisonia päivittäin.

Kävimme säännöllisissä verikokeissa, eläinlääkäreiden aina hämmästellessä "kuinka pienellä annostuksella se pärjäsikään" - verrattuna moniin muihin potilaisiin, joilla oli sama vaiva. Kortisoni alkoi kuitenkin tehdä tehtäväänsä.  

Huima eli huiman, näköisensä elämän.

Vaatimaton, hieno, syvällinen, kaunis. Ja vastapainoksi sairastamiselle kaikkea niin koskettavaa ja suloista, viipyilevää ja vauhdikasta. Vaikka sen elämä oli "jatkuvaa taistelua allergiaa ja aikaa vastaan" se oli samalla hyvin whippetmäistä ja monipuolista.

Huima nautti lenkkeilystä, kavereista, laumaelämästä.

Se sopeutui kaikkeen. Ja kaikkiin uusiin laumatulokkaisiinkin, niks ja naks; hei ja tervetuloa! Sen mieli oli kaikelle avoin, joustava ja lavea. Minkäänlainen ahdasmielisyys ja mielen kiristys ei sopinut Huimaan.

Kun eilen itkusilmin kävin Huiman valokuvia läpi, ja menimme siten yhdessä yhteistä memory lanea pitkin näin monista, monista kuvista kuinka täyttä sen elämä oli kuitenkin ollut. 
Miten komea, kaunis ja vahva Huima oli! 

Ihania, hellyttäviä suklaasilmäisiä kuvia vahvasta, kauniista koirasta toinen toisensa jälkeen. Juoksua, iloa, hurmaa, yhdessä oloa.
Kuvassa nuori JH Sanni Pulli esittää Huimaa Hands On -tapahtumassa. 
Huima Huima:

 

Anna anteeksi kyyneleet, ne ovat vain ikävää. 
Olen kyynelsilminkin onnellinen ja iloinen, että olit minun.  

Huima oli hyvin vaatimaton, eleetön ja "pieni" koira, se ei tehnyt itsestään numeroa, ei ollut koskaan tippaakaan aggressiivinen, ei riehunut, haukkunut eikä juurikaan aiheuttanut pahennusta.
Mutta isänsä tapaan oli kova piehtaroimaan, juoksi riemuisasti ollessaan irti, söi kakkaa suun täydeltä ja teki riemuhyppyjä. Jos lauma ei edennyt ja mieli teki kuitenkin kohti riehupeltoja, se hyppeli paikallaan kylkihyppyjä; vauhtia, vauhtia, tahtoo juoksemaan!

Koira voi olla kovin pyyteetön, vaatimaton ja vähään tyytyväinen - ja samalla ottaa FULL SIZE-paikan laumassa.
Huima oli sellainen. Kun nyt istun koneella kirjoittaen tätä, on muu lauma hipihiljaa, kukaan ei tule pyytämään ulos, pihalle, ruokaa - ei mitään. Iso osa laumaa on poissa. 

Huima rakasti halaamista, pusuttelua ja lepuutuksen vastapainoksi kevyttä kotiriehuntaa. Veden lipityksen ja pissimisen lomassa se riipi uusista leluista sisälmykset ulos alta aikayksikön ja vaikka olit juuri ottanut puolikuolleen lelun sen suusta se vei sen heti uudelleen riivittäväksi ja tuli sen jälkeen muina miehinä eteiseen, valmiina ulos, lelun fyllinkejä suusta roikkuen: "en se minä ollut, SE kävi päälle". 

Huima rakasti nukkua tyynyjeni takana ja meidän yhteisenä viimeisenä yönä, kun VIELÄ pohdin, että teenkö oikein, tunsin sen pehmeän, rakastavan hengityksen korvassani. Kuinka levollinen, rauhallinen ja ihana koira se oli. 

