On se jännää. Ja antoisaa.

Tuo juoksuharrastus.
Miten se onkin niin ottanut otteeseensa. Joskus ammoisina aikoina sitä pläräsi kehäkinkereitä ympäri Suomenmaan ja muistan joskus nuoruudessa laukanneeni parhaimmillaan 25 näyttelyä vuodessa. Nyt sitä hoputtaa koetoimitsijoita antamaan ne perhanan viitenumerot, päästäkseen maksamaan juoksukisat; että ylipäätään muistaa mikä kisa on milloinkin. Merkkaan kisat seinäkalenteriin vasta, kun olen ne maksanut. Tästä syystä en pysty lupautumaan mihinkään kehäsihteerikeikoillekaan, ennen kuin rata- ja maastokisat on maksettuina ja merkattuina. Puuhh. 

Tänään Maui suoritti kaikki 19 sekuntia ja 57 sadasosaa.
Innolla, ilolla, itselleen ominaiseen tyyliin ja geenien ja lihassolujen, biorytmien, tuulien ja tähtien asentojen avittamana. 
Sitä ennen toki piti kirja kiiruhtaa toimistoon, päivitellä kuulumiset, jonottaa ell-tarkkiin, käskyttää Maukkua, koska JUURI kun Mauin vuoro tuli tarkkiin, alkoi vieheen testaaminen! Lämppäämiseen saimme seuraksi aiemmalta kaudelta tutun Hopun emäntineen, tiimin, jota pienellä porukalla potkimme hellästi eteenpäin kirjojen hankintaan ja tositoimiin. Nyt on Hopullakin pre- ja afterjuomat, kaulanviilennin, sveduvaljaat ja ratakireet trikoot. Hiihtelimme eestaas huomaamatta kilometrin ja pian toisenkin. 

Startissa Maui sai valita kopikseen ykkösen, tosin jotain se jäi sinne TAAS tällä kertaa jumittamaan sekunnin sadasosaksi, ehkä. En ihan saanut keilapallokopitusta tällä kertaa, tuuppasin vain persiiseen, sinne, sinne, kalteriin kiinni...  Kolmosesta lähti tällä kertaa nuori Mei Dan -tykki, joka sai huikean startin ja viiletti aina sertiajalle asti. Maui kiri kakkoseksi ja Hoppu tuli kolmantena maaliin. 

© Juulia Pitkänen

Taas käppäiltiin, juotiin palautusjuomat, pakattiin foliopeitettä ja länkätettiin olevinaan jostain jotain ymmärtäviä kannanottoja muiden aikoihin, serteihin ja treeneihin.
Mitäänhän en (oikeastaan) lajista YMMÄRRÄ kunhan ajelehdin mukana koiran kanssa, joka taas tasan tarkkaan tietää, mitä se tekee! (tähän se hauiksen pullisteluhymiö)

Tästä pitkää aasinsiltaa siihen, että kuinka kulloinenkin koira vie meitä.

Pitäisikö sanoa kuin pässiä narussa? Positiivisella otteella, tietenkin. Lempeän pehmeässä Onega-hihnassa.
Bali hämmästytti aikoinaan sääriluillaan ja luisulla lantiollaan tuomarit aina Baltian perukoilla asti, ja pitihän se heittää löylyä niin kauan kuin kiuas oli kuuma ja pokata Cacibit kotiin jotta saatiin CIB-kruunaus MV-huuman päätteeksi. Maui jahtasi pentutreeneissä viehettä niin suurella intensiteetillä, että hampaat irtosivat ja viehe vereentyi. Kyseessä oli toki pentuhampaiden irtoaminen, ettei nyt joku luule, että pysyvät premolaarit sieltä huojuivat alas ikenistä. Ihmiset tulivat siinä sitten melko pian tökkimään ja tuuppimaan moottorille, kisoihin ja kinkereihin. Mehän menimme, kun koira sinne halusi - ja veti. Samuin kanssa ollaan vielä vähän kahden tai kuuden vaiheilla, että minne sen kanssa oikein kannattaisi suunnata. Sirkukseen varmaankin, koska kaverilla on melkoista personaliteettia ja luovaa otetta elämään. Ja maastoradoille. (tähän iloinen, positiivinen nauruhymiö)

Onneksi kaiken kisailun vastapainoksi koirani VIEVÄT minua myös metsään, neulaspoluille, punkkien, hyttysten ja kuivuneiden, tänä vuonna hyvin pienten,  mustikoiden äärelle, kuumalla, sateella, pimeällä - päivästä ja kuukaudesta toiseen, vuosi vuoden perään. 1128 kilometriä so far tälle vuotta.