Luopuminen on kamalaa - mutta saada tuntea whippetin rakkaus ja yhteys Huiman kaltaisen koiran kanssa, siitä olen kiitollinen, kyyneltenkin läpi.


Kiitos yhteisistä vuosista, Huima. Rakastin sinua.

kuvat: oma kuva-albumi, Juulia Pitkänen, Antti Ruotsalo, Ida Björkqvist

Kesät menevät vanhemmiten nopeammin.

Miten olikin lapsena niin, että kesä tuntui melkeinpä ikuisuudelta.
Oltiin mummolassa monta viikkoa, uitiin ja kitkettiin porkkanapenkkejä, syötiin ahomansikoita ja tehtiin kukkaseppeleitä. Viikkotolkulla. Nyt ilmoitat koirasi yhteen kesänäytelmään, kolmeen ratakisaan ja yhteen maastokisaan ja sitten se kesä olikin siinä. Syystuulet yltyvät heti elokuun puolivälissä ja sadetta vihmoo aina lokakuulle asti. Kaupungin hiekanlevitysautot ovat lokakuussa valmiina viskomaan hiekkaa asvaltille, kun "säätiedotuksessa luvattiin yhdeksi yöksi miinus 1 astetta". 

Pian viimeisten rata- ja maastokisojen jälkeen somealustoilla oli lukuisia kauden koosteita.
Itselläni ei tunnu olevan kauheasti mitä koostaa. Kausi oli ja meni, viuh vain.

Kesän alussa Mauilla - ja minulla - kävi pieni/suuri (valitse kumman haluat) kömmähdys, kun naapuri juoksutti Maukkulia "kisakuntoon" niin, että ensimmäisessä ratakisassa aika oli + 23 sekuntia 280 metriltä ja maalissa kolmejalkainen koira.
Ell Talviolla oli vammasta (olkanivelen jännetuppitulehdus) hyvä intuitio ja koira saatiinkin hyvin kuntoon, tosin erittäin varovasti edeten. 

Parhaita saamiani oppeja - joita jaan nyt jankutuksina eteenpäin - on ollut "säästää koiraa" ja kisata mieluummin hintsusti kuin överisti. Tämä olikin minulle helppo rasti, koska kämppiksen auto ei juurikaan irtoa pidemmille kisareissuille ja olemme Mauin kanssa Tuomarinkartanon nurmen lumoissa.
 
Mahtaako kovin moni uusi kisauttaja tulla kuitenkaan ajatelleeksi millaisia atleetteja koiramme ovat lihaksineen, sydämineen, lihassyineen? Menevät maitohapoille (ihmisten tavoin), juoksevat äärirajoilla, "pakotettuina" (vietti vie!!), lihakset, nivelet, ligamentit ja kiinnityspinnat pinkeinä pinkovat; extremeä, koiraformulaa, vauhdin hurmaa ja vietin viemää! Se, mikä näyttää helpolta ihmisen silmään ei sitä välttämättä ole! Surprise! Lue aiemmat LEPOa koskevat artikkelini, niin pääset koiraurheilun ytimeen!!!!

Tänä vuonna Maui kisasikin vain neljästi; loukkaantumisen jälkeen kolmesti. Plus nakkimakkarajuoksut, eli tavallaan yhteensä viidesti.
Ajat ovat menneet hintsusti tai hiukan enemmän kuin hintsusti nyt päälle 20:n sekunnin, mutta koira on sama iloinen Maukkuli, ja keuhkoaminen ennen suoritusta samoin. Miksipä se siitä muuttuisi. Kultahännän Sanna on Mauia vatkannut kauden kuluessa ja ainahan sieltä jotain pientä fiksattavaa on löytynyt, mutta myös fleksiibeli ja joustava lihaspohja, jos nyt näin voin asian ilmaista. 