Mutta se, mikä tässä on mielenkiintoista ja johon olisi hauska kuulla jonkun tilastonikkarin ja tilastoista ammentavan mielipide on Mauin ajat. Radallahan on sekuntikelloihin ja exceleihin perehtyneitä ja olen jopa nähnyt useampia viivatilastoja (joista en ole ymmärtänyt mitään...) missä koiran rata-ajat on piirretty erivärisin ja -paksuisin viivoin ruudukolle jännittävään vuoristomaisemaa karrikoivaan muotoon. 

© Juulia Pitkänen

Sillä nyt alkaa hakunilalainen mush-palleroiden syöttäjä pohtia, että miten ajat VOIVATKIN pyöriä niin samojen sekuntien ja -sadasosien ympärillä, vuodesta toiseen?
Onko asia hyvä vai huono ja mitä se kertoo koirasta, sen genetiikasta (?) ja kyvykkyydestä (?) lajiin. Yritin soittaa tuossa viisaammille, mutta ovat näköjään estäneet numeroni, joten ihan heti en saanut tähän vastausta. Haha.

2018:
paras 19,59
huonoin 19,91

2019:
paras 19,49
huonoin 20,29

2020:
paras 19,57
huonoin 20,27 (häirintä)

2021:
paras 19,57
huonoin 19,96 (häirintä)

Maui on siis juossut/juoksee (jo) neljä kautta. 
Kisoja on kertynyt kaikkiaan 13 kpl. Kolme kertaa ollaan startattu myös 350 metrillä, mutta ajat ovat olleet sillä matkalla laskevia; 24,67 - 25,01 - 25,37
280 metrillä ajat huonoimmasta parhaimpaan menevät näin; 20,29 (1x) - 20,27 (1x) - 19,98 (1x) - 19,96 (1x) - 19,91 (1x) - 19,78 (1x) - 19,75 (1x) - 19,73 (1x) - 19,64 (1x) - 19,59 (2x) - 19,57 (2x)  - 19,49 (1x).

Olen ihan mielettömän iloinen omasta Maukusta, sen myötäsyntyisistä taidoista sekä siitä, että näyttelyihmisiä on alkanut valua radoille enemmässä määrin. Sekalinjaiset tykittävät radoilla parhaimmillaan KV-aikoja ja onpa serttejä onnistunut pokkaamaan ihan näyttelylinjaisetkin. Koira pitää tuntea, siitä tänään radalla puhuttiin. Yhdelle sopii verkkainen treenitahti, toisen kroppa, ligamentit ja lihassyyt huutavat hoosiannan sijaan HURAA, kun saavat monipuolista ärsykettä, venytystä ja vanutusta tiuhempaan tahtiin. 
Ja yhdessä olemme kaikki jännän äärellä. Yhdessä oman koiramme kanssa. 

Maukkuli on Maukkuli vaikka voissa paistaisi. Samui samoin, Huiman ja Balin pidellessä jo veteraanikerhoa verkkaan. 

Anna siis kulloisenkin koiran tulla, yllättää ja viedä sinut mennessään. Pidä hatustasi kiinni, sillä kyyti voi (joskus) olla kovaa!

HURJAN kiitollisena koiristani. Ihania nelijalkaisia eläimiä kaikkine personaallisine piirteineen, geeneineen, sukutauluineen, vietteineen ja vaistoineen. Ihanaa elämää yhdessä!

Juttulainat: Koiramme 7-8 2021 "Julmuutta ei tarvita koskaan".

Toimittaja Birgit Halkio oli haastatellut suojelukoulutusta koskevaan juttuun lajia pitkään harrastaneita Juha Korria ja Esa Tapiota. Jutussa oli monia niin erinomaisia sitaatteja, että ne oli pakko jakaa tännekin ei vain "juttulainat" -taggauksen alle, vaan myös "ajattelemisen aihetta" -merkinnän. Kouluttajien sitaatit sopivat kaikkeen tekemiseen koiran kanssa:

  Juhan mukaan ohjaajalla voi olla iso kiusaus edetä koiran kanssa nopeammin kuin se on valmis ottamaan vastaan koulutusta. Tulokset ja tittelit ovat tällaisissa tapauksissa tärkeämpiä kuin koiran ehdoilla eteneminen ja koiraurheilun harrastaminen.
- Innokas koira on helposti kovin malttamaton, joten ohjaajan on todella maltettava edetä koulutuksessa askel askeleelta, Juha toteaa.
   Koko ajan pitäisi kuitenkin olla koiran toiminnan edellä, jolloin ehtii muuttamaan omaa toimintaa tai käskytystä niin, että koira onnistuu juuri toivotulla tavalla.
- Treeneissä ja koko harrastuksessa on tärkeää, että koira varmasti haluaa tehdä sitä, mitä siltä odotetaan, miehet sanovat.

- Tapanani ei ole suunnitella koiralleni jotain kisauraa tietyin päivämäärin. Minulle tämä on harrastusta, jota teen ilokseni koirani kanssa ja haluan sen myös olevan iloista koiralleni, Juha painottaa.
   Juhan mukaan treenaamaan voi lähteä vain silloin, kun itsellä on rento ja hyvä mieli. - Vain silloin voin toimia koirani kanssa iloisesti ja vapautuneesti. Se on ainoa oikea tapa toimia koiran kanssa, olla sille reilu. 

- Tuntuu kuin mikään ei riitä, vaan koirasta pitäisi saada aina vain enemmän irti. Sitten koulutuksissa yritetään päästä tähän keinolla millä vain, että saataisiin ne parhaat pisteet vaativilta tuomareilta, Esa pahoittelee.

   Juhan mukaan koiraharrastusten vetovoiman keskeisin syy on se, että ohjaaja näkee samalla, miten innostunut oma koira on siitä, mitä se saa tehdä. Tästä tulee positiivinen kierre, halu toimia yhdessä.

   Mikään koira ei voi olla kuukaudessa valmis. Juha ottaa entisenä maratoonarina esimerkiksi juoksuharrastuksen.
- Siinä tehdään monta vuotta pohjatyötä. Kehittyminen tapahtuu ajallaan. Paras lopputulos saadaan maltilla ja suunnitellusti edeten.

   Yhdeksi suojelukokeiden arvostelukriteeriksi, nykyistä enemmän, he toivovat että liikkeet olisi tehtävä ilolla eikä stressiä saisi näkyä.
   Esa toivookin, että vaikka harrastaja olisi miten kilpailuviettinen, niin tuloksia ei saa, ellei koiralla ole mukavaa suorittaa vaadittuja tehtäviä.

   Juha ottaa esimerkin myös näyttelypuolelta, vaikkei näyttelyinnokkaaksi itseään nimeäkään. - Kun on paljon puhuttu terveysongelmista, huonoista rakenteista ja luonteista, niin minä uskon, että jos tällaisia koiria ei palkita lainkaan, niin muutosta tapahtuu.

Narvassa vihdoin!

Vihdoin viimein pääsimme matkaan. Narvan näytelmäilmot oli maksettu ja pistetty sisään vasta 1,5 vuotta sitten...

Siinä oli Samuli ehtinyt tulla Viron valioksi välissä ja saalistaa Cacibejakin riittävästi, mutta hotelli Inger oli aikoinaan vaatinut (!) hotellimaksut etukäteen ja niitä oli yritetty suomeksi/englanniksi/viroksi/venäjäksi saada edes osittain takaisin, mutta ei. Ei vaan lähtenyt. Hotelli jäi roikkumaan, laiva peruttiin välillä ja varattiin uudelleen, näyttelyilmot menivät talvelta keväälle, keväältä kesälle, kesältä syksyyn...

Lähdettävä oli, kun vihdoin tuli vihreää valoa. 
Lunastamaan maksetut ilmot ja hotellit ja hakemaan jotain glooriaa tähän kaiken ankeuden keskelle. Kolmas, neljäs, viides ja kuudes Covid-aalto kuritti ja kurittaa suomalaisia ja koko maailmaa ja ole siinä sitten. 