Kesän alussa treenautin myös Capria, nuorimmaistani, jokusen kerran Kartanon moottorijäniksen perässä.
Pitkä matka, baby stepsein, on kuljettu "jogurttipurkkivieheestä"; viehe kun ei ensin kiinnostanut Capria ensinkään. Luulin Osmon ensin vitsailevan, kun kehotti kotona jahtausta aiheuttavien jogurttipurkkien liittämistä vieheeseen. Ai että muuten, miten on mielenkiintoista kulkea matkaa koiran vierellä, jonka tiedät olevan "auki" ja sinun tulee vain kulkea vierellä ja seurata kerrosten avautumista, yksi kerrallaan. Ensin koira on "öö ää" sitten "mikä juttu tää on, selittäkää" ja lopulta "olisit heti sanonut". Valon syttymistä koiran päässä on huisia seurata.

Caprihan lähti ensin moottorin perään JIIHAA ja tappokin oli kunnon ravistus, mutta toinen perään meno saattoi jäädä lähtötelineisiin, mennä pomppuiluksi tai u-käännökseksi jo kolmen metrin jälkeen.
Hmm. Mietintämyssy päähän, somealustalle ulisemaan ja kappanen, apu oli lähempänä kuin uskoinkaan. Capri pääsi Suvi Halonen Oy Ab:n Pienten Pentukoirien Vietinherätys-yksityiskouluun ja ärsyttely teki tehtävänsä. Viehettä vedettiin ensin niin, että koira oli kiinni eikä se päässyt perään, vaikka olisi tehnytkin pienen pompun, että "voisin hiukan ajaa kyllä". Capri oli hihnassa ja vasta kun se teki ns. MEGApompun, niin se sai ajaa sen kolme sekuntia. Treeni oli sitten siinä. Jätettiin nälkä.

Näitä Pienten Pentukoirien Vietinherätys-sessioita taidettiin ottaa yhteensä kolmasti läheisillä vehmailla Hakunilan sporttipohjilla ja vaste oli kyllä maanmainio.
Tästä veti niin omistaja kuin suikaleidenvetäjä-Suvi ihan kiksejä, kun edistyminen oli silminnähtävää ja jopa liikkistä. Miten nämä meidän taitavat koiramme joskus vain tarvitsevat hieman hellää ohjausta, kevyttä tuupintaa ja yksityiskoulua. Muistakaa se, te kaikki "tuskailijat" jonkun nyanssin äärellä; kun kaikki ei menekään kuin elokuvissa. Tarvitaan VAIN oikeaa ohjausta, muutamaa askelta taakse, baby stepsejä eteen - ja kas, oivallus on taattu! Usein sekä koiralla että emännällä!

Kartanolla sitten kesän edetessä saimme Caprille hienoja onnistumisia kun kaveri lähti kuin tykinsuusta - toki koppien edestä lähettäen. Asia kerrallaan.

Mistä tulikin mieleeni motkottaa, että älkää menkö asioissa liian nopeasti eteenpäin.
Olkaa aistit auki koiranne suhteen ja jos koira arkoo koppiin tunkua, älkää tunkeko sitä sinne!!!!!! Vahvistakaa ensin saalisviettiä käsivieheellä ja moottorilla USEAMPI treeni kopin edestä. Ei sinne koppiin ole heti eikä viidestoistakaan päivä vielä pakko mennä!! 
Caprinkaan kanssa ei ole sanottu, että tuleeko siitä ratakoiraa ensinkään vai onko sille sopivin aluevaltaus maastokisaaminen. Ketterä on kovin ja laumassa on rosvon roolissa, Samuin toimiessa poliisina. 

Kesät - ja kisat - loppuvat aina jotenkin kesken ja paljon jää muhimaan talvea vasten, mutta onneksi talvetkin tuppaavat menemään verrattain nopeasti.
Ensin lenkkeilemme vain sateessa, sitten loskassa kolme kuukautta ja pakkasessa toiset kolme. Sitten se on ohi. 