Laivalla pojat ottivat juuri niin rennosti, kuin olin ajatellutkin. Meri-ilmaa nuuskittiin ja kovalla laivakannella pötköteltiin reporankoina. Piipahdimme jollain kannella ja henkilökunnan kanssa kävi juuri niin kuin Samuin kanssa voi odottaakin:

Samui on Samui vaikka voissa paistaisi. Sanopa sille "moi" niin Samppalinna halaa oitis! Tätä laivan henkilökuntaan kuuluvaa nauratti suuresti koirieni lempinimet "Samppa ja Maukka vaan" - Minä nauran noita nimiä kyllä vielä illallakin!

Hotel Inger. Huonekuvat on aika kaukana todellisuudesta. Ei ilmastointia, ikkunat suoraan discon päällä. Onneksi perjantaina asiakkaita ei ilmeisesti juuri ollut ja DJ lähetettiin kotiin (?). Ainoastaan yksi seurue jäi riekkumaan varjon alle, kadulle, ja hiljaisuus laskeutui noin yhden-kahden aikaan yöllä. Lauantaina disco ei ollut auki, mutta sunnuntaiaamuun herättiin koirien haukunnan ja ulvonnan myötä. (aamiainen alkoi). Muuten ihan siisti hotelli ja hyvä sijainti. Mitä nyt 250 koiraa majoittunut samaan paikkaan....

Olemme lauantaiaamuna Venäjän rajatarkastusaseman läheisyydessä. Matkaa hotellilta vaivaiset muutama sata metriä. Miten hienot puunjuuri-istutukset aukiolla olivatkaan!

Toisaalta on kuivaa kuin savannilla...

ja toisaalta istutukset ovat runsaita ja reheviä!

Ja niissä on käytetty luovuutta! Ihan äkkiä en muista, että olisin tällaista kukkasuoraa nähnyt keskellä kuivuutta ja kaivetun nurmikon keskelle!

Tämä se on taas Sämpylä. Hei moikka, kuka sä olet. Miksi olet jähmettynyt?

Tässä hieman tuokiokuvia Narvasta. 

Samui ja Maui Narvassa. Enkkupojat.

Pojat tuumailevat Narvan aamussa. 
Tuli tepastettua kumpanakin näytelmäaamuna ihan reippaat aamulenkit ja pojat olivat tietysti heti valmiina ja innokkaina nuuskuttamaan Narvan kuivuneita nurmia ja katselemaan maisemia.

Itse näytelmätulokset sujuivat nekin varsin mukavasti:

lauantaina 17.7.2021 Samui oli VSP kera Cacibin, Maui ERI/2 SA. ROP oli Brookway Attitude On Carpet
tuomari Dina Korna, EE

kuva: Jaana Reinek

sunnuntaina Samui oli jälleen VSP kera Cacibin, Maui PU4 ja SERT(!!). ROP oli Born To Charm Suzett 
tuomari Kimmo Mustonen, FI

kuva: Marjo Rantanen

Mukava, vaivaton reissu kera mukavien tulosten. Hellettä piisasi Narvassakin, mutta onneksi lauantaina tuuli leppoisasti ja sunnuntaina paluumatkalla oli jopa rankkasadetta!!

 
Iso kiitos Heidille, joka huolehti Huimasta, Balista ja kaikista kukistakin (!) ollessamme reissussa ja tietysti kiitos myös kämppis ja Toyota Avensis, että päästiin ylipäätään reissuun! Ilman autoa (ja kuskia) on paha lähteä mihinkään. Koiranhoitajasta puhumattakaan.

Taas monta kokemusta rikkaampana ja tuloksethan olivat enemmän kuin mairittelevia! <3

Mihin teillä - meillä - sinulla on kiire?

Tästä postauksesta voisi yrittää tehdä lyhyen:
koiran kanssa kiire ei yleensä johda (mihinkään) hyvään.

Ja sitten vain piste.