Jos mennään + 5 vuotta taaksepäin en olisi ihan äkkiä uskonut, että treenautan jo kolmatta (enkku)koiraa putkeen juoksemisen saloihin enemmän tosissani.
Toki olen kisannut useamman whippetin kanssa maastoissa aiemminkin, mutta tämä ratatouhu on ihanan uutta ja virkistävää. Lopulta Maui oppi kopitukset PIM! ja radalla saamani vihje "keilapallolähetyksestä" on toiminut Mauilla loistavasti. Toki kaverin lähdöt vaihtelevat tykkilähdöstä viipyilyyn, mutta koska kyse on eläimestä niin lähteköön jahtiin kuten sillä hetkellä parhaaksi katsoo!
Samppa Linna taasen otti useamman koppitreenin, ennen kuin uskoi, ettei veräjä ole vihollinen. Sittemmin kaveri huutaa (siis oikeasti kiekuu!!) ennen lähtöä sekä linkoaa kopissa liki saranat irti, joten melkoisia viettipesiä ovat nämä kaksi; Maukkuli ja Samppa. Capri on hillitympi, mutta ihan HULLU juoksemaan sekin. Ei siinä ehdi mennä edes sekunnin sadasosaa kun liipasinlukko sanoo KLIK kun Capri jo mennä viilettää tuhatta ja sataa, Samui perässään.

Vaikka kesät menevät vanhemmiten nopeammin - koiran kanssa kannattaa kuitenkin ottaa iisisti.
Askel kerrallaan ja hieroa mieluummin hissuksiin asiat kaaliin ja kuntoon, kuin harppoa "suoraan asiaan". Radalla on hyvä roikkua viisaampien hihoissa ja peesissä, heiltä heidän juoksuoppejaan imien. Koira on koira ja YKSILÖLLINEN vieläpä. Siispä aistit auki, avoimena ehdotuksille jos normitreeni piiputtaa ja koirakohtaisuus kunniaan! Kaikki ei tule helpolla, eikä pidäkään - mutta lopussa kiitos seisoo ja maalissa on iloinen koira; suikaleet suussa! Se se on parhautta - oli sitten loppujen lopuksi kyse treenistä tai kisasta; whippet on luotu juoksemaan!

Ja hei - riemu ja riemukkuus on tärkeintä. Luodaan me sitä koirillemme, koska koiramme luovat riemukkuutta meille!

© kuvat Antti Ruotsalo ja Sindy Rahikainen

Cesis, Latvia 14.10.-16.10.2022

Huomaan, että emme ole blogini kanssa tavanneet sitten elokuun. 
Isäni menehtyi elokuussa, 23. päivä ja koko syyskuu meni lukuisien kuolemaan liittyvien asioiden hoidossa. Ihmisen menehtymisen jälkeistä byrokratiaa ei ole tehty helpoksi eikä ainakaan suoraviivaiseksi. Oikeastaan en muista edes paljoa syyskuusta. Mutta sen muistan, että katsoin tiukasti kalenterista lokakuun puolivälin merkintää: Latvia (Capri, Maui) - ja odotin kovasti, että arkiseen aherrukseen ja pakerrukseen tulee irtiotto arjesta - ja UK-trioni, Samui, Maui ja Capri - todella delivered!!

Kämppiskin suostui kuskiksi - ja niin lastattiin taas Avensis matkaan! Balin ja Huiman luottohoitajan Heidin tullessa kotiin jäävien poikieni seuraksi. Iso kiitos taas Heidille poikien hellästä ja luotettavasta hoivasta!