Minulla on ollut viimevuosina suunnaton ilo olla vastaanottanut Mauin ja Samuin kaltaiset koirat.
Olen myös siksi tuonut monta kertaa esiin, että meille ANNETAAN koiria. Emme me niitä tuosta vaan osta ja saa, vaan tiemme kohtaavat juuri sen oikean kanssa, tavalla tai toisella, oikeaan aikaan. Teemme yhdessä matkaa n. 10-15 vuotta ja opimme koirastamme, rodusta, mutta myös itsestämme. Meidän tulisikin aika-ajoin katsoa myös (kriittisesti) peiliin. Mitä koiramme yrittävät meille sanoa? Entä kanssaharrastajat?

Mauin ja Samuin kanssa nimenomaan rataharrastus on tullut oikeastaan ensimmäistä kertaa oman koiraurani aikana tutuksi. Tai tutummaksi.
Toki radalla on juostu aiempienkin koirieni kanssa, mutta enemmän juokSAHteluhenkisesti, grey Pupun kanssa myös kisaten. Monet ratailuun liittyvät asiat ovat kuitenkin aiempina vuosina jääneet pimentoon, oppimatta ja ymmärtämättä.

Luxi vuonna 2009 - kuva Antti Ruotsalo

En oikeastaan voisi enempää kiittää niitä ja teitä kaikkia rataharrastuksen parissa jo vuosia vaikuttaneita harrastajia, jotka olette meitä; minua ja koiriani, sivumennen opastaneet.
Ykkösmentorini on tietenkin ollut Mr MaXwin; kaikesta opastuksesta suuri kiitos. Missä olisinkaan ilman Sinua, luultavasti hukassa!

Sanon sivumennen, koska monta kertaa joku meitä eteenpäin ja oikeaan opastanut asia on voinut olla ihan yksi lause.
Olen kuitenkin heti ottanut kopin ja pyrkinyt jatkossa toimimaan oikein - jos olen erehtynyt esimerkiksi maastokisassa pitämään koirallani alkuerien ja finaalin välissä sen selkälihaksia jäädyttävää viilennystakkia. Moinen ostos jouti heti romukoppaan ja tilalle hankittiin viilennyshuivi. Tämä vain yhtenä esimerkkinä.

Toki esimerkkejä on vaikka kuinka.
Ja niitä olen jakanut mieluusti myös eteenpäin. Näyttelyharrastajana ja aloittelijana ylipäätään rataharrastukseen "syöksyminen" ei ole ollut ihan helppoa, mutta sujui kiitos KOIRIENI verrattain helpohkosti kuitenkin. Mutta huom!, näin ei aina ole. Tarvitaan aikaa, innostunut koira, viettiä, aikaa, treeniä, aikaa ja vielä kerran treeniä ja aikaa. 

Hupi vuonna 2011 - kuva Antti Ruotsalo

Nimenomaan. Koko homman keskiössä on KOIRA.
Ei MINÄ, eikä statistiikka, kello eikä oma ego ja halu, eikä varsinkaan kiire. 

Koira, koira ja vielä kerran koira.
Juoksuharrastus - kuten mikä tahansa harrastus - tehdään koira edellä ja koiran ehdoilla. Juoksuharrastuksessa tekeminen vain oikeastaan korostuu, sillä vaikka whippet on sporttinen, urheilullinen, virtaviivainen, aerodynaaminen, lihaksikas, väkevä ja nopea - niin se on ELÄIN, eikä esimerkiksi verrattavissa tennismailaan tai pingispalloon! 
Whippetin täytyy ensinnäkin PALAUTUA. Vaikka koira olisikin nuori ja vetreä, niin äärimmäinen juoksusuoritus tarvitsee vastapainoksi lepoa ja palautumista. Juoksepa itse joka päivä esimerkiksi 100 metrin aidat. Ma-su. Tökkiikö jo keskiviikkona? Hapottaako ja kolottaako? Huutaako lihakset happea, magnesiumia ja hierontaa?

Itsehän erehdyin jääräpäisesti tamppaamaan juoksumattoa kunnes päkiä oli niin kipeä, että oli hakeuduttava magneettikuviin. Liki marssimurtumahan siellä jalassa näkyi.
Miksi me sitten rasittaisimme koiramme äärimmilleen, kipeäksi asti? Liikaa? Ja ottamaan mahdollisia ylirasitusdiskejä? Sitä olen tässä miettinyt? Onko harrastaminen ja kisauttaminen jotain "optista harhaa" kun "sillä on niin hauskaa ja se nauttii juoksemisesta"?
En paljoa valehtele, kun sanon, että noin 20 (kaksikymmentä) ihmistä varoitti minua "rikkomasta Mauia" kun aloin kisata sen kanssa radalla. Tähän (varoitteluun) oli vissi syy.