Olimme varanneet kolmen huoneen Airbnb-huoneiston Cesiksen laitamilta, n. 4 kilometrin päästä itse näyttelypaikasta.
Kämppä oli löytö ja voin vain enää ihmetellä miten minulla kesti niin kauan päätyä Airbnb:den pariin - onneksi Taru ja Heli tomerasti osoittivat em. yöpymismuodon suuntaan. Yksi asia ylitse muiden on RAUHA. Hotellissa kun on yleensä koiranäyttelyviikonlopun aikana monta muutakin koiraa, mikä tarkoittaa suomeksi sanottuna =  haukuntaa, metallihäkkien raahausääniä ja yleensä myös discoa/karaokea 22-04 välillä juuri oman huoneesi alakerrassa... Lisäksi koiramaksut alkavat olla aika suolaisia, varsinkin kun meikäläinen on ruvennut pitämään yhtä tai kahta "lisäkaverikoiraa" mukana.

Heinäkuisen Ogren jälkeen aloin haaveilla kolmannesta junnusertistä Caprille ja Latvia oli loogisin vaihtoehto, koska Capri oli sieltä jo kaksi junnuserttiä saalistanut. Lisäksi kutkutti Mauille Latvian sertti, josko sekin napsahtaisi, hyvällä onnella?

Caprin ja Samuin riemua läheisellä "tunturilla".

Syyskuu meni isän asunnon tyhjentämisessä ja kaikessa liittyvässä asiainhoidossa plus vedin samaan hengenvetoon kehäsihteeriduunit, hautajaiset, COSsin, viettitestauksen... Jaksoin, kun odotin Latvian matkaa!

Lauantain tuomari hieman "pelotti", kun pidin Arne Fossia sangen tiukkana ja pelkäsin poikieni virheiden peittävän (kaiken) hyvän... no, kuinka väärässä olinkaan!
Taisi mennä päinvastoin, kaikki hyvä peitti virheet alleen! Ja siis hyvä, kun ilmoitin rohkeasti molemmat pojat molemmille päiville!!!

Puksuttelimme hiljaksiin varhaisella aamulaivalla, läpi kauppojen, huoltoasemien, wc-käyntien ja  lukuisien kahviautomaattien kohti Latviaa ja Cesistä. Google maps ja auton oma navikin veivät meitä melkolailla keskeltä Viroa kohti Latviaa, 2-tietä. Kymmeniä kilometrejä auton navi näytti auton kulkevan keskellä peltoa; tie oli ilmeisen uusi. Päädyimme Valka-nimiseen kaupunkiin, jossa oli SuperAlko, kuinkas muuten. Pina Coladat olivat ylähyllyllä ja sain vain vaivoin kammettua etuosassa olevat pullot ostoskoriin. Nyt meni hetkeksi sormi suuhun. Ei ollut lähettyvillä koripalloilijoita eikä palleja. Sitten katseeni osui metrisiin A-tikkaisiin ja eikun hoplaa ja perimmäisetkin pullot, kaikki 15 kpl, saatiin ostoskoriin. Kreisiä.

Itsestäni ei ole kuvaa - mutta näin se meni! 

Airbnb todellakin lunasti kaikki odotukset. Siisti, avara, hyvin varusteltu ja ah, mikä rauha!!! Ympäristö oli todella rauhallinen, ei irtokissan irtokissaa, ei irtokoiran irtokoiraa, rauhallinen, hiljainen talo ja lenkkimaastot alkoivat ikkunan alta. Ei valittamista, mistään!

Mentiin nukkumaan about heti ~ 18 aikaan ja kuinkas kävikään; koko trio herätti kello 03 ja eikun yöhön pissattamaan ja kakattamaan poikia!

Lauantain kehään siis minimaalisin odotuksin - ja huikein tuloksin!!!!!!
Capri kilpaili junioriluokassa sangen näppärää junioria vastaan, itseään n. 6 kk nuorempaa, ja otti hienon luokkavoiton. Heti perään Mauin kanssa valioluokkaan ja Maukulla oli into ja ilo taas tapissa. Tuomaria nauratti; "You have a very happy fellow with a happy tail" - johon minä tietysti vain vastasin hersyvällä naurulla: "Yes, he IS very happy"! Capri PU1 ja LV junnusertti -> LV junnuvalio !!!! ja Maui PU2 ja LV sertti -> LV valio ja LISÄKSI Balt Ch! 

© Tuija Gustafsson

VSP Ballenbreich Gigalum ja ROP Baffy Greenfield Dogs
ROP-koiran omistaja Kathriin Usai auttoi molempina päivinä Mauin esittämisessä PU-luokassa, huge thank you Kathriin! 

Illalla tungettiin masut täyteen pizzaa ja lenkitettiin koiria nyt "järkevämmin"; eli myöhemmin. Lähistön kaduilla oli varsin uutta ja tehokasta led-tekniikkaa; eli älyvaloja. Valopylväiden valot "haistoivat" kulkijan ja valojen teho voimistui aina lähestyessä, alta kulkiessa. Kun pylväs jäi taakse se himmeni taas.

Just näin. Kreisi mama ja kreisit pojat.

Sunnuntaina saatiinkin sitten mennä kehään rennosti, kun lauantai oli jo niin iloinen yllätys ja saavutus! Sunnuntain tuomari Laszlo Erdös oli erityisen tarkka päistä ja vaikka Caprin kilpakumppanilla oli "parempi pää", Capri kuitenkin vei taas junioriluokan voiton. Mauikin oli maltillisemmalla tuulella tänään ja häntä ei noussut enää "ihan niin korkealle". Komea Maukkuli vei tällä kertaa urosten voiton, koska Capri pisti PU-kehässä vähän loikkien ja hyppien kun hoksasi yhtäkkiä, että leikkikamu on peesissä. Ihanaa, kun poikien laatukriteerit päihittivät virhekriteerit, niin sitä pitää! 

Pikkaisen komeat lenkki- ja ajuemaastot...

Tällaisen viikonlopun jälkeen sitä jotenkin herkistyy ja huomasin itsekin sanovani: "eiköhän se Anita voisi ihan vaan uskoa, että sillä on kivat koirat". Kriittisyys kuristaa ja pienentää; koiran omistaminen ei saa olla (ainakaan pelkästään) virheisiin keskittymistä ja niiden ympärillä pyörimistä vaan hyvien asioiden todentamista ja niihin keskittymistä -  nimenomaan kokonaisuus nähden. On joskus aivan liian helppoa murehtia, vatvoa, pienentää koiraansa - vain huomatakseen kuinka turhaa ja tarpeetonta se on. 

VSP Jothryn Alluring Traits ROP Absidian All Eyes On Me

Koiran voi nähdä niin monin tavoin. Se on ystävä, lenkkikumppani, sielunpuolikas, harrastuskaveri, joka vie tässä tapauksessa ihaniin ja ikimuistoisiin reissuihin ja kokemuksiin! Tuomareiden mielestä taas sillä voi olla "todella kaunis pää ja ilme" tai "se on iso" tai "lanneosaltaan turhan pitkä" mutta lopulta harva (?) näkee saman kuin sinä; koirasi ainutlaatuisuuden. Ei ole toista Mauia, Capria, Samuita.

Kiitos pojat tästä nimenomaisesta, ainutlaatuisesta reissusta. Te teitte tästä ikimuistoisen matkan. Toki sunnuntaiaamun ajue olisi voitu jättää väliin :D mutta siitäkin selvittiin. Samui, joka ei ollut tällä kertaa ilmoitettuna kehään, oli SUPERreissukaveri, huikea. Lupsakampaa kaveria saa rodun parista hakea, uskallan sanoa. Ja nyt kun oikein äidyn kehumaan, päätän postauksen Arne Fossin sanoihin Caprista: "Lovely condition. I love his balance when standing."

Huippureissu, ei vaan tulosten puolesta, vaan kokonaisuutena - aina sitä päätyy hekumoimaan, minkäs teet, kun on niin kivat koirat! 
Let them loose - and enjoy!