Häirintää radalla. Kuva Antti Ruotsalo. 

Tätä sanomaa yritän nyt jakaa eteenpäin.
Sillä mihin teillä, meillä ja sinulla on kiire? Whippet voi kilpailla vielä sinä vuonna kun se täyttää kahdeksan. Kun viikonloppuna on kisat, sillä viikolla EI juosta irti, eikä varsinkaan treenata. Kisojen välissä otetaan lungisti ja palautellaan. 

Radalla tapahtuu (maali on jo takana, irtopupu heitetty 350 m kopeilta), kakkonen menossa irtopupulle, kolmonen jahtaa edelleen sitä "varsinaista viehettä" - kuva Lee Canham.

Tänä kesänä on muutama turhautunut harrastaja harmitellut radoilla tapahtuvaa treenivauhtia.
PohjaTYÖ voidaan lapsikoiralle tehdä vain kerran. Kun joku asia - usein uran alussa - menee vinoon, on hankala palata TAKAISIN ja ohjata mahdollinen vinouma ja päähänpinttymä uudelleen. Ymmärrän tietenkin, että PALO sinne kilpakirjoihin ja kisoihin on kova, mutta jäitä hattuun, housuun ja kainaloon tässä kohtaa.
Kukaan meistä ei halua koiralleen diskejä. Kukaan ei halua rikkoa koiraansa. Lihakset tarvitsevat lepoa. Koiran PÄÄ tarvitsee sekin lepoa ja löysäämistä. Olepa itse PINGGGGG! maanantaista sunnuntaihin ja sunnuntaista maanantaihin. Taas mennään, jiihaa, tänään tonne, huomenna sinne ja 100 metrin treeniveto tuolla, 280 metriä siellä ja 600 metrin maastoharkka kaiken välissä ja keskellä. Ainiin ja uintia vielä, marjanpoimintaa, kaislikkojuoksua, hevosen perässä menoa, pulkanvetoa, kaverijuoksua, frisbeetä, karvapatukkaa ja renkaannoutoa.

Vääntöä maalisuoralla - kuva Antti Ruotsalo.

Miksi pentutreeneissä "hinkataan"?
Siksi, että radalla on usein ruuhkaa. Juostaan karvan päässä toisistaan tai litistyksissäkin. Tulee ohituksia, tulee sumppua. On osattava odottaa kopissa. On osattava lähteä kopista. Pään on kestettävä sumppua, ohituksia, litistyksissä juoksua. Sitä, kun kaveri menee ohi tai on tiellä, kun pitää päästä kiskolle. 

Tasainen, hieno koejuoksu. Kuva Tiia Kaitala.

Lopuksi äärettömän suuri kiitos kaikille niille, jotka mahdollistavat koiramme treenaamisen. Meillä on superupea Tuomarinkartanon rata, jota ihmiset hoitavat SIVUtyönään. He käyvät töissä, ulkoiluttavat omat koiransa ja kiirehtivät treeneihin treenaamaan pääkaupunkiseudun miljoonaa koiraa. He pääsevät kotiin riippuen siitä missä asuvat, 22-00 illalla/yöllä. Ja he tekevät tätä vuodesta toiseen. He pitävät radan juoksukuntoisena, he lähettävät, puputtavat, vetävät viehettä, opettavat ja opastavat. Ja maastokisat tähän päälle. Syvä kunnioitukseni.

Hetimullenytkiire ei vain sovi koiran kanssa olemiseen ja elämiseen eikä tähän harrastukseen.

On kertakaikkiaan mentävä koira edellä. Rakkaudesta rotuun. Kiitollisuus ja nöyryys käsiparina.

Kiitos kaikille teille, jotka vuodesta toiseen treenaatte ja autatte kaikilla Suomen radoilla! Ilman teitä ei olisi meitä, jotka nyt kilpailemme!

ensimmäinen maastokilpailukuva: perhe Kääriäinen